Turkin uusosmanilainen ulkopolitiikka Balkanilla: kauppaa Serbian kanssa, muslimeille terveisiä

Minne menet Turkki? Osa 3

Balkanilla matkanneet ovat usein vaikuttuneita alueella yhä näkyvästä osmaniajan elävästä perinnöstä kuten arkkitehtuurista tai herkullisesta ruoasta. Kesäisin alueella näkyy paljon myös turkkilaisten täyttämiä turistibusseja, ja turkkilaiset televisiosarjat ovat Balkanilla erittäin suosittuja. Lukuisten turkkilaisten yritysten rantautuminen Balkanin markkinoille sekä Turkin rahoittamien uusien moskeijoiden rakentaminen on herättänyt huomiota ja huolta viimeisen kymmenen vuoden aikana, minkä vuoksi usein puhutaankin uusosmanilaisuudesta ja Turkin paluusta Balkanille.

Turkin läsnäolo alueella on muuttunut monella tapaa viime vuosikymmeninä. Taustalla ovat kuitenkin enemmän tai vähemmän vaikuttaneet osmaniajalta periytyvät siteet. Monella Turkin kansalaisella on sukujuuria alueella, ja Turkissa tunnetaan myös tietynlaista nostalgiaa aikaan, jolloin Balkan vielä oli osa imperiumia: olihan Balkanin niemimaa menneinä vuosisatoina Osmanivaltakunnan väkirikkainta ja vaurainta aluetta. Näihin suuruuden päiviin yritti esimerkiksi silloinen ulkoministeri Ahmet Davutoğlu vedota vieraillessaan Sarajevossa 2009.

Vanhat osmanikaupungit Sarajevo ja Thessaloniki mielessä

Balkanin niemimaata 500 vuotta hallinnut Osmanivaltakunta menetti lähes kaikki Euroopan puoleiset alueensa ensimmäisen Balkanin sodan aikana 1912, ja Anatolian ja Balkanin väliset tiiviit yhteydet alkoivat hiipua pian vuonna 1923 tapahtuneen Turkin tasavallan perustamisen jälkeen.

Kylmän sodan aikana pääosin sosialististen maiden ympäröimä Turkki oli länsiliittouman näkökulmasta strategisessa, mutta ulkopolitiikkansa kannalta huonossa paikassa.

Kylmän sodan päättyminen kuitenkin loi uudenlaisen toimintaympäristön. Bulgarian turkkilaisten karkottaminen vuonna 1989 ja pian sen jälkeen alkaneet Jugoslavian hajoamissodat olivat kaksi tapahtumaa, jotka muistuttivat Turkkia maan yhteydestä Balkanin turkkilais- ja muslimiyhteisöihin.

Yhteyksien elvyttäminen Balkanin niemimaalle tuotiin esille jo 1980-luvulla pääministeri Turgut Özalin (pääministeri 1983–1989, presidentti 1989–1993) sekä vuosina 1997–2002 toimineen ulkoministeri İsmail Cemin aikana, mutta alueen merkitys kasvoi Turkin nykyistä ulkopolitiikkaa linjanneen Ahmet Davutoğlun johdolla. Davutoğlusta tuli ulkoministeri vuonna 2009, ja samalla kääntyi uusi sivu Turkin Balkan-politiikassa.

Davutoğlun (ulkoministeri 2009–2014, pääministeri 2014–2016) haaveena oli tehdä Turkista globaalisti merkittävä toimija, joka olisi maailman kymmenen suurimman talouden joukossa vuoteen 2023 mennessä, sopivasti tasavallan satavuotisjuhlapäiväksi. Turkin intresseiksi nimettiin rauhan, vakauden, turvallisuuden ja vaurauden vaaliminen sen lähialueilla. Näiden tavoitteiden saavuttamiseksi linjattiin, että maalla ei tulisi olla yhtäkään ongelmaa yhdenkään naapurin kanssa (engl. Zero problems with neighbours).

Ikävä kyllä tavoitteista ei tullut totta, vaan Turkki ajautui riitoihin muun muassa Egyptin ja Israelin kanssa ja sekaantui Syyrian sotaan. Presidentti Erdoğan taas on ollut viime aikoina törmäyskurssilla usean valtionpäämiehen kanssa, ja vuonna 2020 uutisotsikot täyttyivät kriiseistä, joissa Turkki oli osallisena. Monesta saattoi vaikuttaa siltä, että maa maalaa itseään nurkkaan maailmanpoliittisella näyttämöllä. Samanaikaisesti kuitenkin Kaakkois-Euroopassa välit pysyivät hyvinä tai jopa paranivat, ja esimerkiksi Turkin ja Serbian muutama vuosi sitten alkanut ystävyys syveni.

Yhdistääkö historia ja uskonto Turkkia ja Balkania?

Turkin läsnäolo Balkanilla ilmenee monin eri tavoin. Olennaisiksi vaikuttamisen muodoiksi voidaan kuitenkin katsoa diplomatia, kaupankäynti sekä uskonnollis-kulttuuristen siteiden hyödyntäminen. Usein edellä mainitut keinot limittyvät toisiinsa, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana on tapahtunut selkeä siirtymä Davutoğlun linjalta Erdoğanin linjalle.

Davutoğlu aloitti heti ulkoministeriksi päästyään Balkanilla diplomatiakiertueen, jonka tarkoituksena oli vakauttaa Bosnia-Hertsegovina. Yhdeksi hänen saavutuksekseen luetaan se, että Serbia pyysi maaliskuussa 2010 anteeksi Srebrenican kansanmurhaa. Myöhemmin pääministeriksi noussut Davutoğlu erosi tehtävästään 2016, minkä jälkeen Turkin sovitteleva ulkopolitiikka on Erdoğanin johdolla vähentynyt, ja keskiöön ovat nousseet kauppasuhteet.

Vaikka näiden kahden varsin erilaisen poliitikon linjat ovat poikenneet toisistaan, on kuitenkin tärkeä tuoda esille historiallisia siteitä ja sitä, että Turkilla on paljon mahdollisuuksia käyttää pehmeää valtaa, oli vallassa kuka tahansa.

Maan ulkopolitiikka rakentuu vahvasti erilaisten valtiollisten instituuttien varaan. Yksi näistä on TİKA eli Turkin yhteistyö- ja koordinointivirasto, joka antaa kehitysapua ja vaalii osmaniaikaista kulttuuriperintöä ulkomailla. Diyanetillä eli Turkin uskonnollisten asioiden virastolla taas on merkittävä rooli islamilaisessa maailmassa. Diyanet perustettiin tasavallan alkuvuosina valvomaan uskonnonharjoittamista maassa, mutta viime vuosikymmeninä siitä on tullut kansainvälinen toimija, joka rakentaa moskeijoita Turkin rajojen ulkopuolella.

Viime vuonna Turkin ulkopolitiikan ja uskonnon suhteesta uuden kirjan julkaisseen Ahmet Erdi Öztürkin mukaan Turkki käyttää uskontoa aktiivisesti Balkanilla, koska yhteinen jaettu historia, vuosisatoja kestänyt vuorovaikutus sekä kulttuuriset yhtäläisyydet luovat suotuisat edellytykset toimia niin.

Balkanilaisesta näkökulmasta asiaa saatetaan kuitenkin katsoa hieman toisella tavalla. Esimerkiksi sarajevolainen valtiotieteiden professori Ešref Kenan Rašidagić muistuttaa, etteivät kaikki bosniakit ole uskovaisia tai edes uskonnollisia. Toisekseen monet Balkanin kansat ovat rakentaneet kansallista identiteettiään turkkilaisia vastaan käydyn taistelun kautta. Monen kristityn mielessä painavat edelleen 500 vuotta turkkilaisten ikeessä ja devširme-poikavero, jolla luotiin osmanien janitsaariarmeija.

Osmaniperinnön ja islaminuskon valjastaminen ulkopolitiikan välineeksi ei siis ole mutkatonta, vaan siihen liittyy ongelmia ja ristiriitoja, jotka linkittyvät moniin muihin maallisen elämän huoliin.

Ei ole lahjahevosen suuhun katsomista

Viime elokuun lopulla Erdoğan vieraili Bosnian presidenttineuvoston entisen bosniakkiedustajan Bakir Izetbegovićin tyttären häissä. Viikonlopun aikana hän tapasi myös maan presidenttineuvoston nykyiset edustajat, joiden kanssa hän keskusteli Turkin ajamasta moottoritiehankkeesta Sarajevon ja Belgradin välillä. Tästä hänen lyhyt Balkanin kierroksensa jatkui Montenegroon.

Aivan kuten aiemmatkin Erdoğanin vierailut, tämäkin herätti paljon kritiikkiä. Balkanin muslimiväestön keskuudessa Turkin käytös herättää ärtymystä ja pettymystä, kun muslimeille lähetetään terveisiä, mutta suuret kauppasopimukset solmitaan Serbian kanssa.

Serbiasta on kovaa vauhtia tulossa Turkin tärkein kumppani alueella, ja Erdoğan on monesti sanonut, että maa säätelee Balkanin vakautta. Serbian muita Balkanin maita suurempi ja vakaampi talous sekä sen myöntämät kannustimet ovat edistäneet turkkilaisten tehtaiden rakentamista maahan. Toistaiseksi Bosnia-Hertsegovinaan on tehty investointeja lähinnä kehitysyhteistyötä tekevän TİKAn kautta.

Puheiden ja tekojen välisen ristiriidan taustalla vaikuttaa kuitenkin Turkin harjoittama reaalipolitiikka, jonka mukaan Bosnia-Hertsegovinan ja muiden maiden epävakaus, poliittiset ja taloudelliset riskit, korruptio ja huono tieinfrastruktuuri katsotaan liian suuriksi riskitekijöiksi tai esteiksi. Toisaalta rakenteilla olevan kehämäisen Sarajevo–Belgrad-moottoritien tarkoituksena on helpottaa liikkuvuutta alueella ja kehittää erityisesti Lounais-Serbiassa sijaitsevaa Sandžakin aluetta, jossa asuu merkittävä muslimiväestö.

Turkki ensin?

Epäjohdonmukaisesti ja laskelmoivasti käyttäytyvä Turkki tulee varmasti vaalimaan suhteitaan Kaakkois-Euroopan naapuriensa kanssa, eikä uutta konfliktia tällä alueella tunnu haluavan kukaan. Esimerkiksi bosnialaisen serbipoliitikko Milorad Dodikin separatistiset uhkaukset viime marraskuussa herättivät luonnollisesti huolta kaikkialla. Erdoğan vastasi kutsumalla Bosnia-Hertsegovinan presidenttineuvoston edustajat luokseen, ja kertoi julkisuudessa Turkin tekevän kaikkensa, etteivät 1990-luvun tapahtumat toistuisi. Alueen vakaus ja kehittyminen palvelevat sen omia tarkoitusperiä, joihin lukeutuu muun muassa Balkanin käyttäminen ponnahduslautana Eurooppaan.

Turkki on ajanut monen Balkanin maan NATO-jäsenyyttä, ja maa on varmasti mieluinen kumppani valtioille, joiden EU-jäsenneuvottelut takkuilevat. Tärkeää on kuitenkin tarkastella asioita muistakin näkökulmista. Turkki on esimerkiksi vaatinut heinäkuun 2016 vallankumousyrityksestä syyttämiensä ja terroristeina pitämiensä gülenistien luovutuksia muutamista Balkanin maista, ja tulevaisuudessa muunlainenkin painostus alueen maita kohtaan voi olla mahdollista.

Turkin pehmeää vaikuttamista Bosnia-Hertsegovinassa ja Sandžakissa tutkineen Jahja Muhasilovićin mukaan ihmiset pitävät parempana Turkkia, joka toimii osana länsimaista yhteisöä ja edistää euroatlanttista integraatiota alueella. Turkkiin, joka pyrkii riippumattomaan asemaan ja jolla on lämpimät välit Venäjän kanssa, taas suhtaudutaan penseästi erityisesti bosniakki- ja albaaniväestön keskuudessa.

Viime lokakuussa Öztürk vertasi Turkin Balkan-politiikan mahdollista kehitystä saippuasarjaan. Todennäköisesti mitään ei enää tapahdu, mutta on yhtä lailla mahdollista, että luvassa on vielä yksi jakso. Turkin ja Balkanin välisiä suhteita ja kehityskulkuja tarkasteltaessa voi kuitenkin sanoa, ettei tulevaisuus ole yhden henkilön visioimaa, vaan siihen voi vaikuttaa moni yllättävä tekijä.