”Palestiina ja Länsi-Sahara: Kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia” – Yritys vertailla sellaista, mitä ei voi verrata

Vastine Karim Maïchen ja Syksy Räsäsen artikkelisarjaan, osa 1/2

Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia
osa 1, osa 2, osa 3

Arviointi ja vastine julkaisuun

Karim Maïchen ja Syksy Räsäsen Palestiina ja Länsi-Sahara: Kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia (julkaisut 22.11.2021, 16.12.2021 ja 19.1.2022) kuvaa Länsi-Saharan tilannetta kolonialismin viitekehyksessä verraten sitä Israelin ja Palestiinan väliseen konfliktiin. Näiden vertailujen tuloksena tekijät yrittävät osoittaa tapauksissa monia yhtäläisyyksiä ja samankaltaisuutta.

Kommenteissani pyrin osoittamaan, että kolonialismi narratiivina -viitekehys on yleistävä. Se pakottaa valikoimaan esitettyjä faktoja, tyytyy osatotuuksiin ja on jossain tapauksessa puolueellinen. Kommentoin myös apartheidiksi nimettyä Marokon politiikkaa, mutta keskityn erityisesti Länsi-Saharaa koskeviin väitteisiin.

Yleiskatsaus

Arvioitava, kolmessa osassa julkaistu teksti pyrkii siis kuvailemaan Länsi-Saharan ja Palestiinan tapauksia samanlaisina narratiiveina sisäisestä rakenteellisesta ja ulkoisesta sosiohistoriallisesta näkökulmasta. Kyseisiä konflikteja kuvataan tautologisesti kolmessa eri kirjoitelmassa. Kirjoittajat selvästi osoittavat mieluummin myötätuntoa ja solidaarisuutta ihmisille, jotka toivovat itsemääräämisvaltaa ja itsenäisyyttä, kuin kansakunnille, jotka toteuttavat nykyisiä, maailmanlaajuisesti tunnustettuja oikeuksiaan. Kirjoittajat ansaitsevat periaatteessa arvonantoa ja kunnioitusta yrityksestään.

Kuitenkin erityisesti Länsi-Saharaa koskeva objektiivinen, puolueeton ja vilpitön analyysi horjuu ja sitä leimaa Günter Grassin sanoin (Corbin-Schuffels, 2020) ”poliittinen sentimentalismi” ja empaattinen ideologia, joka suosii valittua puolta ja pyrkii muuntamaan faktoja. Näin toinen osapuoli tulee kohdelluksi uhrina ja ”enkelinä” ja toinen kritisoituna ”paholaisena”, jolloin historiallinen realismi yksinkertaistuu, eikä pätevää kuvailua tai objektiivista analyysia synny.

Länsi-Saharan konfliktin ymmärtäminen vaatii diakronisen (historiallisen) ja synkronisen (geopoliittisen ja sosiokulttuurisen) näkökulman yhdistämistä. On myös muistettava kaksi perittyä lähtötekijää, jotka juontavat juurensa toisaalta ranskalais-espanjalaisesta siirtomaakaudesta ja toisaalta Marokon ja Algerian ideologisesta identifioitumisesta kylmän sodan seurauksena (Balta & Rulleau, 1990).

Länsi-Saharan konfliktia voidaan siis pitää monimutkaisena edellä mainittujen tekijöiden valossa tai yksinkertaisena (yksinkertaistettuna, riitana), jos tarkastellaan itsemääräämisoikeutta pelkästä juridisesta näkökulmasta. Juridinen itsemääräämisoikeus on asian näkyvä puoli, jota aktivistit haluavat korostaa ja johon samaistua pyrkimättä tunnustamaan ja ymmärtämään ongelman historiallista alkuperää (Cherkaoui, 2007). Länsi-Saharan konfliktin monimutkaisuuden selvittämiseksi ei riitä sodan tai rauhan kysymyksen, humanismin ja solidaarisuuden pohtiminen. Ei ole kysymys ymmärtämisestä, sodan tai rauhan arvostamisesta, tunteen tai osanoton välittämisestä, koska politiikkaa ei tehdä myötätunnolla (Arendt, 2006).

Historiallisesti Marokon kuningaskunta on 1800-luvulta lähtien korostanut oikeuttaan Saharan puoleiseen etelään. Oikeus perustuu alueen heimojen ja heidän sheikkiensä tahtoon ja kuuliaisuuteen (bay’â).[1]¹ Oikeuden vahvisti ja sitä puolusti aikoinaan Maréchal Lyautey (1854–1934), joka edusti Ranskan protektoraattia ja oli kenraaliresidentti Marokossa (1912–1925) (Vergniot, 1986; Sharon, 2018) aikana 1800-luvun lopulla ja 1900-luvun alussa, jolloin Ranska oli alkanut laajentaa siirtomaa-aluettaan Algeriassa liittämällä naapurimaiden alueita itseensä (esim. Sahara, Sahel, Chenguit, Mauritania, Tunisia jne.) (Abitbol, 2009; Laroui, 2020 [1976]).

Maïche ja Räsänen eivät oikeastaan tuo uusia näkökulmia useisiin poliittisiin, erityisesti vasemmistolaismielisiin foorumeihin verrattuna. Samat päätelmät ja väittämät voi löytää vaikkapa Angolan, Kuuban, Venezuelan tai Algerian medioista. Tarkemmin asiaan paneutuessa voi todeta, että yhteistä näille Polisariota tukeville maille on esimerkiksi yksipuoluejärjestelmä, poliittinen sotilasvalta, ilmaisunvapauden, demokratian ja ihmisoikeuksien heikko tila tai jopa puuttuminen.

Diskurssin puolueettomuus

Ranskalaisen sosiologin Raymond Aronin ilmaisua käyttäen voi todeta, että kirjoittajat ovat ”sitoutuneita tarkkailijoita” (observateurs engagés). Heidän sympatiansa on Polisarion puolella, ja ohjailtu ja valvottu vierailu Tindoufin leirissä on ilmeisesti herättänyt myötätuntoa ja solidaarisuutta. Kommentit selvästi perustuvat nähtyyn todellisuuteen, joka on ollut tarjolla. Mutta luultavasti tietoisuus Polisarion johtajien harjoittamista toimista ja raakuuksista pakolaisia kohtaan (ks. OLAFin raportti vuodelta 2015) on jäänyt pimentoon. Tapaukset ovat jääneet todistajalta näkemättä ja epäilevien vierailijoiden ulottumattomiin. Niinpä kirjoittajien mielipiteiden uskottavuus vaatisi myös sahrawien, Länsi-Saharassa elävien ihmisten pääsemistä ääneen. He muodostavat 80 % siitä väestöstä, joka on edustettuna monien järjestöjen ja poliittisten puolueiden kautta YK:ssa Länsi-Saharan konfliktia käsiteltäessä.

Polisarion piirissä on varmasti ihmisiä, jotka pyrkivät osoittamaan vilpittömästi tavoitteekseen sahrawien itsemääräämisoikeuden ja edut. Polisarion entisten jäsenten tai Tindoufin leiriltä paenneiden julkaisemat kirjoitukset ja dokumentit, samoin kuin ihmisoikeusjärjestöjen raportit paljastavat vääjäämättä, että autoritaariset johtajat valvovat ja rajoittavat liikkumista merkittyjen rajojen ulkopuolelle, tukahduttavat ja estävät kaiken opposition tai mielenilmaisut (Video: The Polisario Camps: Refugees or Hostages? (Part II); Gil Garre, 2016).[2] Algerian armeija puolestaan valvoo ja kontrolloi Polisarion johtajia (Serra, 2021). Tämä saa ihmettelemään, miten on johtajien puheen ja ilmaisunvapauden laita. He esiintyvät sahrawien edustajina ja puolestapuhujina, mutta heitä ei ole valittu vaalein, vaikka he ovat pitäneet valtaa vuosikymmeniä. Herää kysymys johtajien ja heidän julistuksensa rehellisyydestä ja uskottavuudesta.[3]

Oikeastaan Maïchen ja Räsäsen selvityksen suuri puute onkin jättää Algerian rooli Länsi-Saharan kysymyksessä täysin huomiotta. Olisi pitänyt selvittää lukijalle syyt, miksi edesmennyt presidentti Abdelaziz Bouteflika (1937–2021) ehdotti marraskuussa 2001 Länsi-Saharan jakamista Marokon ja Polisarion välillä. Algeria on nykyisen Polisarion taustavaikuttaja ja tukija. Ilman sen hyväksymistä konfliktia ei saada sovittua (Moha, 1983, 1984, 1990; Serra, 2021; Buchanan, 2021; Saint-Prot et al. 2016; Video: Le Complexe des Algeriens vis-à-vis des Marocains). Toisin sanoen kirjoittajien hyväksynnästä tai hyväksymättömyydestä riippumatta Algeria on Polisarion luoja ja kasvattaja, ohjaaja, hoitava äiti ja suojaava käsi. Siinä on konfliktin alkulähde. Ellei sitä tunnusta, voi aina lumoutua Länsi-Sahara, Afrikan viimeinen siirtomaa -iskulauseesta.

Muistutettakoon, että Marokon ja Algerian välinen ristiriitainen suhde alkoi jo 1960-luvulla. Marokko allekirjoitti 6.7.1961 sopimuksen Ferhat Abbasin, Algerian tasavallan väliaikaisen hallituksen (GPRA) puheenjohtajan kanssa siitä, että itsenäistymisen jälkeen tarkennettaisiin kootun komission avulla Ranskan kolonialismin aikana määräämät rajat. Mutta uudet Algerian hallitsijat (Ahmed Ben Bella, presidentti 1963–1965, ja Houari Boumédiene, presidentti 1965–1978, eivät kunnioittaneet edellä mainittua sopimusta ja vaativat siirtomaakauden rajojen säilyttämistä (Rguig, 2017). Tässä yksi keskeisimpiä syitä 1963-vuoden sotaan, ”hiekkasotaan”.[4][5]

Maïche ja Räsänen kertovat rajoituksista ja vaatimuksista, joihin Saharan asukkaat on alistettu. Monet tutkimukset (Cameron, 2021; Sissao, 2021; Tamekamta, 2021; de Cara, 2016) osoittavat, ettei institutionaalista diskriminaatiota esiinny sen enempää etelässä kuin pohjoisessakaan, sama koskee Oujdan, Tangerin ja vaikkapa Casablancan asukkaita kuin Dakhlan tai Laayounen sahraweja. Tekstissä mainitaan Guergaratin kahakka ja siinä tapahtunut siviilien töniminen. Tapahtuma ei ollut niin rauhanomainen mielenosoitus kuin kirjoittajat väittävät. Totta kyllä, että naisia ja lapsia oli estämässä liikennettä Marokon ja Mauritanian välillä. Raskaasti aseistetut Polisarion joukot olivat heidän tukenaan haastamassa Marokon armeijaa. Siviilit olivat osaksi propagandan väline ja kameroiden kohde (Dupuy, 2021). Sulku avattiin liikenteelle, ja tavarat ja ihmiset saatiin jatkamaan arkeaan entiseen tapaan. Kirjoittajat raportoivat vain Polisarion version tapahtuneesta. J.-J. Rousseau on sanonut: ”Väärä on altis äärettömille yhdistelmille; mutta totuudella on vain yksi tapa olla.”

Itsemääräämisoikeus

Eräs näissä kolmessa julkaisussa toistuva käsite on itsemääräämisoikeus. Se on tärkeä tekijä ihmisten valinnoissa suhteessa instituutioihin ja yhteisöihin. Ongelmana on sen määrittäminen, kuka on oikeutettu äänestämään itsemääräämisoikeudesta. Äänestyslistojen laatimista varten pyrittiin selvittämään sahrawien todellista alkuperää ja siis heidän oikeuttaan äänestää omasta itsenäisyydestään. Selvitys kohdistui väestöön, joka asuu Länsi-Saharassa, ja väestöön, joka muutti Etelä-Marokkoon, Mauritaniaan sekä Tindoufin leirille. Monien identifikaatioyritysten jälkeen ilmeni suuria erimielisyyksiä ja vaikeuksia Marokon ja Polisarion laatimien äänestyslistojen välillä. Molemmilla laatijoilla oli toistensa suhteen luottamuspula (Mohsen-Finan, 2009).

Polisario (oikeastaan Algeria) on aina kieltäytynyt väestönlaskennasta Tindoufissa YK:n vaatimuksista huolimatta (Moniquet & Dombret, 2010). El Ouali (2016) arvelee tällaisen asenteen paljastavan Polisarion pelon, että heidän strategiansa kasvattaa ”pakolaisten” määrää naapurimaista (Algeriasta, Malista, Mauritaniasta ja Sahelista) ilman varsinaista yhteyttä Länsi-Saharaan, paljastuisi.[6][7] Marokko suhtautuu epäillen Polisarion (ja Algerian) haluun rehellisesti ja vilpittömästi ratkaista kiista, erityisesti, kun muistetaan Algerian kanssa sovittujen sopimusten (1960- ja 1970-luvuilla) kohtalo. Se ei halua tulla ”huijatuksi” kolmatta kertaa. Kirjoittajien antama tieto aiheesta pohjaa yksinomaan Polisarion ja sitä tukevien järjestöjen näkemykseen asiassa.

Ihmisoikeus

Ihmisoikeustilanne Marokossa ei suinkaan ole täydellinen, kuten ei suurimmassa osassa lähiseutujen valtioita tai edes koko maailmassakaan. Erityisesti kehittyvissä maissa ja yhteiskunnissa demokratian kulttuuri ja kehitys ovat vasta aluillaan. Kuluneen kolmen vuosikymmenen aikana Marokko on kuitenkin kehittynyt melkoisesti tässä suhteessa (Odendahl, 2016). Se perusti siirtymäoikeuden (justice transitionnelle, IER) ja laitoksia valvomaan, paljastamaan ja raportoimaan ihmisoikeustilanteesta. Tavoitteena oli parantaa ihmisoikeuksien kunnioittamista yhteiskunnassa ja juurruttaa ne kulttuuriin sekä ihmisten väliseen kanssakäymiseen koskien myös Polisarion kanssa kiisteltyä aluetta kuin sen instituutioitakin. YK:n turvallisuusneuvosto vahvistaa asian.[8] Tämän lisäksi julkisvalta on rohkaissut ja tukenut kansalaisyhteiskuntaa, jonka rooli on itsenäisenä valvonnan, tiedottamisen ja arvioinnin tekijänä entistä merkittävämpi (Boutin, 2016). Marokon sosiopoliittisessa kentässä aktiivinen kritiikki ja protestointi ovat nykyään arkipäivää. Ihmisoikeuskysymyksissä ei koskaan voi olla täysin tyytyväinen, mutta ihmisoikeudet ovat yhä kasvavassa määrin Marokon sosiaalinen ja kulttuurinen sekä poliittisen tietoisuuden normi. Oikeudessa on käsiteltävänä syytteitä henkilöitä tai laitoksia vastaan, jotka ovat mahdollisesti rikkoneet ihmisoikeuksia. Näin oikeuslaitos pyrkii osoittamaan, että lakia jaetaan läpinäkyvästi, marokkolaisen ja kansainvälisen kansalaisyhteiskunnan järjestöjen valvonnassa. Samalla voidaan kysyä, millainen tilanne on vastapuolella (esim. Polisariossa Tindoufin leirillä Algeriassa)?

Maïche ja Räsänen vaikenevat täysin aiheesta, vaikka systemaattisista ihmisoikeusloukkauksista on raportoitu Polisarion ja sen tukijan Algerian osalta 1980-luvulta lähtien nykypäivään (El Ouali, 2016; Boutin, 2016; Pircher, 2019; Lamarty, 2020; Hafidi, 2020Video: Interview with Former Polisario Member; Video: Haute définition: enquête sur le front Polisario autour du conflit entre l’Algérie et le Maroc; Nations Unies, Assemblée Générale, Quatrième Commission, 76^e session, 4^e séance plénière, CPSD/731, 07/10/2021).[9]

Polisario esitetään viattomana, epäoikeudenmukaisuutta vastaan taistelevana ja ihmisten itsenäisyyttä puolustavana järjestönä, jonka kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö on tunnustanut. Mutta mitä todellisuudessa tapahtuu oppositiolle tai vangeille, on dokumentoitu väkivallaksi ja hirmuteoiksi (Videot: https://www.youtube.com/watch?v=NqSGmhVSB2Y; The Polisario Camps: Refugees or Hostages? (Part I); The Polisario Camps: Refugees or Hostages? (Part II))[10]. Blaise Pascalin ajatusta mukaillen sanotaan, että E…ihminen ei ole enkeli eikä [paholainen…], olosuhteet määräävät, että se, joka haluaa olla enkeli, voikin olla [paholainen]”. On toki lupa odottaa, että älyllisen rehellisyyden nimissä kummankin osapuolen ihmisoikeusrikkomuksia tuotaisiin esiin.

---

Lähteet

Boutin Christophe (2016) La protection des droits de l’homme au Sahara marocain, dans Charles Saint-Prot et al. (Eds.) Sahara Marocain, le dossier d’un conflit artificiel. Editions du Cerf, Paris.

Dupuy Emmanuel (2021) The War on Terror from the Sahara to the Sahel, in Jerôme Besnard (Ed.) Rethinking The Sahara Dispute, History and Contemporary Perspectives, Audasco Book Series, Dakhla.

El Ouali Abdelhamid (2016) Le syndrome de Tindouf, Situation de non-droit et déni de protection internationale des «refugiés» sahariens, dans Charles Saint-Prot et al. (Eds.) Sahara Marocain, le dossier d’un conflit artificiel. Editions du Cerf, Paris.

Odendahl Kerstin, (2016) Les droits de l’homme au Sahara: une analyse de la prestation du Maroc sur la base des documents des Nations Unies dans Charles Saint-Prot et al. (Eds.) Sahara Marocain, le dossier d’un conflit artificiel. Editions du Cerf, Paris.

Serra Ricardo Sanchez (2021), The Programmed Obsolescence of the «Polisario» Theses, in Jerôme Besnard (Ed.) Rethinking The Sahara Dispute, History and Contemporary Perspectives, Audasco Book Series, Dakhla.

Sissao Alain Joseph (2021) The place of the Sahara as a strategic crossroads: History and contemporary perspectives in Jerôme Besnard (Ed.) Rethinking The Sahara Dispute, History and Contemporary Perspectives, Audasco Book Series, Dakhla.

Huomautukset

[1] Länsi-Sahara on ollut Espanjan protektoraatti vuodesta 1884, tunnustettu marraskuusta 1884 helmikuuhun 1885 kestäneessä Berliinin konferenssissa. Länsi-Sahara palautettiin Marokon kuningaskunnalle Madridin sopimuksella 14. marraskuuta 1975 ”…Haagin tuomioistuin antoi 16. lokakuuta 1975 neuvoa-antavassa lausunnossaan näkemyksensä termein, jotka aiheuttivat erilaisia tulkintoja: Länsi-Saharalla oli heimopäälliköidensä kautta uskollisuussuhteita Marokon kuningaskuntaan. […]. Sahrawi-heimojen päälliköt ovat useiden vuosisatojen ajan ylläpitäneet uskollisuutta [bay’â] naapurimaiden valtojen kanssa. Marokko katsoo, että ennen Espanjan kolonisaatiota vallinneiden perinteiden valossa uskollisuus vastasi tuolloin itsemääräämisoikeutta. Marokko luottaa myös 1800-luvun siirtomaarekistereihin, joissa tunnustettiin Marokon, myös Länsi-Saharan, koskemattomuus. Marokko vaatii siksi historiallista oikeuttaan Länsi-Saharaan, jota vahvistaa muisto Marokon 1900-luvun alussa toimittamasta avusta sahrawien taistelulle Espanjan siirtomaavaltaa vastaan. Marokko on vakuuttunut siitä, että Länsi-Sahara kuuluu Marokon kansalle ja että vuoden 1956 itsenäisyys, joka ei sallinut tämän alueen yhdentymistä, oli epätäydellinen. Nämä syyt selittävät vihreän marssin 16. lokakuuta 1975. Se oli laaja ”rauhanomainen marssi”, joka järjestettiin Hassan II:n kutsusta ja joka mobilisoi 350 000 marokkolaista […] Suuri joukko sahraweja valitsi maanpaon tai heitä kehotettiin muuttamaan [tai Polisario pakotti] Tindoufin kaupunkiin Algeriassa.” Tilanne Länsi-Saharassa Doc. 10346 (20. lokakuuta 2004) Raportti on poliittisten asioiden valiokunnalle esitetty (Gabino Puche, Espanja)

[2] Video: El Mahjoub Sallek: Polisario’s Former prisoner talking about torture in Tindouf camps

[3] ”Oli useita Saharan vapautusryhmiä, nimittäin MLS (Mouvement de libération du Sahara, 1968), MOREHOB (Mouvement révolutionnaire des hommes bleus, 1969), PUNS (Parti d’union nationale sahraoui, 1974) ja F.L.U (Front de Libération et d’Unité). Polisarion (Front populaire pour la libération de Sakia al-Hamra et Rio de Oro, 1973) muodostivat enimmäkseen Marokon vasemmistolaiset oppositio-opiskelijat. Kaikki nämä ryhmät liittyivät Marokkoon, paitsi Polisario, joka oli rinnakkaisjärjestö ja jonka taakse Algeria naamioi kiinnostuksensa Länsi-Saharaan.” (Ouarzazi, 2021).

[4] Tämä konflikti synnytti Marokon vihan ja pettymyksen, koska se tunsi tulleensa huijatuksi kaikkien niiden ponnistelujen ja uhrausten jälkeen, joita se oli tehnyt Algerian itsenäisyyden hyväksi ja sen kanssa allekirjoittamiensa sopimusten jälkeen. Algeriassa puhkesi myös ideologinen ja poliittinen vihamielisyys Marokkoa kohtaan (Méric, 1965). Sitä pahensi poliittisesti samanmielisten maiden osallistuminen (kuten J. Abdel Nasserin ja Castron tuki ja sotilaallinen läsnäolo sekä Itä-Euroopan sosialististen maiden ja Neuvostoliiton tarjoama aseistus). Algeria julisti olevansa ”uhattuna” Marokon vaatimusten edessä. Marokko vaati takaisin Ranskan Algeriaan liittämiä raja-alueitaan. Algeria hyödynsi useiden Länsi-Saharan vapauttamista vaativien liikkeiden ilmaantumista (Saint-Prot et al., 2016) ja osoitti niille tukensa painostaakseen Marokkoa. Sen jälkeen, kun Haagin tuomioistuin antoi lausunnon, jossa todettiin, ettei Länsi-Sahara ollut terra nullius, Marokko järjesti vuonna 1975 niin sanotun ”vihreän marssin” ja palautti Länsi-Saharan hallintaansa. Algeria yllättyi ja ryhtyi Qaddafin avustuksella avoimesti tukemaan vasta muodostettua useiden ryhmien liikettä, nimeltään Polisario. Algerian armeija meni niin pitkälle, että osallistui Amgalan sotaan yhdessä Polisarion kanssa (27.–29.1.1976). Siten Algeria on lähes 47 vuotta tehnyt suuria aineellisia ponnistuksia ja investoinut valtavasti diplomaattisesti ja poliittisesti Polisarion tukemiseen. Joten jos kirjoitamme, että Polisario on yhtenäinen liike, joka on riippumaton algerialaisten sponsorien auktoriteetista ja määräyksistä, jätämme täysin huomiotta tekijät ja voimat, jotka määräävät Länsi-Saharan konfliktia (Laroui, 2020[1976]).

[5] Algerian poliittisen eliitin (presidentti H. Boumédiene ja nykyinen puolustusministeri Said Chenigriha) kauna ja viha Marokkoa kohtaan on saanut sairaita ja häiritseviä mittasuhteita. Esimerkiksi Boumédiene päätti vastata Marokon ”vihreään marssiin” järjestämällä ”mustan marssin”. Se toteutettiin hänen käskystään karkottamalla 45 000 tavallista marokkolaista perhettä (yli 370 000 ihmistä), jotka olivat laillisesti asuneet Algeriassa sukupolvien ajan. Tästä marokkolaisesta väestöstä (miehet, naiset) osa oli osallistunut Algerian vapaussotaan, osa oli nuoria ja Algeriassa syntyneitä. Seka-avioliitoissa marokkolaista alkuperää olevat ihmiset (aviomiehet tai vaimot) pakotettiin eroamaan ja jättämään perheensä ja lapsensa. Operaatio toteutettiin väkivaltaisella, nopealla ja epäinhimillisellä tavalla, koska karkotetuilta riisuttiin heidän omaisuutensa ja he saivat ottaa vain vähimmäismäärän omaisuuttaan ja vaatteet, joita he kantoivat päällään. Ja julmuuden huippu oli se, että karkotus tapahtui muslimien suurena juhlapäivänä, Aid al-Adhan päivänä. Monet perheet olivat jättäneet juhlalampaansa roikkumaan kattoon tai keittiöön (Cherfaoui & Partoes, 2014). Muutamassa päivässä karkotetut laitettiin juniin ja linja-autoihin kuljetettavaksi Algerian rajojen ulkopuolelle. (Teksti ja video: Un intellectuel algérien dénonce la scandaleuse expulsion en 1975 d’Algérie…; Teksti: Moroccans expelled from Algeria: CIEMA reminds Algerian officials of the weight of total responsibility).

Toinen ‘marokkofoobikko’ on nykyinen puolustusministeri Saïd Chengriha (entinen Amgalan taistelun vanki). Hän ei ole lakannut julistamasta äänekkäästi ja selkeästi vihaansa Marokkoa kohtaan ja tukeaan Polisariolle. Hän uhkaa jatkuvasti Marokkoa salamannopealla ja tuhoisalla sodalla (harb al alkhatifa wa mudamira). Tässä sotilaallisessa ja kostonhimoisessa hengessä Polisariota on käytetty useiden vuosikymmenten ajan kaikilla mahdollisilla tavoilla vahingoittamaan Marokkoa (”kuin pikkukivi Marokon kengissä”, kuten Boumédiene sanoi aikanaan). Algerian nykyinen poliittis-sotilaallinen eliitti yrittää rakentaa algerialaisten mieliin uhkakuvan Marokosta ulkoisena vihollisena.

Nämä kaksi esimerkkiä osoittavat, että Länsi-Saharan konfliktin juuret ja motivaatio ovat mutkikkaammat ja moniulotteisemmat kuin itsemääräämisoikeutta korostava näkökohta. Se on syvää ja järjellä käsittämätöntä vihaa Marokkoa kohtaan. Edellä kerrottu vahvistaa Marokon mielestä Länsi-Saharan konfliktin keinotekoisuutta ja Algerian osuutta tilanteen jatkumisessa (Teksti: Algérie vs Maroc: Les raisons de la haine).

[6] Maïchen ja Räsäsen teksti viittaa siihen, että 350 000 siviiliä, jotka osallistuivat ”vihreään marssiin” vuonna 1975, jäivät Länsi-Saharaan asuttamaan sitä. Suurin osa marssiin osallistujista oli tavallisia, eri ammateista ja yhteiskuntaryhmistä lähtöisin olevia marokkolaisia, jotka muuttivat entisille asuinsijoilleen Espanjan, Marokon ja Mauritanian allekirjoitettua sopimuksen alueen palauttamisesta. Lisäksi Länsi-Sahara oli tuohon aikaan valitettavan alikehittynyt. Siellä ei ollut infrastruktuuria, järjestäytynyttä taloutta eikä toimivaa hallintoa. Mitä tämä suuri marssiin osallistunut joukko olisi voinut tehdä alueella, joka on 95-prosenttisesti autiomaata?

[7] Joidenkin tarkkailijoiden mielestä suurin osa Tindoufin leirillä olevista pakolaisista on eristetty tahdonvastaisesti. Tässä tilanteessa ”Kansainvälisellä yhteisöllä” on moraalinen velvollisuus lopettaa tämä koettelemus kehottamalla Algeriaa ja Polisariota sallimaan sahrawien palata Länsi-Saharaan Tindoufista avaamalla humanitaarinen käytävä. Human Rights Watch on varoittanut, että Tindoufiin suljetulla väestöllä ei ole täyttä liikkumisvapautta, eikä heidän sallita lähteä leiriltä. Ja Ouarzazi kysyy seuraavan kysymyksen: ”Voisiko YK:n valtuuttaa järjestämään kansanäänestyksen Tindoufin panttivankien palauttamisesta? On kiireellisesti selvitettävä ja laskettava siellä oleva väestö sekä järjestettävä ‘KYLLÄ’ tai ‘EI’ -kansanäänestys paluusta [Länsi-Saharaan].” (Ouarzazi, 2021; katso myös El Ouali, 2016; Dupuy, 2021).

[8] ”Tyytyväisenä Marokon toteuttamiin toimiin ja aloitteisiin, Dakhlassa ja Laayounessa toimivan kansallisen ihmisoikeustoimikunnan rooliin sekä Marokon vuorovaikutukseen YK:n ihmisoikeusneuvoston erityismenettelyjen kanssa.”

[9] Kidnapping of Western Saharawi by Algeria & Polisario in the late 70s and 80s:

Videot: The Polisario Camps: Refugees or Hostages? (Part I); The Polisario Camps: Refugees or Hostages? (Part II); Cuba & The Polisario Front: Partners in Crime (Part I).

[10] Viime vuosina EU:n poliittisissa raporteissa Polisariota on syytetty väestöön, vastustajiinsa ja vankeihin kohdistuneista raiskaus-, väkivalta- ja kidutustapauksista (Wilson, 2021) sekä vakavista väärinkäytöksistä (Teksti: Embezzlement of European Humanitarian Aid continues in Tindouf camps in Algeria). Tämän lisäksi tulevat rikokset sahrawi-lapsia vastaan. Tuhansia 6–8-vuotiaita lapsia on siepattu vastoin heidän ja vanhempiensa tahtoa lähetettäviksi Kuubaan, Libyaan ja muualle kasvatukselliseen, poliittiseen ja ideologiseen indoktrinaatioon. Monet heistä ovat olleet epäinhimillisesti eristettyjä, jopa 20 vuoden ajan, ilman yhteyttä perheisiinsä (Euroopan Parlamentti: Parlamentin jäsenten esittämät kysymykset: Länsi-Saharan sahrawilasten tilanne). ”Tämä rikosoikeudeksi luokiteltu sahrawi-lasten pakkomuutto katsotaan vakavaksi ihmisoikeusrikkomukseksi […] Yhdistyneiden kansakuntien yleissopimuksen mukaisesti, […] ja tästä syystä Polisarion johtajien ja heidän kannattajiensa siviili- ja rikosoikeudelliseksi vastuuksi. Äskettäin Polisario näytti YK:n edustajille, kuinka se kouluttaa lapsia armeijaan Tindoufissa vastoin kaikkia kansainvälisiä lakeja ja lasten oikeuksia” (https://sahel-intelligence.com/26230-algerie-the-Sahrawi-childs-victims-in-the-camps-of-tindouf.html). Tämän seurauksena International Alliance for the Defence of Rights and Freedoms (AIDL) antoi 4.1.2021 julistuksen, jossa tuomittiin lapsisotilaiden värväys Polisario-rintamalla.

M’hammed Sabour, 8 maaliskuuta 2022

Algeria, Länsi-Sahara, Marokko, vastine

---