Turkin kansalaisyhteiskunta noussut apatiasta viimeiseen taistoon

Turkin pääoppositiopuolueen eli Tasavaltalaisen kansanpuolueen (CHP) valmistautuessa nimeämään suurta kansansuosiota nauttivan Istanbulin pormestarin Ekrem İmamoğlun presidenttiehdokkaakseen, Turkin viranomaiset vangitsivat hänet korruptiosyytteisiin vedoten 19. maaliskuuta. Tämän jälkeen Turkissa on nähty ympäri maata jatkuvia mielenosoituksia. Kansanjoukkojen voimakas reaktio tuli yllätyksenä presidentti Erdoğanille ja osittain myös tutkijoille. Tämän ymmärtämiseksi on hyödyllistä analysoida nykyistä protestiaaltoa edellisen, vuoden 2013 niin sanotun Gezi-liikkeen, perintöä vasten.

Vuoden 2013 Istanbulin Gezi-puiston suojelusta alkaneet protestit muuttuivat koko maan kattavaksi kapinaksi. Sitä ruokkivat paitsi poliittinen turhautuminen myös syvään juurtuneet epäluottamuksen, pelon ja syrjäytymisen tunteet Erdoǧanin alati itsevaltaisemman hallinnon alla. Mielenosoitusten aikana ihmiset kokivat yhteenkuuluvuutta ja suurta toiveikkuutta ja kykenivät muuttamaan pelon uskallukseksi ja eristyneisyyden joukkoliikkeeksi. Tämä jäi kuitenkin lyhytaikaiseksi valtion väkivaltakoneiston hajottaessa liikehdinnän. Monet päätyivät suureen pettymyksen ja vetäytyivät apatiaan.

Gezi-protestien päätyttyä Turkissa koettiin pitkähkö epävakauden kausi, johon kuuluivat opposition joukkopidätykset, ISISin itsemurhaiskut, vuoden 2016 epäonnistunut sotilasvallankaappaus sekä pitkään jatkunut poikkeustila, joka antoi viranomaisille laajat valtuudet kaikkien protestien hiljentämiseen. Tänä aikana Turkin kansalaisyhteiskuntaa painettiin voimalla alas. Tuloksena oli yhteiskuntaan laajasti levinnyt pelko – ihmiset pelkäsivät paitsi oikeuksiensa myös työpaikkojensa ja uriensa puolesta ja yhä useammin myös henkensä puolesta. Tuloksena oli julkisen tilan tyhjeneminen ja poliittisen toiminnan tukahtuminen. Jopa aktivismi sosiaalisessa mediassa tuntui riskinotolta. Tutkimushaastatteluissa korostuukin pitkäkestoinen epätoivon ja uupumuksen kokemus, joka johti monen osalla poliittisesta toiminnasta vetäytymiseen.

Tällaista lähihistoriaa vasten viimeisten päivien massaprotestit tuntuvat siis yllättäviltä. Mikä on saanut ihmiset uudelleen barrikadeille? Gezi-mielenosoitusten aikana ihmiset kokivat välitöntä tarvetta autoritaarisen kehityksen katkaisemiseksi ennen kuin se etenisi liian pitkälle. Nykyiset protestit puolestaan ilmentävät taistelua, jossa pyritään palauttamaan ne oikeudet, jotka on jo viety.

Ekrem İmamoğlun pidättäminen selkeästi tekaistuihin syytteisiin vedoten on ollut voimakas shokki yhteiskunnassa, jossa iso osa kansaa oli jo päätynyt poliittiseen apatiaan. İmamoğlun kohtalossa ihmiset näkevät oman tarinansa – hänen kohtaamansa vääryys on tavallisten ihmisten kokeman vääryyden symboli. Kokemus on nyt ajanut laajat kansanryhmät uudestaan kadulle ihmisten ajatellessa, että passiivisuuden hinta olisi liian kova ja peruuttamaton. Näin ollen nykyhetken protestit eivät kumpua toivosta vaan ennen muuta ajatuksesta, että kykenemättömyys toimia nyt johtaa koko tulevaisuuden häviämiseen. On myös hyvä huomata, että valtaosa mielenosoituksiin osallistuvista on nuoria, 18–24-vuotiaita.

Mielenosoitukset tulevat käännekohtaansa tulevina viikkoina. Tähän asti poliisi on toki käyttänyt kovia otteita, mutta viimeisen kymmenen vuoden aikana Turkkiin muodostunut Erdoǧanin lojalistien ryhmä, johon kuuluu myös väkivaltaisia puolisotilaallisia ryhmiä, ei ole toistaiseksi lähtenyt kaduille taistelemaan mielenosoittajia vastaan. Tätäkään vaihtoehtoa ei voida kuitenkaan jatkossa poissulkea. Jokin oleellinen pelon muuri on kuitenkin murtunut ja apatia on vaihtunut viimeiseksi taisteluksi.

Viimeisen mielipidemittauksen mukaan 73 prosenttia väestöstä kokee protestit oikeutettuina ja se on läpi poliittisen uransa kansan tahdon ensisijaisuutta julistaneelle presidentti Erdoğanille perustavanlaatuinen haaste. Eurooppalaisten valtionpäämiesten on syytä antaa tälle viimeiselle taistolle kaikki tukensa – pitkän autoritaarisen vaiheen jälkeen İmamoğlun ympärille rakentuva demokratiakoalitio tarvitsee tukijoikseen liberaalidemokratioita. Tällainen uusi hallinto suuntautuisi todennäköisesti ulkopolitiikassaan Erdoğania selvemmin kohti Eurooppaa tehden pesäeroa Venäjän ja Kiinan kaltaisiin autoritaarisiin järjestelmiin.

Artikkelikuva: Mielenosoituksia Istanbulin pormestarin Ekrem Imamoglun pidätyksen jälkeen 23.3.2025. Kuva: Cpyusuf.

Toni Alaranta ja Tülay Yılmaz, 1 huhtikuuta 2025

Erdoğan, protestit, Turkki