Lähi-itä palaa! Turkista on tullut Euroopan kaatopaikka

Turkissa, kuten muuallakin Lähi-idässä, näkee muovijätettä kaikkialla. Kasoina autoteiden pientareilla ja ojissa, tyhjillä tonteilla, kaupungeissa ja maaseudulla. Muovipakkaukset kuuluvat kaikkeen: vettä juodaan yleisesti kertakäyttöisistä muovipulloista ja muovipusseja tyrkytetään jokaisen ostoksen yhteydessä. Olin silti yllättynyt, kun tapaamani adanalainen aktivisti Semih Türer nimesi muovijätteen ja vesistöjen mikromuovit Adanan pahimmaksi ympäristöongelmaksi – jopa pahemmaksi kuin kuivuuden. Päätin siis perehtyä asiaan. 

Turkissa tuotetaan valtava määrä muovia, vuonna 2024 peräti 9,9 miljoonaa tonnia. Kuten muuallakin maailmassa, määrä on ollut viime vuosina nopeassa kasvussa. Tuotetusta muovista jätteeksi päätyy 5,6 miljoonaa tonnia, eli hieman yli 65 kiloa per henkilö.  Tästä määrästä kierrätettiin vain noin 20 prosenttia. Vertailun vuoksi: Suomessa muovipakkauksista noin 31 prosenttia saatiin kierrätettyä vuonna 2022, mutta pakkaukset ovat vain osa kaikesta käytetystä muovista. 

Türer tarkoitti muoviongelmalla kuitenkin sitä, että Adana on yksi Turkin muovijätteen kierrätyksen keskuksista, eikä kierrätysmuovin käsittely siellä ole ympäristölle kestävällä tolalla. Paikallisen Çukurovan yliopiston vesistöjä ja mikromuovia tutkiva professori Sedat Gündoğdu huomauttaa, että kierrätettävästä jätemuovista saadaan mekaanisin menetelmin kierrätettyä uudeksi raaka-aineeksi vain noin 40–60 prosenttia. Loput ovat eräänlaista jätteen jätettä, joka Adanan seudulla hävitetään miten sattuu: polttamalla tai usein laittomasti luontoon tai vesistöihin dumppaamalla. Huhujen mukaan sitä myös poltetaan kaikessa hiljaisuudessa energianlähteeksi alueen sementtitehtailla. 

Laittomasta dumppauksesta ei ole saatavilla tilastotietoja vaan lähinnä yksittäisiä kertomuksia, mutta tutkimukset ovat osoittaneet, että Adanan alueen maaperässä- ja vesistöissä on erittäin paljon sekä mikromuovia että dioksiinia, enemmän kuin missään muualla Turkissa. Seyhan-joen kautta mikromuovit virtaavat myös Välimereen. Türerin huoli muovin käsittelyn vaikutuksesta paikalliseen ympäristöön on siis hyvin ymmärrettävä. 

Ongelma ei ole ainoastaan paikallinen eikä synny vain turkkilaisen muovijätteen kierrätyksestä, sillä Turkkiin tuodaan paljon muovijätettä, erityisesti Euroopan unionin jäsenmaista. Greenpeacen mukaan vuonna 2023 EU-maat veivät Turkkiin yhteensä 456 507 tonnia muovijätettä, enemmän kuin minnekään muualle. Koska Turkkiin tuodaan muovijätettä muualtakin, vuosittaisen tuonnin määräksi on arvioitu noin 600 000-700 000 tonnia, mutta tilastoinnin ongelmallisuuden huomioon ottaen kokonaismäärä voi olla huomattavasti suurempikin. Esimerkiksi EU-maiden tilastojen mukaan Turkkiin vietiin niistä enemmän muovijätettä, kuin mitä Turkin tilastossa näkyi vastaanotettuna.  Muovijätteen tuonti Turkkiin on kasvanut räjähdysmäisesti Kiinan kiellettyä tuonnin vuonna 2018. Turkkikin ehti kieltää tuonnin kertaalleen vuonna 2021, mutta laki kumottiin saman tien. 

Käytännössä vauraat teollisuusmaat ovat ulkoistaneet muovijätteen ”kierrätyksen” köyhempiin maihin, jotka eivät selviä edes omien jätteidensä käsittelystä, mutta suostuvat rahaa vastaan ottamaan myös muiden jätteitä. Muovin kierrätys on osin likaista ja terveydelle haitallista muovin sisältämien kemikaalien vuoksi, ja osin se on mahdotonta, kuten professori Gündoğdu totesi.  

Professori Gündoğdu kuvailee muovin tuontia saastuttamisen siirtämisenä muista maista Turkkiin. Sitä ei pitäisi hänen mukaansa nähdä raaka-aineen tuontina tai taloudellisena toimintana, kuten sitä Turkissa perustellaan. Adana on yksi tärkeimmistä ulkomailta tuodun muovijätteen käsittelypaikoista. 

Muovin kierrätyksen kannattavuus perustuu paperittomien siirtolaisten riistoon 

Toimittaja Adnan Khan on jo vuosia raportoinut näkyvästi siitä, kuinka ongelmallista EU-maiden muovijätteen vienti Turkkiin on. Hänen mukaansa jätteen viejät ja erilaiset välimiehet vääristelevät vientierien sisältöä. Virallisesti käsiteltäväksi viedään niin kutsuttua vihreää jätettä, eli puhdasta, helposti käsiteltävää muovijätettä. Todellisuudessa jäte onkin sekalaista muovia ja/tai likaista, hankalasti käsiteltävää muovijätettä. Näin toimitaan, sillä nk. vihreän, kierrätykseen menevän jätteen vientiä EU:sta koskevat huomattavasti löyhemmät säännöt.  

Likaisen muovijätteen kierrätys on työvoimavaltaista, pienen voittomarginaalin toimintaa, jota Turkissa tekevät nälkäpalkalla kaikista huono-osaisimmat siirtolaiset, usein paperittomat afgaanit. Kierrätysbisnes paitsi saastuttaa myös perustuu riistoon. 

Koska muovijätteen vienti kehittyviin maihin on niin ongelmallista, EU:n uusi, syksyllä 2026 voimaan tuleva direktiivi kieltää kokonaan muovijätteen viennin OECD:n ulkopuolisiin maihin, mikä saattaa entisestään lisätä muovin tuontia Turkkiin, sillä onhan Turkki yksi OECD:n perustajavaltioista. 

Direktiivin mukaan vientijätteiden käsittelyn asianmukaisuutta pitäisi seurata ja siitä raportoida, joten teoriassa Turkissakin alan pitäisi saada käytäntönsä parempaan kuntoon. Khanin mukaan alaa seuraavat asiantuntijat ovat kuitenkin pessimistisiä tämän suhteen: lahjonta on yleistä, valvontaa on liian helppo kiertää ja ainakin suurempien kierrätysyritysten omistajilla on tiiviit suhteet valtaapitäviin.   

Lisää tietoa muovin kierrätyksen ongelmista Turkissa ja kansainvälisesti löytyy seuraavista erinomaisista englanninkielisistä lähteistä: https://www.theguardian.com/news/2025/feb/18/turkey-said-it-would-become-a-zero-waste-nation-instead-it-became-a-dumping-ground-for-europes-rubbish ja https://www.merip.org/2025/12/dirty-work-the-hidden-machinery-and-human-toll-of-europes-broken-recycling-trade/  

Presidentin puoliso kierrätysbisneksen suojelijana 

Jätteiden kierrätys Turkissa ei ole aiemmin ollut poliittinen prioriteetti, ja valtaosa jätteistä päätyy kaatopaikoille kierrätyksen tai polttamisen sijaan. Vuosikymmeniä kierrätys on pitkälti perustunut kaduilla kiertelevien jätteiden kerääjien epäkiitolliseen työhön. Kotona kaikki jätteet laitetaan lasipulloista ekojätteeseen samaan muovipussiin, joka viedään ulos roska-astiaan. Itsenäisesti työskentelevät jätteiden kerääjät käyvät poimimassa kärryihinsä sellaiset jätteet, joiden kierrättäminen on taloudellisesti kannattavaa, ja josta joku on heille valmis maksamaan. Metallia, lasia ja pahvia kerätään yleisesti. Muistan kuulleeni jo 1990-luvun puolivälissä, että sekajätteeseen heitetyistä alumiinitölkeistä peräti 96 prosenttia päätyi kierrätykseen.  

Jätteen kerääjien työ on epähygieenistä, raskasta ja huonosti kannattavaa, mutta ainakaan toistaiseksi tilalle ei ole luotu kattavaa, nykyaikaisempaa kierrätysjärjestelmää – vaikka sellainen on ilmeisesti pian luvassa. Jossain vaiheessa jätteen kerääjistä haluttiin eroon imagosyistä, mutta tästä luovuttiin, kun kierrätys ei toiminut ilman heitä. Niinpä jätteiden kerääjät ovat yhä näkyvä osa kaupunkimaisemaa, kuten Yle Areenassa katsottavissa olevan Turkkilainen etsivä -sarjan kuudennessa jaksossakin näkyy. Yhden arvion mukaan vuonna 2022 Turkissa oli yhteensä 500 000 jätteen kerääjää. 

Turkissa on kuitenkin havahduttu kasvavaan jäteongelmaan, ja maata itsevaltaisesti hallitsevan presidentin puoliso Emine Erdoğan on profiloitunut kansainvälisesti zero waste -ajattelutavan (tr. sıfır atık, suomeksi nollahukka tai jätteetön elämäntapa) puolustajaksi. Turkissa käynnistettiin vuonna 2017 hänen suojeluksessaan kunnianhimoinen Sıfır Atık -projekti ympäristö-, kaupungistumis- ja ilmastonmuutosministeriön alaisuuteen ja vuonna 2023 Sıfır Atık -säätiö, jonka johdossa presidentin puoliso on. Tavoitteena on ollut systematisoida ja modernisoida kierrätys, tehdä siitä tuottava talouden haara ja nostaa kierrätysastetta.  

Tulosten saamiseksi kierrätyssektoria on rakennettu verohelpotusten ja halpakorkoisten lainojen avulla. Tuloksia on hehkutettu niin YK:n kuin Maailmanpankin piirissäkin. Hiljattain valtiollinen uutistoimisto Anadolu Ajansı uutisoi, että jätteiden kierrätysprosentti on noussut vuoden 2017 13 prosentista vuoden 2025 37,5 prosenttiin, ja vuoden 2035 tavoite on peräti 60 prosenttia. Projektin aikana on kierrätetty 36 miljoonaa tonnia paperia ja pahvia, 10 miljoonaa tonnia muovia, 3,5 miljoonaa tonnia lasia, lähes 10 miljoonaa tonnia metallia ja yli 30 miljoonaa tonnia orgaanista tai muuta kierrätyskelpoista jätettä. Tällä on ollut valtava merkitys Turkin ympäristölle ja sen kontribuutio Turkin taloudelle on miljardien eurojen arvoinen. Kierrätyksen taloudellinen ja muu merkitys on siis kasvanut projektin ansiosta selvästi. 

Mielestäni Turkki on myös siistiytynyt viime vuosina: kaupunkien kadut ja suurempien teiden varret eivät enää pursua muoviroskaa entiseen malliin. Ehkä tähän ovat vaikuttaneet roskaamista vastustavat kampanjat, jotka ovat myös osa nollahukkaprojektia. Pari vuotta sitten mardinilaisessa pikkubussissa istuessani eräs vanha setä heitti puolillaan olevan muovisen vesipullon ulos ikkunasta. Pari nuorta naista henkäisi kauhistuneena ja kurkisteli nolon oloisena minun (ulkomaalainen matkustaja) reaktiotani. Ehkä asenteet ovat muuttumassa. Katuja ja teiden varsia myös siivotaan aktiivisesti. 

Artikkelikuva: Paperijätteen kerääjä Turkissa Ankarassa. 10.4.2018. Kuva: Abdullah Durman.

Lue Anu Leinosen Lähi-itä palaa! -blogisarjan Turkkia käsittelevä ensimmäinen osa täältä.

Anu Leinonen, 5 toukokuuta 2026

Lähi-itä palaa, saasteet, Turkki, ympäristö, ympäristöpolitiikka

---