Lähi-itä palaa! Turkissa käytetään holtittomasti myrkkyjä

Ötökkäperheen myrkytys

Istuin marraskuussa Istanbulissa tutun basaarikauppiaan kojussa hörppimässä teetä ja kuuntelemassa kauppiaiden juttelua. He keskustelivat hiljattain sattuneesta myrkytystapauksesta, jossa nelihenkinen, Istanbuliin vierailulle tullut Saksan-turkkilainen perhe oli kuollut traagisesti. Myrkytyksen alkuperä oli viimein selvinnyt. Toisin kuin aiemmin oli arveltu ja uutisoitu, syynä eivät olleetkaan ruokamyrkytys ja simpukat tai kokoreç (turkkilainen lampaan sisäelimistä ja suolista tehty perinneherkku) vaan hotellissa tehty tupajumitorjunta. Kauppiaat olivat sekä kauhuissaan Ötökkä-nimisen (tr. Böcek) perheen kohtalosta että närkästyneitä ruokamyyjien epäreiluiksi osoittautuneista pidätyksistä.

Mikäli kyse on samasta myrkystä, millä aikoinaan yritettiin tuhota tupajumeja FIMEn Damaskoksen talosta, myrkytystä varten olisi pitänyt laittaa pariksi päiväksi säppiin koko hotelli ja sen naapuritalot, eikä asuttaa lapsiperhettä myrkytetyn huoneen yläkertaan. Tapauksen tutkinnassa selvisi, että tuholaistorjunnan tehneen yrityksen omistajalla tai torjunnan tehneellä työntekijällä ei ollut mitään koulutusta tai lupaa myrkkyjen käsittelyyn, eikä tiivisti asutulla alueella sijaitseva ja samaan aikaan vieraita majoittava hotelli ollut heiltä sellaisia myöskään edellyttänyt. Vaikka kyse on traagisesta poikkeustapauksesta, se antaa osviittaa siitä, miten huolettomasti vaarallisiakin kemikaaleja Turkissa ja yleisemminkin Lähi-idässä käytetään.

Keskiluokkaiset lapsiperheet syövät luomua

Kuten kaikki Turkissa vierailleet tietävät, turkkilainen ruoka on herkullista ja monipuolista. Paikallisesta basaarista saa uskomattoman ihania kauden kasviksia, hedelmiä ja pähkinöitä. Ei siis ole yllättävä tieto, että Turkki on yksi maailman kymmenestä suurimmasta ruoantuottajasta. Se tuottaa ja vie muun muassa hasselpähkinöitä, kastanjoita, aprikooseja, kirsikoita, viikunoita, oliiveja, teetä ja tupakkaa.

Turkin ruoantuotantoon liittyy kuitenkin omat ongelmansa. 2000-luvun alkuvuosina tuolloin kolmikymppiset ystäväni Turkissa perheellistyivät ja rupesivat käymään lauantaisin ruokaostoksilla luomutorilla. Ylempään keskiluokkaan kuuluvat, koulutetut ystäväni eivät halunneet lastensa syövän tavallista ruokaa, koska Turkin mediassa uutisoitiin säännöllisesti elintarvikkeiden kemikaalijäämistä. Ne ovat edelleen ongelma sekä Turkissa että meillä EU:ssa, sillä Turkista tuodaan EU-maihin paljon maataloustuotteita. Vuonna 2024 Turkki oli kuudenneksi tärkein maataloustuotteiden tuoja EU-alueelle.

EU:n elintarvikkeita ja rehuja koskevan nopean hälytysjärjestelmän (RASFF = Rapid Alert System for Food and Feed) vuoden 2025 tilastojen mukaan turkkilaisista elintarvikkeista tuli toiseksi eniten torjunta-aineisiin liittyneitä hälytysilmoituksia. Eniten hälytyksiä tuli Intiasta. Toki hälytysmäärät ovat ylipäätään pieniä – turkkilaisista tuotteista tuli yhteensä 105 hälytystä. Turkin Greenpeacen mukaan RASFF:n luvut ovat kuitenkin tärkeitä, sillä vaikka elintarvikkeiden tuotantoa Turkissa tarkastetaan ja tuotteita testataan, testitulokset eivät ole julkista tietoa. Greenpeace onkin käynnistänyt Älä myrkytä -kampanjan, jossa vaaditaan testitulosten julkistamista.

Greenpeacen oman näytteenoton tulokset ovat huolestuttavia. Viime keväänä tehdyssä otannassa analysoitiin 155 eri hedelmää tai kasvista, jotka oli ostettu eri puolilta Istanbulia. 61 prosentissa tuotteista oli jonkinlaisia torjunta-ainejäämiä, 43 prosentissa oli vähintään yhtä PFAS-kemikaalia ja lähes joka kolmannesta tuotteesta löydettiin torjunta-aineita, jotka ovat karsinogeenisia ja vaikuttavat hormonaaliseen toimintaan tai neurologiseen kehitykseen. Ongelmina näytteissä olivat sekä jäämien liialliset määrät että kokonaan kiellettyjen aineiden jäämät. Eniten ongelmia oli säilötyissä viininlehdissä, vihreissä chilipaprikoissa ja pinaatissa. Greenpeacen kampanjoissa on kiinnitetty erityistä huomiota siihen, miten haitallisia kemikaalit ovat lapsille.

Olisi mielenkiintoista tietää, millaisia tulokset olisivat muualla Turkissa, erityisesti pienemmissä kaupungeissa, joissa lähituotanto on kunniassa. Sekä Diyarbakirissa että Adanassa, joissa olen viettänyt aikaa, pienet lähikaupat myyvät ylpeinä lähituotteita, jotka eivät vaikuta tehomaatalouden tuotoksilta: jugurttia irtona, munintakanoja pakkasesta ja muita paikallisia tuotteita. Niitä myös arvostetaan – ainakin koulutetun ylemmän keskiluokan keskuudessa.

Semih Türer, adanalainen aktivisti kertoi, miten he ovat Adanan seudulla pyrkineet varmistamaan puhtaan ruuan saannin itselleen ja perheilleen. 5–6 perhettä lyöttäytyy yhteen ja tekee sopimuksen paikallisen viljelijän kanssa siitä, että tämä sitoutuu olemaan käyttämättä kemikaaleja, ja perheet ostavat tuotteita etukäteen sovittuun hintaan.

Ympäristöliike ilman järjestöjä

Turkin tasavallan perustamisesta lähtien vehreän ja terveen ympäristön tärkeyttä on korostettu – kunhan se tapahtuu vaarantamatta taloudellista kehitystä. Valtiojohtoinen ja modernistinen ympäristön suojelu oli myös ympäristön muokkausta: tasavallan alkuvuosikymmeninä kuivattiin soita – noita epäterveellisiä malaria-alueita – viljelykäyttöön, ehkäistiin maaperän eroosiota ja istutettiin puita. Erityisesti puiden istutuksesta tuli symbolisesti tärkeää.

1980-luvun uusliberalismin ja nopean, osin kaivostoimintaan ja rakennusteollisuuteen perustuvan talouskasvun myötä luonnon tuhoutuminen kiihtyi ennennäkemätöntä tahtia. 1980-luvulla myös poliittinen elämä vapautui ja kansalaisyhteiskunta kasvoi, kehittyi ja monipuolistui. Osana tätä kansalaisyhteiskunnan aktivoitumista myös ympäristöjärjestöjen toiminta vahvistui, ja ne kiinnittivät huomiota kasvaviin ympäristöongelmiin. Turkin ensimmäinen Vihreä puolue perustettiin jo 1980-luvun lopulla.

1990-luvun puolivälissä, kun tutustuin ensimmäistä kertaa turkkilaiseen ympäristöliikkeeseen, sen aktivistit olivat lähinnä yliopisto-opiskelijoita. Aktivistien mukaan tuohon aikaan melko tuoretta ja vähäväkistä ympäristöliikettä ei pidetty yhteiskunnallisena uhkana, vaan toiminta nähtiin tietyllä tavalla epäpoliittisena. Ensimmäinen merkittävä ja kansallista huomiota saanut tapaus oli samoihin aikoihin Bergamassa Etelä-Turkissa, jossa paikalliset kyläläiset ja poliitikot, ympäristöaktivistit ja asianajajat yhdessä vastustivat kultakaivoksen perustamista. Yleisimpänä ympäristötekona taisi kuitenkin säilyä osallistuminen puunistutuskampanjoihin. Useampi yliopistossa opiskeleva ystäväni kävi tekemässä istutusrupeaman jossain vaiheessa.

2000-luvulle tultaessa ympäristöliikkeestä oli kehittynyt laajempi ja vahvempi. Heinrich Böll -säätiön raportin mukaan vuosina 1995–2007 perustettiin peräti 439 ympäristöjärjestöä. Elinympäristöjen tuhoutuminen muun muassa kaivostoiminnan ja pienempien jokien patoamisen myötä kosketti laajoja kansankerroksia, joten kyseessä ei ollut vain kaupunkilaisen eliitin toiminta. Turkkiin rakennettiin yli 350 pienvesivoimalaitosta vuosien 2002 ja 2016 välillä. Vakavista paikallisista ympäristöseurauksista huolimatta niitä hehkutettiin vihreän sähkön lähteinä. Kamppailusta Homeroksen Iliaassa mainitun, metsäisen vehreän Kaz-vuoriston suojelusta kaivoksilta ja sähkölaitoksilta muodostui Bergaman jälkeen toinen turkkilaisen ympäristöliikkeen merkkipylväs (vuodesta 2007 lähtien).

Viimeistään istanbulilaisen Gezi-puiston suojelusta vuonna 2013 alkaneista, laajoista Gezi-mielenosoituksista lähtien nykyhallinto on pitänyt ympäristöliikettä poliittisena haastajanaan ja vastustajanaan. Tämä tulkinta ei ole täysin perusteeton, sillä AKP:n hallintojärjestelmä perustuu häpeämättömälle kaverikapitalismille, jossa talouskasvu on asetettu kaiken muun edelle. Sen hyväksi voidaan uhrata luonto, julkinen tila ja historialliset kohteet.

Ympäristökysymysten kautta on siis kritisoitu AKP:n hallintoa. AKP:n vastaisen Turkin Fox TV:n (nykyisin NOW TV) pääuutislähetys sisälsi usein lopussa osuuden, jossa maalaisyhteisö osoitti mieltään jotain suuryritystä vastaan. Yritykset olivat yleensä tuhoamassa kylän perinteisten elinkeinojen harjoittamiseen tarvittuja elinympäristöjä esimerkiksi sähkölaitoksen tai kaivostoiminnan vuoksi. Myös AKP:n megaprojektit kuten Istanbulin uusi lentokenttä ja kolmas Bosporin salmen silta ovat tuhonneet laajoja luontoalueita suurkaupungin ympäriltä.

AKP:n autoritaarinen hallinto ei ylipäätään katso hyvällä mitään itsestään erillisiä järjestäytymisen muotoja ja rajoittaa tiukasti kansalaisyhteiskunnan toimintaa (ks. aiempi blogikirjoitus kansalaisjärjestön toiminnasta Diyarbakırissa). Näin ollen nykypäivän Turkissa on vain muutamia vahvoja ympäristöjärjestöjä (esim. TEMA ja Green Peace), jotka voivat tehokkaasti puolustaa luontoa ja propagoida luonnonsuojelun tärkeyttä. Adanalainen aktivisti Türer korosti, että Gezin jälkeen kukaan ei halua järjestäytyä, sillä järjestäytymisen hinta yksilöille on liian kallis. Uuden nuorisotutkimuksen mukaan 17–25-vuotiaista nuorista vain 3 prosenttia on jonkin järjestön jäsen ja 4 prosenttia toimii vapaaehtoisena.

Painostuksen vuoksi aktivistit keskittyvät toimimaan ilman järjestöjä ja paikallisesti: perustavat siirtolapuutarhoja yhdessä kaupunginosahallintojen kanssa ja solmivat sopimuksia suoraan maanviljelijöiden kanssa. Kahdesta vahvasta organisaatiosta säätiöpohjainen TEMA keskittyy puunistutuskampanjoihin ja välttää politiikkaa tai vastakkainasettelua hallinnon kanssa. Green Peace puolestaan on osa vahvaa kansainvälistä järjestöä.

Itsenäisen ympäristöliikkeen sijaan presidentti Erdoğan on julistanut itsensä ja AKP:n hallinon vehreän luonnon puolestapuhujiksi. AKP:n kaudella Turkkiin on istutettu enemmän puita kuin milloinkaan aiemmin! Presidentin puolison toiminta kansainvälistä kiitosta saaneen nollahukkakampanjan suojelijana ja keulakuvana on osa tätä AKP:n ympäristönsuojelun saavutuksia korostavaa linjaa. Koska AKP:n hallinto on jo vihreä, sen kritisointi ympäristöasioista voidaan luokitella vain pahantahtoiseksi politikoinniksi.

Artikkelikuva: Ihmisiä perinteisillä paikallismarkkinoilla. Antalya, Turkki 13.9.2022. Kuva: Tatiana Diuvbanova.

Anu Leinonen, 21 toukokuuta 2026

Lähi-itä palaa, Turkki, ympäristö

---