Marokon kiiltokuvan kääntöpuoli: Ceutan rajarynnäkön taustaa

Kuuntele teksti tästä. Lukijana Essi Kupiainen. 

Aamun sarastaessa 30. heinäkuuta 2026 Tarajalissa, Marokon ja Espanjalle kuuluvan itsehallintoalueen Ceutan välisen rajan tuntumassa, alkoi tapahtua. Pääosin Pohjois- ja Keski-Marokosta saapuneet nuoret miehet hakeutuivat kohti kahdeksan metriä korkeaa kaksinkertaista raja-aitaa ja tilanne kehittyi pian kaoottiseksi 80 000 ihmisen pyrkiessä rajaportille. Osa kiipesi aitojen yli samalla, kun rannat täyttyivät Ceutaan suuntaavista uimareista. Vuorokauden kuluessa toista sataa ihmistä menetti henkensä hukkumalla tai puristumalla kuoliaaksi aallonmurtajien ja raja-aidan välissä.

Ceutaan päässyt väkijoukko uskoi voivansa jäädä Espanjaan tai jatkaa manner-Eurooppaan ja kaksinkertaisti kaupungin väkiluvun. Espanjan korkein oikeus oli 8.7.2026 linjannut, että välitön pikakäännytys oli laillista vain maaraja-aidan ylittäneille. Meritse saapuville tuli järjestää yksilöllinen palautus- tai turvapaikkamenettely. Päätös ei tehnyt rajanylityksestä laillista eikä antanut oikeutta jäädä maahan, mutta sosiaalisessa mediassa levisi päinvastaisia huhuja.

Espanja lähetti Ceutaan 200 mellakkapoliisia ja 60 sotilasta. Yhteistyön tuloksena noin 70 000 ihmistä palautettiin Marokkoon muutamassa päivässä. Junat ylikuormittuivat, ja Marokon turvallisuusjoukot estivät uusia siirtolaiskandidaatteja matkustamasta kohti pohjoista.

Ceutan kriisi repi EU:ta: 22 jäsenmaata syytti Espanjaa löyhästä maahanmuuttopolitiikasta ja ulkorajojen vaarantamisesta. Espanja ja Italia palauttivat vastavuoroiset sisärajatarkastukset.

Megahankkeiden maa

Rajan dramaattisten tapahtumien ja niiden synnyttämien poliittisten kriisien keskellä on syytä kysyä, kuinka kaikki tämä on mahdollista Marokossa, jonka talous kasvaa vuosittain lähes viisi prosenttia ja jonka investointiympäristöä Maailmanpankki, Forbes-lehden Best Countries for Doing Business -lista ja Quantum Global Research Laboratoryn Africa Investment Index ovat nostaneet globaalin etelän kärkeen.

Marokko sijoittaa valtavasti megahankkeisiin. Luonnonvarojen puuttuessa se panostaa vakauteen, logistiikkaan ja matkailuun houkutellakseen investointeja. Maa tavoittelee 26 miljoonaa matkailijaa vuodessa vuoteen 2030 mennessä ja on budjetoinut 23 miljardia dollaria Espanjan ja Portugalin kanssa isännöimiinsä vuoden 2030 jalkapallon MM-kisoihin. Rakenteilla on lentokenttiä, moottoriteitä ja 320 km/h:n TGV-junayhteyksiä. Casablancan pohjoispuolelle nousee valmistuessaan maailman suurin 120 000 katsojan Grand Stade Hassan II -jalkapalloareena.

Kaupunkitilan kasvojenkohotukseen kuuluu myös Kaupungit ilman slummeja -ohjelma. Se käynnistettiin runsaat kaksi vuosikymmentä sitten ja 2020-luvulle tultaessa lähes 1,2 miljoonaa kotitaloutta oli siirretty slummeista tai odotti uutta kotia. Ohjelman kohteena olleista 85 kaupungista 43 on julistettu slummittomiksi. Megaprojektien Marokolla on kuitenkin synkkä varjopuolensa.

Varjotalouden nuoret

Hotelli Solasurin edessä Tangerin kaupungin ratabulevardilla törmään Idrisiin, parikymppiseen   kiertelevään katukauppiaaseen ja tilapäiseen turistioppaaseen, jonka kanssa tutustuimme eräällä tusinoista Marokon matkoistani. Yöksi ei ollut paikkaa tiedossa, mutta edellisiltana oli onnistanut; hän oli päässyt pujahtamaan suojaan rakenteilla olevaan kerrostaloon. Iltapäivällä valkeni, että työmaa oli aidattu eikä sinne ollut asiaa. Suunnitteilla oli mennä Boulevard Muhammad VI:n 24 tunnin kahvilaan, mutta sieltä kuulemma lentäisi ulos, jos sattuisi nukahtamaan. Taivasalla vietetyt illat kuluvat parhaiten kerjäämällä kahvila Nakhlin edessä, josta kannattaisi siirtyä alkuyöstä Mondial-diskon eteen tienestien toivossa aina aamu neljään saakka. Yökahvilassa olisi sinniteltävä valveilla auringon nousuun, minkä jälkeen oli parasta siirtyä rannalle nukkumaan.

Aina tilanteen salliessa Idriss sanoo suuntaavansa 55 kilometrin päähän Tanger Med -sataman portille etsiäkseen mahdollisuutta nousta rahtilaivavuoroaan odottavaan rekkaan. Nuori mies tiesi, mistä puhui, sillä onnistuneita yrityksiä päästä Eurooppaan oli takana jo puolen tusinaa. Pian hän alkaa kertoa polveilevaa kuvausta reissuistaan – ensi yritys kolmetoistavuotiaana matkustajalaivan salamatkustajana; saapuminen Kataloniaan, kuljeskelua, taskuvarkauksia, hanttihommia Valencian maatiloilla, olipa hän eräällä matkallaan nähnyt Eiffel-torninkin. Joka kerta lopputulos oli ollut sama; poliisiratsia ja palautus Marokkoon. Kun kysyn, mikä saa hänet yrittämään kerta toisensa jälkeen, vastaus tulee kuin apteekin hyllyltä: ”Euroopassa pärjää paremmin kerjäämällä kuin Marokossa. Täällä ei ole mitään.  Sataman portilla on vuoristoista maastoa, ostan palasen jäykkää peitemuovia, kerään pahvilaatikoita, rakennan yösuojan ja yritän selvitä sataman portteja vahtivien jengien näkemättä rekkojen parkkialueelle. Jos ne näkevät, että olet ulkopuolinen etkä pysty maksamaan, niin saat varoa.”

Hugra – vähäosaiseen kohdistuva halveksiva katse

Maan valtavassa varjotaloudessa toimivat katukauppiaat, hasisdiilerit, tilapäiset rakennustyöntekijät, kausityöläiset, kerjäläiset ja alemman portaan viranomaiset kuvaavat olojaan termillä hugra, joka tarkoittaa vahvemman heikompaan kohdistamaa halveksuntaa ja ylenkatsomista.

Myös luvaton siirtolaisuus jäsentyy marokkolaisnuorille hugran kokemuksen kautta: Ceutaan rynnivät nuoret pyrkivät pakenemaan sitä.  Jos kotimaa ylenkatsoo ja sivuuttaa, ainoaksi vaihtoehdoksi jää lähtö. Koomikko Bziz tiivisti siirtolaisuuden houkutuksen jo 1990-luvulla äänitteellään ”Visa wa baliza” (Viisumi ja matkalaukku): ”Jos kaikki saisivat Schengen-viisumin, Marokon kuningas huutaisi Espanjaan lähtevän laivan kannelta: ’Viimeinen sammuttakoon valot’.”

Marokon eriarvoisuus kytkeytyy kuningashuoneen ohjaamaan uusliberaaliin talouspolitiikkaan. Afrikan rikkaimmaksi arvioidun kuningas Muhammad VI:n omaisuudeksi Forbes arvioi noin viisi miljardia euroa vuonna 2017. Hän on myös maan johtava liikemies ja suurin sijoittaja.

Al Mada -korporaation kautta palatsi hallitsee talouden keskeisiä sektoreita maataloudesta teknologiaan. Megahankkeiden sopimukset myönnetään ilman avoimia tarjouskilpailuja palatsin suosimille urakoitsijoille. Investoinnit keskittyvät Tangerin ja Casablancan rannikkoalueelle sekä Marrakechiin ja Agadiriin. Muualla on vakavia puutteita vesihuollossa, sähköverkossa, koulutuksessa, liikenteessä ja terveydenhuollossa.

Noin 30 prosenttia väestöstä on luku- ja kirjoitustaidotonta ja kymmenen prosenttia elää absoluuttisessa köyhyydessä. Oxfamin vuoden 2019 tutkimuksessa eriarvoisuuden syiksi nostettiin epäoikeudenmukainen verotus: vapaakauppa-alueiden yrityksiä verotetaan tuskin lainkaan, mutta kansalaisilla on raskas verotaakka. Myös heikko koulutusjärjestelmä ja kaupunki- ja maaseutualueiden epätasa-arvo syventävät eroja.

Protestointi on vaikeaa ja tukahdutetaan pian. Pohjois-Marokon Hirak-liike vaati lokakuussa 2016 panostuksia koulutukseen, terveydenhuoltoon ja nuorisotyöttömyyteen. Keulahahmo Nasser Zefzafi ja kolme muuta johtajaa tuomittiin kukin 20 vuodeksi vankeuteen.

Kansalaisten mielipide poliittisesta eliitistä näkyi 23.9.2026 järjestetyissä parlamenttivaaleissa: äänestysaktiivisuus jäi 38,2 prosenttiin, alimmilleen kahteenkymmeneen vuoteen. Puoluepolitiikasta vieraantuneet nuoret antoivat painavan viestin. Huomattava osa 18–25-vuotiaista ei rekisteröitynyt äänestäjiksi, ja rekisteröityneistäkin vain 3–4 prosenttia kävi äänestämässä.

Slummien raivaus ja infrastruktuurihankkeet keskittyvät ”hyödyllisimmälle” Marrakech–Casablanca–Rabat–Tanger-akselille ja etenkin keskustoihin. Bisneskeskustojen ja rantabulevardien viesti suunnataan sijoittajille, matkailualalle ja vauraimmille. Muu väestö siirtyy kaupunkien reuna-alueille, kauas peruspalveluista.

Marokko ilman slummeja -ohjelma tähtäsi ilmiselvästi myös slummiväestön hallintaan. Hökkelien tilalle tulevat viralliset asunnot edellyttävät omistusoikeutta, sähkö- ja vesiliittymiä sekä sopimuksia, jotka sitovat asukkaat virallisten markkinoiden marginaaliin.

Köyhyys on siis hyvin monen perheen kohdalla seurausta pitkälti niistä tavoista, joilla vähäosaisia kansalaisia otetaan mukaan virallisen talouden kenttään.

Mikä uusliberalismi?

1970-luvun maailmantalouden heilahtelut johtivat Marokossa ja naapurimaissa alijäämäkriiseihin. Hallitukset hyväksyivät IMF:n ja Maailmanpankin rakennesopeutuksen: taloutta vapautettiin, sääntelyä purettiin ja yrityksiä, palveluja sekä julkista omaisuutta yksityistettiin.

Ohjelmilla oli vakavia sosiaalisia kustannuksia. Katumielenosoituksia ja leipämellakoita puhkesi Casablancassa 1981, Marrakechissa 1984 sekä Fezissä 1990 ja 1991. Slummien kaupunkiköyhälistöstä tuli poliittinen huolenaihe.

Kuningashuonetta vastaan tehtiin armeijavetoiset vallankaappausyritykset vuosina 1971 ja 1972. Niitä seurasi ”lyijyvuosien” väkivallan ja sorron kausi. Turvallisuuspolitiikka ohjasi myös infrastruktuuria: avarat bulevardit ja moottoritieliittymät mahdollistivat viranomaisten nopean reagoinnin levottomuuksien sattuessa.

Muhammad VI nousi valtaan vuonna 1999, ja marokkolaiset odottivat demokraattisempaa ja vapaampaa aikakautta. Lyijyvuosien sorron  ja vuodesta 2003 alkaen tapahtuneiden terrori-iskujen varjosta huolimatta Marokkoa on pidetty poikkeuksellisen vakaana muuhun arabimaailmaan verrattuna. Muhammad VI:n aikaiset uudistukset osoittavat kuitenkin, miten autoritaarinen hallinto lähentyy globaalia markkinataloutta ja muuttaa yhteiskuntaa talouden vapauttamisen logiikan mukaisesti.

Ceutan rajalla

Ajamme pitkäaikaisen ystäväni, ihmisoikeusaktivisti Yunisin kanssa kohti Ceutan rajaa. Yunis osoittaa Martil–Fnidaq-tien varressa kilometrien mittaista palmujonoa, noin peninkulman päässä raja-aidasta.

”Voitko kuvitella, tuossa moottoritien molemmin puolin on 13 kilometrin mittainen palmuistutusten ketju, mutta Martilin sairaalassa ei ole ainuttakaan röntgenlaitetta? Jokainen palmu maksaa toista tuhatta dirhamia, yli 200 euroa.”

Yunisin järjestö on työskennellyt vuosia Martilin, Fnidaqin ja Midyaqin köyhimmissä kortteleissa ilman valtion tukea. Ceutan rajan tuntumasta on lähtöisin miltei 500 Syyriaan ja Irakiin matkustanutta vierastaistelijaa tai heidän puolisoaan, valtaosa alle 25-vuotiaita. Järjestön toiminnan piiriin on kuulunut runsaat 40 perhettä, joiden lapsia matkusti konfliktialueelle ISIS-järjestön mahtivuosina 2014–2017.

Epävirallisen talouden hanttihommissa toimineet nuoret tavoittelivat uutta unelmaa: ”Aikaisemmin täällä unelmoitiin harragasta [paperittomasta siirtolaisuudesta] Espanjaan, nyt nuorilla oli uusi unelma, ISIS”, Yunis sanoo. Ceutan merkitys alueen nuorten värväystoiminnassa on osoittautunut keskeiseksi. El Principen kaupunginosassa toimineet värvärit, kuten Yassin Ahmed Laarbi, Ismail Abdelatif al-Lal ja Karim Abdesalam Mohamed toimivat rajat ylittävän jihadistisen mobilisaation avainhahmoina ja loivat suhteita Marokon puolella vaikuttaneisiin radikaalisaarnaajiin ja verkostoihin, joiden kautta nuoria päätyi Syyrian jihadistisiin järjestöihin, kuten Jabhat al-Nusraan ja ISISiin.

Monet vierastaistelijoiksi lähteneet tulivat alueen köyhälistöperheistä, joissa äidit olivat kuljettaneet pientavaraa Ceutan rajan yli. Vielä vuoden 2015 tienoilla rajakauppa kukoisti. Alueen asukkailla oli erityisvapaus ylittää raja ja oleskella Ceutassa, kunhan he palasivat yöksi Marokon puolelle. Ceuta tarjosi tuhansille marokkolaisille toimeentulon.

Epävirallisessa rahtiliikenteessä tavaraa sai tuoda rajan yli niin paljon kuin jaksoi kantaa. Enimmillään 9 000 naiskantajaa, porteras, luovutti lastinsa noin 10 000 autonkuljettajalle. Tavarat päätyivät basaarikauppiaille ja katukaupustelijoille satojen kilometrien päähän Ceutasta. Osansa saivat myös lahjuksia vaativat santarmit ja maantiepoliisit.

Vilkkaimmillaan naiskantajien rahtiliikenne muodosti yli puolet Ceutan ja Marokon välisestä tavaraliikenteestä. Vuonna 2018 kaupan arvon arvioitiin olleen noin 500 miljoonaa euroa. Liikenne alkoi hiipua samana vuonna. Naiskantajille perustettiin uusi rajanylityspaikka Tarjal II, ja viranomaiset alkoivat tarkastaa jopa 70-kiloisten taakkojen kokoa. Kansainvälisessä uutisoinnissa nähtiin kuvia uupuneista köyhälistönaisista valtavien taakkojen kanssa, loputtomissa jonoissa auringonpaahteessa ja viranomaisten mielivallan armoilla. Koronavuosina liikenne pysähtyi kokonaan.

Yunisin mukaan Syyriaan ja Irakiin lähteneiden köyhälistönuorten Facebook-sivut esittelivät runsaita aterioita, autoja ja uima-altaallisia villoja. Valtaosa kuoli ISIS-järjestön taisteluissa. Marokkoon palanneet saivat viiden vuoden vankeustuomion, naiset taas säästyivät yleensä syytteiltä.

Yunis kääntää autonsa Ceutan rajalta kohti Martilia. Keskustelun päätteeksi kysyn, eikö hänellä ole Marokosta mitään positiivista sanottavaa. Jalkapallomaajoukkuehan menestyy loistavasti ja on FIFA:n ranking-listalla sijalla 14.

”Niin, mutta kaikki pelaajat ovat jo lähteneet Eurooppaan”, Yunis toteaa lakonisesti.

 

Artikkelikuva: Köyhä asuinalue Marokossa. Kuva: Marko Juntunen.

Marko Juntunen, 20 lokakuuta 2026

eriarvoisuus, Marokko, siirtolaisuus

---