Kattoterasseilta tynnyrinpohjalle
Opintomatka Marokon Tangeriin 20.–27.10.2024
Horisontissa auringonnousun aikaan paksun pilviverhon reunustamana hehkuu iso kallio. Yhdeksi Herakleen pylväistäkin tituleerattu Ceutan kallio, Jbel Musa, hahmottuu selkeänä Afrikan mantereen maamerkkinä, kun katsoo maisemaa Espanjan eteläisimmän kaupungin Tarifan kattojen yltä. Ensi kertaa Afrikan mantereen kohtaavalle näky on päätähuimaavan hieno. Täällä Eurooppa ja Afrikka ovat vain pienen merimatkan päässä toisistaan. Joillekin se tarkoita nopeaa pääsyä matkakohteeseen, joillekin harhauttavan lyhyeltä vaikuttavaa venematkaa kohti parempaa elämää Euroopassa ja joillekin helppoa kulkua Marokkoon perheen luokse, kun töiltään Espanjasta kerkeää.
Kaukaisuudessa tyyneltä vaikuttaneet Välimeren ja Atlantin valtameren aallot keikuttavat pientä reittialusta pahoinvointia aiheuttavalla voimakkuudella, kun ylitämme Gibraltarin salmea Tarifasta Tangeriin joitain tunteja auringonnousun jälkeen. Jos suunnilleen Suomenlinnan lautan kokoinen alus keikkuu laineilla näin paljon, miltä aallot mahtavat tuntua niistä, jotka matkaavat Gibraltarin salmea toiseen suuntaan pienillä ylilastatuilla avoveneillä? Aaltojen vietäväksi ajautuneita veneitä ei näy vesillä tänä lokakuisena aamuna.

Laivamatka on jo sukellus matkakohteeseen. Matkan pääaktiviteetti on viranomaisen tiskille jonottaminen matkustajakortin ja passin leimaamista varten. Myöhemmin viranomaisen kohtaaminen osoittautuu merkitykselliseksi, kun saan kuulla, että matkustajakortteja leimaavan viranomaisen työ on yksi halutuimmista työpaikoista, koska se on poikkeuksellisen vakaa. Syvästi korruptoituneessa maassa kyseisiä viranomaisten paikkoja havitellaan suhdeverkostoin ja lahjusrahoin. Kaikilta niitä ei löydy, ja monien samankaltaisia pestejä hakevien mahdollisuus työpaikkaan tyssää jo siihen, kun hakuja toimittavat viranomaiset vertailevat hakijoiden maksamien lahjusrahojen määriä ennen hakuprosessissa suoriutumisen arviointia.
Ylellisyyttä ilman kompromisseja?
Olemme lähteneet kymmenen hengen opiskelijaporukalla ja kolmen Lähi-idän asiantuntijan opastuksella opintomatkalle Pohjois-Marokon satamakaupunkiin Tangeriin. Reilun 1,3 miljoonan asukkaan kaupunki valikoitui matkakohteeksi kaupungin kasvavan eriarvoisuuden vuoksi.
2000-luvun alusta Marokossa on toteutettu megaprojekteja, joiden tavoitteena on ollut vähentää köyhyyttä ja toisaalta vauhdittaa maan taloutta. Kaupunkikehitysohjelma Villes sans bidonvilles (’Kaupungit ilman slummeja’) ja tänä päivänä Afrikan suurimmaksi kasvaneen Tanger Med -sataman rakentaminen ovat näistä Tangerin kannalta merkittävimpiä. Kaupungit ilman slummeja -ohjelman kautta huomattava määrä slummien asukkaita on saatettu uusiin matalien asumiskustannuksien asuntoihin, jotka on kytketty kaupungin infrastruktuuriin. Pitkälti ylhäältä alaspäin toteutettu hanke ei ole kuitenkaan ratkaissut varsinaista köyhyyttä. Ongelmat työttömyyden sekä koulutuksen ja terveydenhuollon puutteen kanssa vallitsevat edelleen, ja kaupungin infrastruktuuriin ja sitä kautta uusliberalistiseen järjestelmään kytkeytyminen on asettanut monet entistäkin haavoittuvampaan asemaan.
Leveästä rantabulevardista ja sen varrella kohoavista korkeista kerrostaloista päätellen myös kaupungin yleisilmettä on pyritty kohentamaan. Oranssipukuiset viheralueiden hoitajat siistivät Mohamed VI:n bulevardin varrella vihertäviä nurmialueita pieteetillä. Ensivilkaisulta Tanger vaikuttaa samanlaiselta kuin moni eurooppalainen miljoonakaupunki, mutta sliipatulta rantabulevardilta ylös syvemmälle kaupunkiin kulkiessa kuva on moninaisempi. Keskiaikaisen vanhan kaupungin kylkeen on rakennettu uusi eurooppalaistyylinen kaupunki, jonka kylteissä vilisee ranskankielisiä nimiä: Café Paris, Hôtel Rembrandt… Keskustan ulkopuolelta kuitenkin löytyy niin saudikuninkaan kesäasunto kuin – kaupunkikehityshankkeista huolimatta – kaavoittamattomia asuinalueita, jotka ovat täynnä asukkaiden omin käsin tiilestä ja aaltopellistä kyhäämiä taloja. Varallisuuserot saavat kaupungin laitamilla absurdit mittasuhteet.

Kaupunkia ollaan suuntaamassa yhä enemmän ”eurooppalaiseen makuun” sopivaksi. Tanja Waterfrontia eli Tangerin ranta-aluetta mainostetaan valtavin kyltein, joissa luvataan ”Le luxe sans compromis” (’Ylellisyyttä ilman kompromisseja’) ja todetaan ”L’excellence a une nouvelle adresse” (’Erinomaisuudella on uusi osoite’). Vaikuttaa, kuin ranta-aluetta kaavoitettaisiin ranskaa puhuville kosmopoliiteille. Lähinnä hallinnollisena kielenä maassa puhuttu ranska tuntuu puhuttelevan kylteissä vain eliittiä. Luksuksen ja erinomaisuuden ohella rannalla turistien viihdykkeeksi tarjotaan ratsu- ja kamelikyytejä, minkä lisäksi moni kauppaa nenäliinapaketteja tai ruusuja.
Haave Euroopasta
Kaupungilla kuljeskelun ohella matkaamme kuuluu myös luentoja hotellin marokkolaisessa salongissa. Matkan järjestäjien, Marko Juntusen, Riadh Muthannan ja Susanne Dahlgrenin, luennot avaavat näkökulmia Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan menneisyyteen ja nykyisyyteen paitsi Marokossa, myös Jemenissä ja Irakissa. Paikallisen journalistin luento taustoittaa puolestaan Marokon viimeaikaisia kehityskulkuja ja hallinnon pyrkimyksiä. Mahdollisuus keskustella luennoitsijoiden kanssa ravintolapöydissä ja bussimatkoilla tarjoaa mahdollisuuden lukea maisemaa sitä tuntevan silmin ja poimia kiinnostavia yksityiskohtia. Sensuurin läpäisemässä yhteiskunnassa kriittiset näkemykset voi esittää yksityisissä keskusteluissa.
Yksi matkan päätapahtumista on päiväretki Pohjois-Marokon itärannikolle Martilin kaupunkiin, jossa toimii nuorisojärjestö Academy of Change. Järjestö pyrkii tavoittamaan yksinäisiä ja syrjäytyneitä nuoria ja tuomaan heitä yhteen oppimaan perustaitoja, kuten ryhmässä toimimista ja viestintää. Opiskelun ja työelämän kannalta tärkeitä taitoja opetellaan yhteisiä projekteja tehden. Esimerkkinä kerrotaan projektista, jossa selvitettiin kaupungin asuinalueilla, mitä ihmiset tarvitsisivat, jotta he eivät lähtisi siirtolaisiksi. Elinolosuhteisiin pyrittiin vaikuttamaan välittämällä kerätty tieto viranomaisille.

Järjestön tavoitteena on myös ehkäistä nuoria ajautumasta uskonnollisten äärijärjestöjen toimintaan, ja se pyrkii tuomaan nuorten elämään merkitystä, jotta sitä ei tarvitsisi hakea toisaalta. Yhteiskunnassa, jota värittää syvä näköalattomuus, nuorten ei ole helppo nähdä toivoa omassa elinympäristössään. Heikoilla työmarkkinoilla nuorten jalansija on kapea, eikä koulutuskaan takaa työpaikkaa. Viranomaiset, jotka ovat kyllä tietoisia siirtolaisuuden syistä, eivät ole halukkaita ratkaisemaan tilannetta. Järjestön toiminnan avulla nuoret pystyvät kehittämään taitoja, joita koulujärjestelmä ei tarjoa, ja joiden avulla he voivat ohjautua elämässään kohti parempia mahdollisuuksia – kenties muiden maiden opiskelu- ja työmarkkinoita.
Martilista Tangeriin palaamme koillisrannikkoa pitkin Espanjalle kuuluvan Ceutan alueen rajan kautta. Ceutan lähestymistä ei voi olla havaitsematta. Tien ja rannan väliin on asetettu metalliaitoja, joita vartioidaan tasaisin välimatkoin sijoitetuista poliisiautoista. Aidoitus alkaa jo kilometrejä ennen maiden välistä rajaa. Pääsy rannalle pyritään estämään, koska monille merimatka Marokosta Espanjaan tarkoittaa uimista Ceutaan. Kaikki keinot ovat käytössä Eurooppaan pyrkiessä. Jotkut takertuvat rekkojen perärautoihin pyrkien salaa sisään rahtilaivaan Tanger Med -satamassa, jotkut uivat, jotkut taas nousevat yön koittaessa avoveneeseen täynnä muita Euroopasta haaveilevia tai sitä ainoana vaihtoehtonaan pitäviä. Tanger Med -satamahankkeen ristiriitaisuus heijastuu tuohon maisemaan: valtavaa vaurautta tuottavan sataman tuotot jakautuvat epätasaisesti vain suuriin kaupunkeihin ja yhteiskunnan parempiosaisille, jolloin perifeeristen alueiden asukkaat ja eliitin ulkopuolella olevat jäävät vaille varsinaista hyötyä.
Illan kääntyessä yöksi lähdemme tutustumaan marokkolaiseen yöelämään. Tangerin rantabulevardin alle kätkeytyy rivistö yökerhoja, joissa syntikkamusiikki soi lujalla ja vesipiiput höyryävät. Kokemus on omalaatuinen. Suuri joukkiomme saa paljon huomiota. Pöytiin kannetaan olutpulloja ja hedelmälautasia, ja tanssimusiikkiyhtyeen laulaja houkuttelee meitä kanssaan tanssimaan, lopulta baarin ympäri kulkevaan letkaan. Toisessa baarissa viihdyttämässä on marokkolainen naislaulaja, sheikha, jolle sujautetaan tanssin lomassa palkkioksi seteleitä. Yön päätteeksi käymme hotelliin korvat soiden.

Viimeisenä päivänä käytämme vielä mahdollisuuden juoda paikallista highball-lasissa tarjottua vahvasti sokeroitua minttuteetä kuuluisassa Café Babassa. Kuljeksimme vanhan kaupungin kujilla ja tinkaamme katumyyjien kanssa vaihtelevalla menestyksellä. Olemmeko nähneet kaupungista vain sen kiiltokuvan kulkiessamme lukuisien muiden turistien jalanjälkiä? Tulkkien kanssa ja kurssin vetäjät oppainamme olemme saaneet myös pienen kosketuksen paikallisten todellisuuteen.
Paluumatkalla Tarifasta kohti Malagaa bussi kulkee Tarifan hautausmaan ohi, ja jään miettimään edellisillan käyntiä mantereiden välisellä merimatkalla kuolleiden haudoilla. Valtion eliitin ylenkatsetta Marokon heikompiosaisia kohtaan voi luonnehtia jälkikoloniaaliseksi syrjinnäksi. Uusliberalismin ja kansainvälistymisen kelkasta pudonneet tuntevat olonsa kotimaassaan niin monin tavoin ulkopuolisiksi ja halveksituiksi, että se saa yrittämään paremman elämän etsimistä jopa oman hengen uhalla. Matkasta selvinneet työskentelevät epäinhimillisissä oloissa pimeästi joidenkin bussin ikkunassa siintävien kukkuloiden taakse kätkeytyvillä maatiloilla.
Artikkelikuva: Kurssilaiset kuuntelemassa luentoa Tangerissa. Kuva: Susanne Dahlgren