Mitä Erdoğan aikoo? Turkin suunta vaalien jälkeen

Recep Tayyip Erdoğan voitti Turkin presidentinvaalit toukokuussa ja hallitsee maata vielä seuraavat viisi vuotta. Miltä tilanne näyttää nyt reilut kaksi kuukautta vaalien jälkeen? Entä millaisia arvioita tulevaisuudesta on esitetty? Tässä kirjoituksessa tarkastelen niitä tapoja, joilla Erdoğan pyrkii korjaamaan Turkin talouden pahimpia ongelmia, sitä miten rahapula vaikuttaa maan ulkopolitiikkaan sekä sitä, voiko kukaan muu kuin Erdoğan enää voittaa vaaleja. Lopuksi pohdin jo 69-vuotiaan, usein hauraaksi kuvatun Erdoğanin pitkän tähtäimen suunnitelmia. Kuka hallitsee Turkkia vuoden 2028 jälkeen? 

Vielä viisi vuotta Erdoğania 

Erdoğan valittiin presidentinvaalien toisella kierroksella presidentiksi lähes viiden prosentin marginaalilla ja yli kahden miljoonaan äänen erolla toiseksi jääneeseen ehdokkaaseen Kemal Kılıçdaroğluun. Voitto tuli huolimatta korkeasta inflaatiosta ja maan muista talousongelmista, helmikuussa tapahtuneiden massiivisten maanjäristysten aiheuttamista materiaalisista tuhoista ja kymmenistä tuhansista kuolemista sekä poikkeuksellisen tiiviiseen yhteistyöhön kyenneen oppositiokoalition aktiivisesta kampanjoinnista. Presidenttikisan voiton lisäksi Erdoğan sai (sinänsä heikkoon) parlamenttiin tuekseen puolueensa AKP:n (Oikeus- ja kehityspuolue) johtaman Cumhur-liittouman enemmistön (49,5 äänistä ja 323/600 paikoista, AKP:n äänimäärä tosin laski 7 %). Mitä Erdoğanin arvellaan tekevän juuri alkaneella viisivuotiskaudellaan? 

Turkista ei tule maailman 10. suurin talous tänä vuonna 

Vielä vaalien alla arveltiin, että Erdoğan saattaisi hävitä vaalit lähinnä makrotalouden ongelmien vuoksi: bruttokansantuote on laskenut vuoden 2013 huipusta 12 507 dollarista viime vuoden 10 661 dollariin – käyden koronan aikana alempanakin. Turkki on siis kaukana maata 20 vuotta hallinneen AKP:n jo 12 vuotta sitten itselleen asettamasta tavoitteesta saada Turkki maailman 10. suurimman talouden joukkoon vuoteen 2023 mennessä. Erdoğanin puheissa tavoite elää yhä, vaikka sen toteutuminen on todellisuudessa aiempaa kauempana: maa on luisunut 17. sijalta 19. sijalle. 

Turkin tilastokeskuksen mukaan viime vuoden inflaatio oli 64 prosenttia ja kriittisten ekonomistien ryhmän mukaan se oli peräti 137 prosenttia. Tämän vuoden ensimmäisen puoliskon inflaatioksi sama ekonomistien ryhmä arvioi yli 50 prosenttia, tilastokeskuskin lähes 20 prosenttia.  

Inflaatiota on kiihdyttänyt maan löyhä rahapolitiikka ja Turkin liiran arvon sulaminen suhteessa dollariin. Tammikuussa 2018 dollarilla sai 3,77 liiraa, nyt elokuussa 2023 sillä saa peräti 27 liiraa. Tahti ei ole ollut hidastumaan päin, sillä arvon lasku pelkästään tämän vuoden puolella on ollut 30 prosenttia.  

Valuuttakurssin heikkeneminen näkyy suoraan tuotteiden hinnoissa ja ruokkii edelleen inflaatiota, sillä Turkin talous on integroitunut globaaliin talousjärjestelmään. Kotimainen ruoantuotanto on riippuvaista ulkomailta tuoduista lannoitteista ja energiasta, joiden hinta on myös noussut voimakkaasti globaalisti. Kotitalouksien käytettävissä olevat reaalitulot ovatkin vähentyneet huomattavasti. Yhä useammilla turkkilaisilla on vaikeuksia selviytyä säällisen elämän peruskuluista. Tämän lisäksi helmikuun maanjäristykset aiheuttivat maassa useiden kymmenien miljardien dollarien tuhot.  

 Populisteille tyypillisesti Erdoğan avasi valtion rahahanat vaalien alla. Keskuspankki pönkitti liiran kurssia myymällä valuuttavarantojaan ja tammikuun alussa minimipalkkaan tehtiin 54 prosentin indeksikorotus, mikä helpotti joksikin aikaa arviolta seitsemän miljoonan minimipalkalla elävän turkkilaisen tilannetta. Eläkkeisiin ja virkamiesten palkkoihin tehtiin 30 prosentin korotukset, jotka vaikuttavat 13 miljoonan eläkeläisen ja kolmen miljoonan virkamiehen elämään. Maaliskuussa kaksi miljoonaa työikäistä pääsi ennenaikaiselle eläkkeelle. Toukokuussa kaasu oli ilmaista, tarjoajana tietenkin Erdoğan.  

 Liiran kurssin puolustaminen ja populistinen rahankäyttö vaalien alla tuli kalliiksi, ja ilmeisesti toimet rahoitettiin pitkälti Qatarista saaduilla lainoilla ja Venäjän tarjoamilla pitkillä energiatoimitusten maksuajoilla. Joka tapauksessa nyt vaalien jälkeen Turkki tarvitsee kipeästi valuuttaa. Onneksi käynnissä on sentään tuottoisa turistisesonki. 

 Akuutin rahapulan lisäksi taloustilanteen korjaamista vaikeuttavat Turkin talouden pitkäaikaiset rakenteelliset ongelmat: pysyvästi alijäämäinen vaihtotase, yksityissektorin korkea velkaantumisaste, korkea työttömyys ja matala työllisyysaste. Osa ongelmista johtuu suoraan nykyhallinnon politiikoista, sillä AKP:n talousmallia voisi kuvata kaverikapitalismiksi (crony capitalism), jossa taloutta vaivaavat nepotismi ja korruptio. Kansainväliset suuryritykset ja sijoittajat eivät luota siihen, että presidentti Erdoğanin luoma yksinvaltainen järjestelmä on reilu tai suojelee heidän sijoituksiaan, minkä lisäksi talouspolitiikkaan sekaantuneen presidentin näkemykset ovat omalaatuisia. 

Paluu ortodoksiseen rahapolitiikkaan?  

Toiveita paremmasta taloudenpidosta on herättänyt Mehmet Şimşekin nimitys uudeksi valtiovarainministeriksi. Şimşek on ekonomisti, joka toimi valtiovarainministerinä vuosina 2009–2015 ja varapääministerinä vuosina 2015–2018. Hänen nimityksensä on tulkittu merkitsevän paluuta tavanomaisempaan rahapolitikkaan Erdoğanin ”korkeat korot aiheuttavat inflaatiota” -hokeman ja matalien korkojen sijaan. Herääkin kysymys, olisiko Şimşek lupautunut tähän tehtävään, mahdollisesti mainettaan pilaamaan, ilman etukäteen Erdoğanilta hankkimaansa suostumusta koronnostoihin. Oli miten oli, Şimşekin voi todeta olevan mahtava parannus verrattuna edeltäjäänsä Nureddin Nebatiin, surkeaan julkiseen puhujaan, joka ennusti parempia aikoja liikemiesten silmien pilkkeestä. 

Huomiota on herättänyt myös uransa kansainvälisessä rahoitusmaailmassa tehneen Hafize Gaye Erkanin nimittäminen uudeksi Keskuspankin johtajaksi vaalien jälkeen. Keskuspankin viitekorkoa on hänen nimityksensä jälkeen nostettu jo kahteen otteeseen, toukokuun 8,5 prosentista heinäkuun 17,5 prosenttiin.  Tämä on tosin ollut pettymys markkinoille, jotka odottivat 20 prosentin korkotasoa. Korkotason ennustetaan kuitenkin yhä nousevan, varsinkin kun Keskuspankki nosti hiljattain koko vuoden inflaatioennusteensa 22,3 prosentista astetta realistisempaan 58 prosenttiin. Myös muu keskuspankin johto on vaihdettu vaalien jälkeen. 

Vaikka rahahanoja on kiristetty muutenkin, kuin viitekorkoja nostamalla, valtiontalouden paikkaamiseksi kesän aikana tehdyt veronkorotukset  ruokkivat inflaatiota, minkä vuoksi inflaation arvellaan jatkuvan korkeana myös ensi vuonna. Koska talouden korjaaminen ei ole helppoa tai nopeaa, useat kommentaattorit epäilevät sitä, malttaako Erdoğan antaa nimittämilleen asiantuntijoille työrauhan. 

Ei Kansainvälistä valuuttarahastoa, kyllä Persianlahden öljymonarkkien rahalle 

Varmin tapa saada riittävästi kovasti kaivattua pääomaa olisi kääntyä Kansainvälisen valuuttarahaston IMF:n puoleen, mutta arvioiden mukaan Erdoğan ei tule tätä tekemään. IMF:n tuki vaatisi tiukkaa talouskuria, ja Erdoğan nousi valtaan juuri vuoden 2001 talouskriisin jälkimainingeissa, kun IMF:n vaatimukset kurjistivat turkkilaisten elämää. Muistan yhä mielenosoitusten iskulauseet, joissa käskettiin IMF:ää vetämään kätensä kansalaisten taskuista.  

 Rahaa täytyy siis hankkia muualta. Negatiivisimpien arvioiden mukaan Turkin talous romahtaa jossain vaiheessa turistisesongin päätyttyä tai tämän vuoden loppuun mennessä, mikäli tilannetta ei saada korjattua. 

Ensi maaliskuun paikallisvaalit tekevät talouspoliittisesta tasapainottelusta vaikeaa: Toisaalta on pakko tehdä jotakin, jotta talous ei romahda. Toisaalta taas veronkorotukset, koronnostot ja tiukempi rahapolitiikka voivat ajaa talouden lamaan, joka taas söisi kannatusta vaaleissa. Toistaiseksi lama ja siitä seuraava massatyöttömyys on vältetty löyhällä rahapolitiikalla ja palkansaajien ostovoiman vähenemisellä.  

Turkilla on toki muitakin mahdollisuuksia kuin IMF ja länsimaat. Heinäkuun jälkipuoliskolla Erdoğan teki näyttävästi uutisoidun valtiovierailukierroksen Persianlahden maissa mukanaan 200-henkinen delegaatio. Delegaatio palasi kotimaahansa taskussaan 50 miljardin dollarin investointi- ja vientisopimukset, joissa Persianlahden monarkiat lupaavat sijoittaa Turkkiin ja ostaa siltä aseita miljardeilla dollareilla. 

Aseteollisuuden kehittäminen onkin yksi Erdoğanin lempilapsista, ja turkkilaisten Bayraktar-droonien menestyksekäs käyttö Ukrainassa ja Vuoristo-Karabahissa ovat nostaneet ne maailmanmaineeseen. Kyseiset droonit ovat paitsi paljon halvempia kuin länsimaiset, myös teknisesti huomattavasti parempia kuin muut halpamallit. Aseteollisuudelle tavoitellaan kuuden miljardin dollarin vientiä kuluvana vuonna. (Vertailun vuoksi: turismi toi Turkkiin reilut 46 miljardia dollaria viime vuonna.) 

Lisäksi Kiinan uusi ulkoministeri vieraili Ankarassa heinäkuussa, ja tapaamisten agendalla oli erityisesti Kiinan ja Turkin välisten taloussuhteiden tiivistäminen. Turkki on myös normalisoinut suhteita Egyptiin, ja Turkissa elokuun alussa vieraillut Egyptin kauppaministeri oli ensimmäinen korkean tason vieras lähes vuosikymmeneen. Hän kertoi vierailunsa yhteydessä, että maiden välisiä taloussuhteita tullaan jatkossa kehittämään. Myös Israelin pääministeri Netanyahua odotetaan kylään lähiaikoina, ja Britannian kanssa aiotaan neuvotella uusi, aiempaa paljon laajempi tulliliittosopimus.  

Turkin taloudella on siis korkea potentiaali, joka kiinnostaa sijoittajia. Maassa on vahva maataloussektori ja paljon teollista tuotantoa. Lisäksi sillä on luonnonvaroja, hyvä maantieteellinen sijainti, verraten hyväkuntoinen infrastruktuuri ja nuori, kohtalaisen hyvin koulutettu ja halpa työvoima.  

 Normaalien suhdannevaihteluiden, koronan ja Ukrainan sodan vaikutuksien ohella Turkin makrotalouden ongelmat johtuvat siis ennen kaikkea sen kelvottomasta talouspolitiikasta ja oikeusvaltioperiaatteen puutteista. Keskuspankki ilmoittikin jo, että ulkomaiset sijoittajat ovat innostuneet ostamaan turkkilaisia osakkeita 1,8 miljardilla dollarilla vaalien ja ortodoksisempaan rahapolitiikkaan siirtymisen jälkeen. 

”Turkki on kansainvälisen politiikan pelinrakentaja” 

Arviot Turkin ulkopolitiikan suunnasta lupaavat lisää totuttua Erdoğania. Erdoğanin Turkki haluaa ajaa omaa ulkopoliittista etuaan tapauskohtaisesti, ei olla tiivis osa mitään leiriä, sillä se katsoo hyötyvänsä moninapaisesta maailmanjärjestyksestä. Autoritaarinen hallinto, jossa Erdoğan päättää henkilökohtaisesti ja tilanneperustaisesti ulkopolitiikasta, tekee Turkista jatkossakin hankalan ja vaikeasti ennustettavan yhteistyökumppanin läntiselle liittoumalle. Toisaalta vaalien jälkeen on kuultu myös arvioita,  joiden mukaan Euroopan johtajat olisivat helpottuneita Erdoğanin jatkokaudesta: he tietävät jo, miten hänen kanssaan kannattaa neuvotella. 

Turkin uudeksi ulkoministeriksi nimitettiin Hakan Fidan, pitkäaikainen tiedustelupalvelun johtaja (”spymaster”) ja yksi Erdoğanin luottomiehistä. Nimitys herätti ristiriitaisia tunteita. Toisaalta Fidania pidetään sujuvakäytöksisenä neuvottelijana, joka osaa hyvää englantia ja oli aikoinaan mukana Turkin valtion ja PKK:n välisissä neuvotteluissa. Toisaalta hän on ollut vastuussa tiedustelupalvelusta, jota on syytetty kaikenlaisesta hämärätoiminnasta, muun muassa islamistiryhmien aseistamisesta Syyriassa. Hiljattain pitämässään puheessa Fidan linjasi ulkopolitiikan perusteita. Hän korosti alueellisen vakauden ja turvallisuuden sekä kauppasuhteiden merkitystä osana ulkopolitiikkaa. Hieman yllättäen hän myös nosti esille Turkin toivottaman, kauan sitten kuolleen EU-jäsenyysprosessin, jonka toki Erdoğan itsekin oli tuonut esille Ruotsin NATO-jäsenyysprosessin yhteydessä Vilnassa. 

Ruotsin NATO-jäsenyys eteni kesällä ilmeisesti siksi, että Erdoğan on arvioinut, ettei NATO-liittolaisista saa puristettua enää enempää myönnytyksiä. Aika näyttää, miten käy, mikäli F16-hävittäjäkaupassa ei tapahdu edistystä, mikäli Yhdysvaltojen ei myönnä kongressi tarvittavaa asevientilupaa. Toki toistuva Koraanien polttaminen Ruotsissa aiheuttaa Erdoğanille paineita lykätä jäsenyyden hyväksyntää edelleen. Toisaalta Turkki tarvitsee edes jollakin tavalla toimivaa NATO-suhdetta omien turvallisuuspoliittisten etujensa ajamiseen, minkä vuoksi se ei halua NATO-väliensä kiristyvän liiaksi. Yhteistyön läntisen leirin kanssa nähdään myös sijoitusten ja muiden taloushyötyjen saamista edistävänä tekijänä. Yhteistyö lännen kanssa ei kuitenkaan tarkoita etääntymistä Venäjästä tai estä lähentymistä Kiinaan.  

Yhteistyö Venäjän kanssa tasapainottaa hyvin Turkin länsiliittoutumista. Venäjän kansainvälinen eristyneisyys ja ahdinko on tehnyt siitä aiempaa riippuvaisemman Turkista. Kipeästi valuuttaa kaipaava Turkki tuskin liittyy Venäjän vastaisiin pakotteisiin tai hankaloittaa venäläisten sijoitusten tuloa maahan. Turkin vienti Venäjälle on 2,5-kertaistunut sodan alkamisen jälkeen. Lisäksi lähes 100 000 venäläistä muutti Turkkiin vuonna 2022 ja moni venäläinen on ostanut sieltä asunnon. Presidentti Putinia itseään odotetaan vierailulle elokuun aikana. 

Sekä Ukrainan että Venäjän kanssa tekemisissä oleva Turkki tavoittelee asemaa tulevissa rauhanneuvotteluissa, ja vastikään päättynyt, Turkissa neuvoteltu Mustanmeren viljasopimus oli sille sulka hattuun. Turkki yrittää nytkin saada osapuolia solmimaan uuden sopimuksen. 

Hiljattainen Persianlahden kierros oli myös symbolisesti tärkeä: se osoitti, että Turkki on luopunut epäonnistuneesta ulkopolitiikastaan, jossa se tuki Muslimiveljeskuntaa. Nyt Turkin on aika normalisoida suhteet Lähi-idän maiden kanssa ja päästä mukaan neuvottelemaan vallan uudelleenjaosta tilanteessa, jossa Yhdysvaltojen läsnäolo Lähi-idässä on aiempaa vähäisempää. Turkki pyrkinee normalisoimaan suhteensa myös Syyriaan, mistä tuskin tulee helppoa. 

Viimeiset vaalit? 

Toukokuun vaalit esitettiin monissa yhteyksissä jonkinlaisina Turkin viimeisinä vaaleina. Tällä tarkoitettiin tietenkin viimeisiä sellaisia vaaleja, joissa Erdoğan voisi mahdollisesti hävitä. Vapaat ja reilut nämäkään vaalit eivät olleet, mutta Erdoğanin häviön mahdollisuuteen uskottiin laajasti, ja hänen kansansuosionsa oli pohjalukemissa: vielä vuotta ennen vaaleja Erdoğanin jäi kannatusmittauksesta toiseen alle suosituimpien oppositiokandidaattien. Lisäksi hänellä oli vastassaan tiivistä yhteistyötä tekevä oppositiokoalitio, joka syytti AKP:n hallintoa talouden surkeasta tilasta ja maanjäristystuhojen järisyttävästä mittakaavasta. Kemal Kılıçdaroğlun johtama oppositio kannattajineen uskoi voittoonsa.  

Nyt kun sisäpolitiikassa on ryhdytty valmistautumaan ensi vuoden maaliskuun paikallisvaaleihin, tilanne on toinen. Itsevarman Erdoğanin tähtäimessä on vuoden 2019 paikallisvaaleissa hävittyjen Ankaran ja Istanbulin takaisinvalloitus. Vastassaan hänellä on syvästi pettynyt, riitaisa, hajanainen ja epädemokraattiseksi osoittautunut, sisäisissä valtakamppailuissaan rimpuileva oppositio, jonka kannattajat ovat menettäneet toivonsa. 

Lähi-idän teknillisen yliopiston Polimer-ryhmän laatiman ennusteen mukaan vain voimansa yhdistänyt oppositioliittouma pystyisi pitämään hallussaan Istanbulin, Ankaran ja suuren osan muista tärkeistä kaupungeista. Yhdistynyt oppositio voisi voittaa 71 prosentissa suurkaupungeista. Mikäli oppositioliittouma hajoaa ja AKP-liittouma pysyy kasassa, oppositio voittaa ennusteen mukaan vain viidessä kaupungissa ja häviää sekä Ankarassa että Istanbulissa.  

Turkin keskusvaltaisessa hallintorakenteessa paikallishallintojen valtuudet ovat rajalliset, mutta suurkaupunkien hallinta tarkoittaa silti merkittävien resurssien hallintaa. Tällä hetkellä näyttää kuitenkin siltä, että oppositiopuolueet eivät kykene muodostamaan yhteistä rintamaa, ja mikäli näin käy, Erdoğanin kannattajat voittavat selvästi. On myös epävarmaa, saako oppositio enää kannattajiaan liikkeelle vaaleissa, jos voitto ei näytä mahdolliselta. Tähän asti Turkissa on ollut huomattavan aktiivinen äänestäjäkunta, ja toukokuun vaalien ensimmäisellä kierroksella äänestysprosentti oli peräti 87 prosenttia.

”Turkin Gandhi”, valtaan takertuva häviäjä 

Pääoppositiopuolueen CHP:n (Tasavaltalainen kansanpuolue) puheenjohtaja ja opposition yhteinen presidenttiehdokas Kemal Kılıçdaroğlu, herttaisena pidetty ”Turkin Gandhi”, on kieltäytynyt eroamasta vaalitappionsa jälkeen siitä huolimatta, että monet tulokseen pettyneet kannattajat sitä haluavat ja vaativat. Äänestäjien tuoreessa muistissa on vielä se, kuinka Kılıçdaroğlu käytännössä pakotti koalition valitsemaan itsensä sen yhteiseksi ehdokkaaksi siitä huolimatta, että mielipidetiedustelujen mukaan hän ei ollut paras ehdokas Erdoğania vastaan. Kılıçdaroğlun ehdokkuuden vastustus ja yhteisen kandidaatin nimeämisen pitkittyminen osoitti koalition eripuraisuuden ja myöhästytti kampanjoinnin aloitusta. Eikä Kılıçdaroğlu pärjännyt vaaleissa, ei alkuunkaan, ja nyt hän ei edes eroa. AKP-lainen media uutisoi näkyvästi lähes päivittäin CHP:n sisäisistä ristiriidoista ja valtakamppailuista.  

Sinänsä tällainen poliittisen vastuunkannon puute on tyypillistä turkkilaiselle puoluepolitiikalle, ja vallankaappauksen jälkeen kenraalien valvonnassa 1980-luvun alussa laaditun puoluelainsäädännön autoritaarinen ja hierarkkinen näkemys mahdollistaa tällaisen toiminnan. 

Ilmeisesti myös opposition nationalistisessa İyi-puolueessa (Hyvä puolue) kuohuu. Sen puheenjohtajan Meral Akşenerin arvellaan jo aloittaneen kamppailun koko äärinationalistisen liikkeen johtoasemasta. Johtoasema vapautuu, jahka AKP:n kanssa liittoutuneen äärikansallismielisen MHP:n (Kansallinen toimintapuolue) puheenjohtaja, ikäistään vanhemman oloinen 76-vuotias Devlet Bahçeli joutuu luopumaan ohjista. Nationalistien ja nationalismin merkitys politiikassa on kaiken kaikkiaan korostunut: toukokuun vaalien ideologiseksi voittajaksi on julistettu (ääri)nationalismi.  

Samalla, kun islamin merkitys on mielipidetiedusteluiden mukaan nuorten elämässä vähenemään päin, eikä AKP ole onnistunut tavoitteessaan luoda uutta harrasta sukupolvea, kansallismielisyyden merkitys on kasvussa myös äänestyskäyttäytymisessä. Sekä AKP:tä että CHP:tä voidaan hyvällä syyllä pitää kansallismielisinä puolueina, minkä lisäksi parlamentissa on kaksi kilpailevaa äärioikeistolaista puoluetta. Suuremmista puolueista vain kurdien HDP:tä (Kansojen demokraattinen puolue) voi pitää muuna kuin turkkilaisnationalistisena puolueena.

”Puolet sairaanhoitajista opiskelee saksaa” 

Monet opposition kannattajat, kurdit, muut toisinajattelijat ja LGBTQIA+-ihmiset haluavat lähteä pois maasta, sillä he eivät jaksa enää viittä vuotta Erdoğanin hallintoa. Erdoğan ei ole milloinkaan ollut erityisen sovinnollinen voittaja, joten kurdipoliitikko Selahattin Demirtaş ja liikemieshyväntekijä Osman Kavala istuvat edelleen vankeudessa, toimittajia ja aktivisteja pidätetään, niin kutsutut rauhan akateemikot odottavat yhä paluuta virkoihinsa eikä Pride-kuukauden tapahtumia taaskaan saanut järjestää. Seuraavat viisi vuotta tuskin tuovat helpotusta painostukseen. 

Koska AKP:n vaaliliitossa olivat mukana myös äärikonservatiivis-islamilaiset YRP (Uusi Hyvinvointipuolue) ja Hüda-Par (Vapauden asian puolue, tai Jumalan puolue), konservatiivisten perhearvojen korostaminen, naisten aseman huonontaminen ja seksuaalivähemmistöjen syrjintä jatkunevat vielä aiempaakin pahempina. 

Eräs tuttu diyarbakirilainen lääkäri totesi puolen heidän sairaalansa hoitajista opiskelevan saksaa aikeinaan lähteä Saksaan töihin. Hän kertoi aikovansa itsekin aloittaa saksan kielen opinnot.  

Hallitseeko Erdoğan hautaan saakka? 

Eräässä toukokuisessa vaalitilaisuudessaan Erdoğan innostui vakuuttamaan kannattajilleen, että yhdessä ei mennä vain sunnuntaihin saakka, vaan hautaan (“Pazara değil, mezara kadar beraberiz”). Toisissa yhteyksissä hän on kuitenkin puhunut nyt alkaneesta viisivuotiskaudestaan viimeisenä presidenttikautenaan. Sinänsä jo tämän kolmannen kauden voi tulkita olevan perustuslain vastainen, sillä sen mukaan presidentti voidaan valita vain kahdelle kaudelle. Erdoğan on kuitenkin vedonnut siihen, että hänen ensimmäinen presidenttikautensa oli ennen siirtymistä nykyiseen presidenttikeskeiseen järjestelmään, minkä vuoksi hän voi itsensä mukaan toimia presidenttinä kaksi kautta uudessa järjestelmässä. Ei ole mahdotonta, etteikö neljättä kautta varten löytyisi jokin uusi perustelu. 

Tulevaisuuden pohdinnoissa nousee kuitenkin yhä uudestaan esiin Erdoğanin ”hauraus”. Hän on jo 69-vuotias ja vaikuttaa ikäistään vanhemmalta, jopa hauraalta. Yli 20-vuotinen tapahtumarikas valtakausi lienee vaatinut veronsa. Hän ei siis välttämättä jaksa jatkaa. 

Erdoğanille ei toistaiseksi ole nähtävissä itsestään selvää manttelinperijää. Muut vahvat ja suositut AKP:laiset poliitikot on pelattu pois pelistä, eikä epäsuosituksi osoittautuneen vävypoika Berat Albayrakin (valtiovarainministeri 2018–2020) jälkeen kenestäkään lähipiiriläisestä ole yritetty pedata seuraajaa. Joissakin spekulaatioissa on nostettu esille Erdoğanin toinen vävy, suosikkitytär Sümeyyen puoliso Selçuk Bayraktar. Hän johtaa perheyritys Baykaria, joka on tuottanut yllä mainitsemani, tunnetut Bayraktar TB2-droonit. Tähän mennessä Bayraktar ei ole ollut mukana politiikassa, mutta ehkä nimi kannattaa painaa mieleen. Onhan tässä vielä viisi vuotta aikaa. 

Erdoğanin luoma presidenttikeskeinen valtajärjestelmä ei välttämättä tarvitse johtajakseen Erdoğanin vertaista ovelaa poliitikkoa. Keskinkertaisempikin riittää.

 

 

Turkista aiemmin Lähi-itä –NYTissä, valikoima: 

Surunvalitteluja, spekulaatioita ja uusia koteja helmikuun maanjäristysten jälkeisessä Turkissa 

Vaalituristina Turkissa

Turkin kohtalon vaalit: voiko presidentti Erdoğanin 20-vuotinen valtakausi viimein päättyä?

Onko Turkin ulkopolitiikka täynnä arvaamattomia äkkikäänteitä? 

Mikä Turkin taloudessa mättää? 

 

Artikkelikuva: idiltoffolo/Shutterstock

Anu Leinonen, 10 elokuuta 2023

politiikka, Turkki

---