Vaalituristina Turkissa

Tulin Istanbuliin seuraamaan sunnuntaina pidettäviä vuosisadan vaaleja. Käyväthän ihmiset ulkomailla seuraamassa myös jalkapallopelejä – ja mielestäni nämä vaalit ovat jalkapalloa jännittävämmät. Toivottavasti pääsen jännittämään tulosta sunnuntai-iltana Vihreän vasemmistopuolueen vaalivalvojaisiin, mikäli sellaiset uskalletaan järjestää ja minä uskallan lähteä kotoa. 

Vaalit ovat herättäneet kiinnostusta myös Suomessa, ja aloitan kirjoituksen vastaamalla minulle viime aikoina usein esitettyihin kysymyksiin. Sen jälkeen ihmettelen kampanjoinnin yksityiskohtia ja esittelen Turkin seuraavaksi presidentiksi mahdollisesti nousevan Kılıçdaroğlun. Vaalien jälkeistä tulevaisuutta en ryhdy vielä tässä vaiheessa spekuloimaan.

Mitkä vaalit? 

Turkissa äänestetään sunnuntaina 14.5. sekä presidentin vaaleissa että parlamenttivaaleissa. Presidentin vaaleissa on neljä ehdokasta. Cumhur-vaaliliiton ehdokkaana on hallitseva presidentti Recep Tayyip Erdoğan, ja Millet-vaaliliiton ehdokkaana suurimman oppositiopuolue CHP:n puheenjohtaja Kemal Kılıçdaroğlu. Ehdolla ovat myös CHP:n vuoden 2018 presidenttiehdokas Muharrem İnce omasta pienpuolueestaan (Memleket) ja sitoutumaton Sinan Oğan.  

Parlamenttivaaleissa kamppailee kolme merkittävää vaaliliittoa ja useita pienpuolueita. Presidentin johtaman Cumhur-vaaliliiton arvellaan selviytyvän voittajana, mutta menettävän täpärästi enemmistönsä parlamentissa.  

Voiko Erdoğan oikeasti hävitä vaalit? 

Kymmenen päivän vaalisulku alkoi 4.5., joten enää ei saa tehdä uusia mielipidetiedusteluita. Ennen sulkua huhtikuussa ja toukokuun alussa tehdyt tiedustelut ennustavat vaaleista erittäin tiukkoja. Niiden mukaan kukaan neljästä ehdokkaasta ei saa ensimmäisellä kierroksella vaadittua 51 prosenttia äänistä, vaan valinta jää toiselle kierrokselle. Lukuisista ennusteista hieman yli puolessa Kılıçdaroğlu saa eniten ääniä ensimmäisellä kierroksella. Myös hieman yli puolessa ennusteista Kılıçdaroğlu voittaa vaalit sitten toisella kierroksella. Itse luotettavana pitämäni Konda -niminen yritys (vaikka sen johtaja on selvästi AKP-vastainen), on ennustanut huhtikuussa tehtyjen tiedusteluiden pohjalta Kılıçdaroğlulle täpärintä mahdollista 51–49 % voittoa Erdoğanista kakkoskierroksella. Kondan perusteellisemmat ennusteet julkaistaan vasta torstaina. 

Wikipedian listauksen mukaan Erdoğan on onnistunut kasvattamaan äänimääräänsä: huhtikuussa tehtyjen mielipidetiedustelujen keskiarvo oli 45 %, toukokuun alussa 47 %. Kılıçdaroğlun suosio puolestaan oli hyvin pienessä laskussa hieman yli 47 prosentista hieman alle 47 prosenttiin. İncelle ennustettiin toukokuussa enää reilua kolmen prosentin äänisaalista ja Oğanille hieman alle kolmea. 

Miksi Erdoğanin kansansuosio on laskenut?

Vuodesta 2018 jatkuneet talousongelmat ovat tärkein syy Erdoğanin suosion laskuun. Keskimääräinen elintaso on laskenut selvästi. Esimerkiksi bruttokansantuote on laskenut vuoden 2013 huipusta 12 507 dollarista 9 961 dollariin, ja yhä useammilla turkkilaisilla on vaikeuksia selviytyä säällisen elämän peruskuluista. 

Turkin tilastokeskuksen mukaan vuoden 2022 inflaatio oli 64 prosenttia ja kriittisten ekonomien ryhmän mukaan peräti 137 prosenttia. Ainakin ruuan hinta on noussut huomattavasti enemmän kuin tuo 64 prosenttia. Maan työllisyysaste on selvästi alle 50 prosenttia ja iso osa työssä käyvistäkin sinnittelee minimipalkalla. 

Monet, erityisesti nuoret ovat myös kyllästyneet Erdoğanin kauden autoritaarisuuteen, nepotismiin ja korruptioon. He haluavat muutosta. Valtio on teoriassa vahva ja kaikkivoipa, mutta käytännössä hierarkkinen ja keskusjohtoinen järjestelmä osoittautui tehottomaksi helmikuun massiivisten maanjäristysten jälkimainingeissa. 

Ovatko vaalit rehelliset? 

Laajamittainen vaalivilppi eli äänestyslippujen väärentäminen tai huijaaminen ääntenlaskennassa suuressa mittakaavassa ei vaikuta todennäköiseltä. Turkissa suurimmilla puolueilla on mahdollisuus asettaa omat vaalivirkailijat äänestystä seuraamaan ja ääntenlaskua tekemään, minkä lisäksi äänestyspaikoilla on myös riippumattomia tarkkailijoita.  

Vaalivilpin ehkäisy vaatii kuitenkin oppositiolta valppautta, työtä ja tiukkuutta, sillä aiempia esimerkkejä vaalivilpistä on. Keskusvaalilautakunta hyväksyi yllättäen laskentaan mukaan leimaamattomia äänestyslipukkeita vuonna 2017 käydyssä kansanäänestyksessä presidenttivaltaiseen järjestelmään siirtymisestä. Edellisissä, vuoden 2018 presidentin vaaleissa puolestaan oli yhteensä 1169 sellaista äänestyslipasta, joissa ei ollut annettu yhtään ääntä opposition ehdokkaille. Tämä on siinä mielessä epäilyttävää, että miten edes oppositiopuolueiden vaalivirkailijat eivät ole äänestäneet omia ehdokkaitaan? Toisaalta mittakaava ei ollut suuri, kun ottaa huomioon, että äänestyslippaita oli yhteensä 180 524. 

Turkin vaalit ovat massiiviset. Tällä kertaa vaaleissa on yli 64 miljoonaa äänioikeutettua, joista lähes viisi miljoonaa äänestää ensimmäistä kertaa. Ulkomailla asuvia äänioikeutettujakin on yli kolme miljoonaa, joista lähes 1,8 miljoonaa äänesti eilen päättyneessä ennakkoäänestyksessä. Äänestyslippaita on yli 195 000. Äänestysprosentti noussee yhtä korkeaksi kuin edellisissä vaaleissa 2018, mikä tarkoittaa 55 miljoonaa annettua ääntä.  

Oppositiopuolueet ovat toki varautuneet vilpin yrityksiin ja pyrkivät varmistamaan vaalien rehellisyyden, vaikka kaikki paikallisosastot eivät kyenneet nimeämään omia edustajiaan kaikkiin äänestyspaikkoihin – erityisesti huolta herättävä tilanne on kurdialueilla ja maanjäristyksessä kärsineillä alueilla.  

Huolta on myös herättänyt omapäisen AKP:n sisäministeri Süleyman Soylun johdolla kaikessa hiljaisuudessa rakennettu varjoääntenlaskentajärjestelmä. Keskusvaalilautakunta kuitenkin kieltäytyi antamasta äänestystä koskevia yksityiskohtaisia tietoja sisäministeriölle, joten varjojärjestelmä ei ilmeisesti tule käyttöön. Aiemmissa vaaleissa on käynyt niinkin, että ääntenlaskennan tulosten julkistaminen on väliaikaisesti keskeytetty, kun tulokset eivät ole miellyttäneet AKP:tä. 

Yhteenvetona voidaan todeta, että oppositio on varsin hyvin varautunut estämään laajamittaista vaalivilppiä. Toki äänestyspäivänä pitää huolestuneena seurata, että muuttuvatko säännöt yllättäen kesken ääntenlaskennan (esim. leimaamattomien äänestyslippujen hyväksyntä), tuleeko ääntenlaskennasta tiedottamiseen katkoja tai estetäänkö someviestintää.  

Ei, Turkin vaalit eivät ole reilut 

Suhteellisen rehelliset vaalit eivät tietenkään ole sama asia kuin reilut vaalit. Tämä johtuu ennen kaikkea Turkin vaalilaista sekä oikeuslaitoksen käytöstä oppositiota vastaan, äänestäjien ”ostamisesta” taloushelpotuksilla että AKP-laisesta mediasta. 

Vaalilakia muutettiin vuosi sitten niin, että vaaliliitossa mukana olevien puolueiden edustajat kilpailevat liitosta huolimatta toisiaan vastaan vaalipiireissä. Tämä haittaa enemmän useasta puolueesta koostuvaa opposition Kansanliittoa eli Kuuden pöytää. Kaikki äänet eivät muutenkaan ole samanarvoisia, vaan AKP:n hallinnassa olevilla pikkupaikkakunnilla pääse läpi pienemmillä äänimäärillä kuin opposition hallitsemissa suurkaupungeissa.  

Demokraattisissa maissa normaalin käytännön mukaisesti Turkin vaalilaki kielsi aiemmin istuvaa pääministeriä käyttämästä valtion resursseja vaalikampanjointiin. Tämä maininta poistettiin sillä perusteella, että Turkissa ei enää ole pääministeriä. Laki ei siis estä istuvaa presidenttiä kampanjoimasta presidentin asemasta käsin, presidentillisin eli valtion resurssein. Näin hän tekeekin: eilen ilmoitettiin 45 prosentin korotuksista virkamiesten palkkoihin ja toukokuun kaasun kuluttajille tarjoaa presidentti Erdoğan.  

Kaikkia voimassa olevia lakeja ei myöskään noudateta. Periaatteessa sisäministerin ja oikeusmisterin tulisi olla vaalien aikaan puolueettomia. Näinhän ei tällä hetkellä ole, vaan poliisitoimen ylimpänä johtajana vaalien turvallisuudesta vastaava sisäministeri Süleyman Soylu on itse ehdokkaana AKP:n kansanedustajaksi ja osallistuu koko puolueen kampanjointiin erittäin näkyvästi ja kärkevästi. 

Etulyöntiasemastaan huolimatta Erdoğan ja AKP saattavat kuitenkin hävitä nämä vaalit. 

Sipulilla sähköautoa vastaan 

AKP:n ja Erdoğanin kampanja on kaksijakoinen. Toisaalta kampanjointi on positiivista: korostetaan Erdoğanin saavutuksia maan johtajana ja kerrotaan hyviä uutisia. Erdoğan ravaa liikennetunnelin avajaisista uuden ajan akkutehtaan peruskiven valajaisiin ja korostaa Mustanmeren kaasu- ja öljyvarantojen tuomaa hyötyä Turkille. 90 prosenttia Turkin mediasta on AKP:n talutusnuorassa, joten hyvät uutiset saavat paljon näkyvyyttä. 

Henkilökohtaisesti olen jo kuollettavan kyllästynyt Turkin uuteen sähköautoon TOGGiin, joka on yksi AKP-Turkin teknologisen menestyksen tärkeimmistä symboleista näissä vaaleissa – sotateollisuuden lisäksi. Autosta on saatu ensimmäiset kappaleet valmiiksi vasta huhtikuussa ja koko vuoden tuotannoksi arvellaan noin 20 000 autoa. Jo tähän mennessä autoa, sen mahtavia teknisiä ominaisuuksia ja sen herättämää suurta kiinnostusta on toitotettu suorastaan loputtomasti AKP-laisessa mediassa.  

Vastauksena kalliin, tavallisten turkkilaisten ulottumattomissa olevan sähköauton hehkutukselle opposition kampanjoinnin symboliksi ovat nousset sipuli ja peruna, joiden hinnat ovat nousseet niin hurjasti, että köyhillä ihmisillä ei ilmeisesti tahdo olla varaa edes niihin. Erityisesti sipuli on turkkilaisen keittiön kivijalka. Erilaisista AKP:ta ja sipulia yhdistävistä kuvista onkin tullut mielenkiintoinen sivujuonne somekampanjointiin.  

Esimerkiksi Instagramissa ja Twitterissä kuviaan jakava graafikko Mahir Akkoyun ehdotti humoristisesti AKP:n logon hehkulampun vaihtamista sipuliin. Akkoyun nousi tunnetuksi Turkissa jaettuaan netissä tarroja, joissa on Erdoğanin kuva ja teksti ”Tuntuuko tämä tuote teistä kalliilta? – Se on Erdoğanin ansioita.” Akkoyun jopa pidätettiin aktivistien innostuttua printtailemaan ja liimailemaan hänen suunnittelemiaan tarroja tuotteisiin supermarketeissa. 

Shampanjaa juovat terroristit 

AKP:n saavutuksia korostavan positiivisen kampanjoinnin rinnalla kulkee vihainen ja voimakkaita vastakkainasetteluita luova retoriikka. Oppositiota moititaan terroristeiksi, jotka ovat liitossa sulkemisuhan alla olevan kurdimielisen (laillisen) HDP:n ja Irakin puolella Kandil-vuorella sijaitsevan (laittoman) PKK:n operatiivisen johdon kanssa. Äärimmilleen vietynä oppositiosta luodaan karikatyyrimäinen kuva, jossa oppositiotoimijat ovat güleniläisiä Yhdysvaltojen ohjaamia terroristeja, jotka juovat shampanjaa ja haluavat oikeuden mennä naimisiin eläinten kanssa. Tällä viimeisellä demonisoidaan HLBTIQ-liikettä ja vaatimuksia tasa-arvosta. 

Opposition on paljon vaikeampaa saada viestinsä kuuluviin kuin AKP:n. Itsenäisen, kriittisen median toimintaa on rajoitettu ankarasti, ja sen toimittajia vastaan nostetaan syytteitä ja heitä vangitaan. Sosiaalisella medialla onkin ollut kampanjoinnissa erittäin suuri rooli. AKP:n hallinto pyrkii suitsimaan sitäkin, pelkästään huhtikuussa estettiin pääsy 5000 eri nettisivulle. 

Opposition kampanja moittii Erdoğania ja AKP:tä ennen kaikkea talouden surkeasta tilasta ja syyttää kyvyttömyyden lisäksi korruptiosta: Korkea inflaatio ja työväestön köyhtyminen on heidän syytään, he ovat hallinneet maata 21 vuotta! Opposition johtama tulevaisuus esitetään positiivisesti Turkin uutena keväänä, talouden ja demokratian ongelmat korjataan. Turkista tulee vauras ja vapaa.  

Joidenkin arvioiden mukaan AKP ei edes pyri tavoittelemaan uusia äänestäjiä, vaan valloittamaan takaisin kannatuksessaan epäröivät vanhat äänestäjänsä. AKP:n vahvuus on aina ollut sen paikallinen organisoituminen, ja ilmeisesti näissäkin vaaleissa AKP:n aktiivit tekevät paljon perinteistä vaalityötä kulkien ovelta ovelle. CHP puolestaan pyrkii houkuttelemaan epäröiviä entisiä Erdoğanin kannattajia ja nuoria äänestäjiä, jotka tutkimusten mukaan eivät kannata AKP:ta. 

Luopuuko Erdoğan vallasta suosiolla, mikäli häviää vaalit? 

Erityisesti ulkomaalaiset Turkki-kommentaattorit ovat esittäneet huolensa siitä, suostuuko Erdoğan luopumaan vallasta, mikäli häviäisi vaalit. Heidän mukaansa presidentin lähipiiriin kohdistuu niin vakavia korruptioepäilyjä, että presidentti ei kerta kaikkiaan voi astua syrjään. 

Turkissa on luotettu enemmän maan pitkään demokraattiseen perinteeseen. Täällä on kuitenkin järjestetty enempi vähempi vapaita vaaleja jo vuodesta 1950 lähtien. Näkemys on, että totta kai häviäjä astuu syrjään. Häviäjällä ei ole kansan antamaa mandaattia hallita. Viimeksi tätä korosti AKP:n parlamenttiryhmän varapuheenjohtaja televisiohaastattelussa. Erdoğan on myös vuosien mittaan korostanut voimakkaasti rooliaan kansan valtuuttamana johtajana. 

Viime aikojen tapahtumat antavat kuitenkin aihetta epäillä, että Erdoğan tekee niin sanotusti bolsanarot ja kieltäytyy hyväksymästä vaalien tulosta, mikäli se ei ole hänelle suotuisa. Arvioiden mukaan hän pyrkii tähän käyttämällä hyväkseen valtaansa keskusvaalilautakunnassa ja oikeuslaitoksessa. Tästäkin on aiempi esimerkki: keskusvaalilautakunta suostui mitätöimään Istanbulin paikallisvaalien tuloksen vuonna 2019, kun AKP:n kandidaatti hävisi ne täpärästi.  

Epäilystä vaalituloksen kieltämisestä on lisännyt sisäministeri Süleyman Soylun hiljattainen eriskummallinen kommentti siitä, että nämä vaalit ovat vallankaappausyritys, jota täydensi Erdoğanin toteamus, että Turkin kansa ei suostu antamaan valtaa terroristeille. Ei kuitenkaan ole itsestään selvää, että Keskusvaalilautakunta noudattaa Erdoğanin toiveita, mikäli tämä häviää vaalit. 

Seuraisiko Erdoğanin häviöstä väkivaltaisuuksia?

Väkivallan uhkaa ei ikävä kyllä voi sulkea pois. Olin ajatellut matkustaa Turkin kurdialueilla vaalien jälkeen, mutta tutut kehottivat siirtämään matkaa. Pelkona on, että jos presidentin valinta ei ratkea ykköskierroksella nyt sunnuntaina, seurauksena voi olla AKP:n käynnistämä väkivallan aalto, erityisesti kurdialueilla. Näin kävi vuoden 2015 kesäkuun ja lokakuun parlamenttivaalien välillä, kun AKP pyrki tiputtamaan kurdimielisen HDP:n tuolloisen 10 % valtakunnallisen äänikynnyksen alapuolelle. Kurdiäänestäjät ovat näissäkin vaaleissa kuninkaantekijöitä. 

Toivottavasti Itä-Turkin Erzurumissa tapahtunut hyökkäys Istanbulin suositun pormestarin ja erittäin näkyvästi CHP:n ja Kılıçdaroğlun puolesta kampanjoineen Ekrem Imamoğlun kimppuun oli ikävä välikohtaus eikä alkusoitto pahemmalle. Ensin paikallinen AKP:lainen kaupunginjohtaja oli pyrkinyt estämään kampanjatilaisuuden järjestämisen käyttämällä tapahtuma-aukiota kaupungin bussien parkkipaikkana. Rähinöitsijöiden ryhtyessä kivittämään Imamoğlua ja muita lavalla olleita, paikalliset poliisit seisoivat alkuun syrjässä puuttumatta toimintaan.  

Itse vaalipäivän turvallisuus tuntuu huolettavan myös. Vai miten oikein tulisi tulkita kuuden oppositiopuolueen yhteisen presidenttiehdokkaan Kemal Kılıçdaroğlun pyyntö kannattajilleen pysyä kiltisti kotona sunnuntai-iltana, mikäli he voittavat vaalit. Ilmeisesti pelkona on, että aseistautuneet tahot käyttävät tilaisuuden hyväkseen sabotoidakseen rauhanomaisen vallanvaihdon. Opposition kannattajien parissa liikkuu huhuja siitä, että Süleyman Soylun sisäministeriö aseistaa AKP:n intomielisimpiä kannattajia. 

Saa nähdä, uskaltaudunko minäkään lopulta vaalivalvojaisiin, mikäli niitä ylipäätään järjestään. Ehkä päädyn seuraamaan vaaleja televisiosta ja sosiaalisesta mediasta ystäväni kotona.  

”Turkin Gandhi” ja hänen tukijoukkonsa 

Opposition ehdokas Kemal Kılıçdaroğlu on hieman yllättävä Erdoğanin haastajaksi. Hän on uskonnolliseen vähemmistöön kuuluva alevi (shiialaisuuden haara) ja etniseen vähemmistöön kuuluva kurdi. Hän teki uransa verovirkailijana ja siirtyi politiikkaan vasta eläkeiässä. Hän on jo 74-vuotias eikä häntä pidetä erityisen karismaattisena.  Hän käyttäytyy ja puhuu rauhallisesti ja rauhanomaisesti, kuuntelee ja neuvottelee sitkeästi. Hän on ilmeisesti lahjomaton ja elää vaatimatonta elämää vaimonsa kanssa Ankarassa. Monella tapaa hän on 1000-huoneisessa palatsissaan elävän ja erilaisista puhujanpöntöistä maailmaa suomivan Erdoğanin vastakohta. 

Vaalikampanjoinnissa Kılıçdaroğlun etuna on liittoumaan kuuluvien, erilaisia poliittisia liikkeitä edustavien eturivin poliitikkojen tuki. Kılıçdaroğlun omasta puolueesta, keskustavasemmistolaisesta ”valtion puolueena” tunnetusta Tasavaltalaisesta kansanpuolueesta hänen apunaan kampanjoivat Istanbulin pormestari Ekrem Imamoğlu ja Ankaran pormestari Mansur Yavas. Kansallismielisestä Hyvä-puolueesta on mukana voimanainen Meral Aksener, konservatiivista oikeistoa sen eri muodoissaan edustavat entinen pääministeri Ahmet Davutoğlu Tulevaisuus-puolueineen, entinen ulkoministeri Ali Babacan DEVA-puolueineen ja Temel Karamollaoğlu uskontoa korostavasta Saadet-puolueesta.  

Kılıçdaroğlu on hämmästyttävällä tavalla saanut pidettyä kasassa johtamansa sekalaisen oppositioryhmittymän, jonka erilaisia puolueita ei yhdistä juuri mikään muu kuin Erdoğanin vastustaminen. Myös kurdipoliitikot tukevat häntä, vaikka kurdipuoluetta ei liittoumaan ole mukaan otettukaan. Ehkä hieman väritön Kılıçdaroğlu on lopulta oikea ihminen yhdistämään taakseen turkkilaisten äänestäjien enemmistön. 

Entäs ne parlamenttivaalit? 

Turkin presidenttivaltaisessa järjestelmässä parlamentin valta on melko kapea, joten 600 kansanedustajan valintaan on kohdistunut vähemmän mielenkiintoa kuin presidentin vaaleihin.  

Parlamenttivaaleissa on kolme merkittävää vaaliliittoa. Vaikka Turkin mielipidetiedusteluihin liittyy paljon epävarmuutta, uskaltaudun tässä esittelemään joitain arvioita. Presidentin vetämän Cumhur-vaaliliiton arvellaan saavan eniten ääniä (Yöneylemin mukaan 43 prosenttia). Sen ylivoimaisesti suurin puolue on konservatiivinen ja islamia korostava AKP (35 %), jonka tukena on vuodesta 2015 ollut äärioikeistolainen kansallismielinen MHP (6,3 %). Liittoon on hiljattain otettu mukaan myös pieniä puolueita. Nämä ovat islamia ja turkkilaisnationalismia yhdistävä BBP ja umpikonservatiivinen ja uskonnollinen YRP, jonka pääagenda näyttäisi olevan naisten oikeuksien heikentäminen islamin nimissä. 

Minulle (ja monille muille) on jäänyt hieman epäselväksi, että onko liitossa mukana myös Hüda-Par, jota pidetään Turkissa 1990-luvulla toimineen Hizbollahin jatkona. Tällä Hizbollahilla, eli jumalan puolueella ei ollut mitään tekemistä Libanonin Hizbollahin kanssa, vaan se oli radikaalien sunni-kurdien liike, joka kamppaili PKK:n johtamaa sekulaaria ja vasemmistolaista liikettä vastaan, muun muassa salamurhaamalla tai kidnappaamalla ja kiduttamalla kuoliaaksi sekulaareja kurdi-intellektuelleja. Hüda-Par kieltää yhteyden, mutta sen nimilyhenteenkin voidaan tulkita tarkoittavan jumalan puoluetta – Hüda kun on jumala kurdiksi. Puolueen koko nimi toki on Vapauden asian puolue (Hür Dava Partisi). 

Toiseksi eniten ääniä ennusteissa saa jo yllä esitelty Kuuden oppositiopuolueen kimppa (Yöneylem: 40 %). Parlamentin kolmanneksi ryhmäksi tulee Työn ja vapauden liitto (13 %), jossa suurimmat puolueet ovat Vihreä vasemmistopuolue ja Turkin työväenpuolue. Kurdipoliitikot ovat varmuuden vuoksi ehdolla Vihreän vasemmistopuolueen listoilta, kun kurdien oman HDP:n lakkauttamisoikeudenkäynti on yhä kesken. 

Näillä näkymin AKP liittolaisineen ei näyttäisi saavan enemmistöä parlamenttiin. Mikäli vaalit menevät ennusteiden mukaan, Turkkiin pitää muodostaa laajapohjainen koalitiohallitus, joka tarvitsee myös kurdien tuen.  

Uusi presidentti ja hallitus lähtisivät liikkeelle vaikeasta tilanteesta: talous on kriisissä, AKP:n äänestäjien lahjomiseksi tekemät lupaukset verohelpotuksista ja palkankorotuksista pitäisi lunastaa, ja pitkällä maksuajalla toimitetut kaasu- ja öljyerät pitäisi viimein maksaa Venäjälle. Kaiken lisäksi AKP:lla olisi suurin ryhmä parlamentissa ja tärkeimmät ministeriöt on miehitetty sen kannattajilla. Ei siis olisi mitenkään poissuljettua, etteikö Erdoğan pääsisi takaisin valtaan seuraavissa vaaleissa. 

 

Artikkelikuva: Erdoğanin ja Kılıçdaroğlun vaalimainoksia Istanbulissa 3.5. Kuva: Tolga ildun/Shutterstock

Anu Leinonen, 10 toukokuuta 2023

kurdit, politiikka, Turkki

---