Turkin kohtalon vaalit: voiko presidentti Erdoğanin 20-vuotinen valtakausi viimein päättyä?

Toukokuun 14. päivä pidetään yhdet tämän vuoden tärkeimmistä vaaleista, eli Turkin yhtä aikaa pidettävät presidentin ja parlamentin vaalit. Kyseessä saattavat olla Turkin viimeiset vaalit, joissa poliittisella oppositiolla on mitään mahdollisuutta voittaa.

Huolimatta demokraattisen liikkumatilan kapeudesta Turkin arvellaan yhä olevan maa, jossa valta voi vaihtua vaaliuurnilla. Juuri ja juuri. Ehkä ei ole vielä liian myöhäistä, sillä suhteellisen vapailla ja rehellisillä vaaleilla on Turkissa pitkät perinteet, ja presidentti Erdoğan korostaa usein olevansa kansan valitsema johtaja. Kenties valta voi vielä vaihtua, ja ehkä vallan vaihtuminen edistäisi myös Suomen ja Ruotsin NATO-jäsenyyttä.

Oikeus- ja kehityspuolue AKP sekä Erdoğan ensin pääministerinä ja sittemmin presidenttinä ovat hallinneet Turkkia jo vuodesta 2002. Erdoğanin valtakaudella maahan on luotu keskitetty hallintojärjestelmä, jossa lähes kaikki valta on keskitetty presidentille. Parlamentti on lähinnä kumileimasin, ja oikeuslaitos on osoittanut olevansa politisoitunut Erdoğanin työrukkanen.

Aiemmin itsenäisesti toimineet valtion instituutiot on alistettu presidentin alaisuuteen. Keskuspankin pääjohtaja on vaihdettu viisi kertaa viimeisen kolmen vuoden aikana, maan talous on kuralla, keskuspankin valuuttavaranto miinuksella eikä edes maan tilastokeskuksen inflaatiolukuihin voi luottaa. Kaikki poliittiset vastustajat leimataan surutta terroristeiksi ja alistetaan suoranaisen oikeudellisen vainon kohteiksi.

Maan sisäistä itsevaltaisuutta pönkitetään korostamalla ulkomaailman vihamielisyyttä.  Virkamiesvalmisteltu ulkopolitiikka on hylätty, ja jyrkästä retorisesta tyylistään tunnettu presidentti Erdoğan haukkuu, syyttää ja tuomitsee lukemattomissa julkisissa puheissaan maita, joiden katsoo toimivan Turkin etuja vastaan, viimeisimpänä Ruotsia. Ylipäätään Turkki haastaa vallitsevaa kansainvälistä järjestystä, jossa se havittelee aiempaa itsenäisempää asemaa.

Esittelen tässä kirjoituksessa vaaliasetelmia sekä parlamenttivaaleissa että presidentin vaaleissa ja pohdin niihin molempiin liittyviä tärkeitä kysymyksiä. Tässä kirjoituksessa ei vielä pohdita maanantaisen maanjäristyksen vaikutusta tuleviin vaaleihin, vaikka ne saattavat vaikuttaa olennaisesti tulokseen. Kirjoitan siitä vähän myöhemmin, akuuteimman hätätilanteen jälkeen. Samoin kurdien asema ansaitsisi oman kirjoituksensa.

Kilpailijat: presidentin porukka, Kuuden pöytä ja kurdit

Tällä hetkellä 600-paikkaisessa parlamentissa enemmistö on AKP:llä (286 paikkaa, 42,6 % äänistä 2018) ja sen kanssa liittoutuneella äärinationalistisella Kansallisella toimintapuolueella MHP:llä (48, 11,1 %).

AKP ja MHP yhdessä muodostavat koalitiohallituksen. Ne osallistunevat parlamenttivaaleihin jälleen Tasavallan liitto -nimisessä vaaliliitossa (Cumhur İttifakı). Istuva presidentti on AKP:n ja MHP:n itsestäänselvä presidenttiehdokas.

Opposition tärkeimmän ryhmittymän muodostaa vuosi sitten perustettu, niin kutsuttu Kuuden pöytä, joka ilmoitti vastikään osallistuvansa vaaleihin Kansanliitto-nimisessä vaaliliitossa (Millet İttifakı). Liittoon kuuluvat Turkin suurin oppositiopuolue Tasavaltalainen kansanpuolue CHP (134 paikkaa, 22,7 % äänistä vuonna 2018) ja MHP:stä irronnut kansallismielinen Hyvä-puolue İyi (37, 10 %).

Näiden kahden suuremman puolueen kanssa on liittoutunut kaksi AKP:stä irronnutta pikkupuoluetta eli uskonnollista keskustaoikeistolaista linjaa edustavat DEVA-puolue ja Tulevaisuuspuolue (kummankin kannatus mielipidemittauksissa noin 2 %). Ryhmän täydentävät pieni Demokraattinen puolue DP ja konservatiivisuskonnollinen Saadet-puolue. Sekalaista kuppikuntaa yhdistää lähinnä AKP:n ja Erdoğanin vastustus.

Huolimatta ilmeisistä ristiriidoista, Kuuden pöytä julkaisi hiljattain yli 240-sivuisen ohjelmansa. Vaaliohjelman kunnianhimoinen tavoite on rakentaa demokraattinen Turkki.

Turkin kolmanneksi suurin puolue on kurdien asiaa ajavaa Kansojen demokraattinen puolue HDP (56 paikkaa, 11,7 % äänistä). Se ei ole mukana kummassakaan liittoutumassa ja toiminee vaa’ankielipuolueena ja kuninkaantekijänä.

Toiset äänestäjät ovat tasa-arvoisempia kuin toiset

Vaikka oppositiolla arvellaan olevan voiton mahdollisuus, pelikenttä presidentin puolueen ja opposition välillä ei ole tasainen. Tämä johtuu ennen kaikkea Turkin vaalilaista sekä oikeuslaitoksen käytöstä oppositiota vastaan, äänestäjien ”ostamisesta” taloushelpotuksilla että AKP-laisesta mediasta.

Vaalilakia muutettiin vuosi sitten niin, että vaaliliitossa mukana olevien puolueiden edustajat kilpailevat liitosta huolimatta toisiaan vastaan vaalipiireissä. Tämä tietenkin haittaa enemmän useasta puolueesta koostuvaa opposition Kansanliittoa eli Kuuden pöytää.

Koç-ylipiston tutkijan Nezih Onur Korun mukaan kaikki äänet eivät muutenkaan ole samanarvoisia, vaan pikkupaikkakunnalla läpi menoon voi riittää 50 000 ääntä, kun taas Istanbulissa siihen vaaditaan 110 000 ääntä.

Tämänkin arvellaan hyödyttävän AKP:tä, jonka suosio on laskenut erityisesti suurkaupungeissa. Vuoden 2019 paikallisvaaleissa AKP hävisi maan tärkeimmät suurkaupungit. Korun käyttämän laskelman mukaan AKP:n ja MHP:n Tasavallan liitto voi saada enemmistön parlamenttiin jo 45,5 prosentilla äänistä. Mikäli oppositioryhmittymä ei onnistu vaaliyhteistyössään ja koordinoi alueellisten ehdokkaiden nimittämistä tehokkaasti, AKP:n ja MHP:n on mahdollista saada enemmistö parlamentissa vain 41 prosentilla äänistä.

Estääkseen AKP:n enemmistön, opposition on koordinoitava ehdokasnimityksensä huolellisesti ja voitettava vaalit kunnon marginaalilla. Se, pysyykö lähinnä AKP-vastaisuuden yhdistämä kuuden puolueen kimppa riittävän yhtenäisenä ja riittääkö äänestäjillä uskoa sen kykyihin, jää nähtäväksi. Oppositiokoalitio tuskin pystyy saamaan enemmistöä parlamenttiin, mutta ehkä sekin riittäisi, että se saisi estettyä AKP:n ja MHP:n enemmistön.

Demokraattisissa maissa normaalin käytännön mukaisesti Turkin vaalilaki kielsi aiemmin istuvaa pääministeriä käyttämästä valtion resursseja vaalikampanjointiin. Tämä maininta poistettiin sillä perusteella, että Turkissa ei enää ole pääministeriä. Laki ei siis estä istuvaa presidenttiä kampanjoimasta presidentin asemasta käsin, presidentillisin eli valtion resurssein.

Kun ottaa huomioon, että noin 90 prosenttia Turkin mediasta katsotaan olevan AKP:n talutusnuorassa, julkisuudessa viihtyvällä ja lähes päivittäin uutisissa esiintyvällä presidentillä on hyvät mahdollisuudet saada näkemyksensä äänestäjien tietoon. Loanheiton odotetaan kiihtyvän armottomaksi, jahka oppositio viimein julkistaa presidenttiehdokkaansa. Jo nyt Erdoğan ja tukipuolue MHP:n johtaja Devlet Bahçeli haukkuvat kovasanisesti oppositiota.

Tuomarit, kurdit ja terroristit

Yksi merkki Turkin demokratian ja vallan kolmijaon rapautumisesta on oikeuslaitoksen politisoituminen. Syytteitä, oikeudenkäyntejä ja tuomioita käytetään opposition ja muunkin kritiikin vaientamiseen. [Voinkohan saada edeltävien lauseiden kirjoittamisesta syytteen tuomioistuimen halventamisesta?]

Vaalien kannalta merkittävät keskeneräiset oikeusprosessit ovat viime parlamenttivaaleissa kolmanneksi eniten ääniä saaneen, kurdimielisen Kansojen demokraattisen puolueen HDP:n lakkauttamisoikeudenkäynti ja Istanbulin suositun pormestarin Ekrem İmamoğlun valitus hänen saamastaan 2 vuoden ja 7 kuukauden tuomiosta.

Demokratiaa, naisten ja työväen oikeuksia korostava HDP on viimeisin sarjassa kurdiliikkeeseen lukeutuvia puolueita, joiden sulkemisessa Turkilla on ikävän pitkä perinne. Puoluetta syytetään yhteyksistä aseellista sotaa Turkkia vastaan käyvään PKK:hon. Oikeudenkäynnissä haetaan puolueen lakkauttamisen lisäksi myös politiikkaan osallistumiskieltoa sadoille puolueen aktiiveille.

HDP:n toimintaa on estetty monin tavoin vuosista 2015–2016 lähtien. Sen edellinen puheenjohtaja ja presidenttiehdokas Selahattin Demirtaş on ollut vangittuna vuodesta 2016 lähtien, 13 sen kansanedustajaa on vangittuina (tieto marraskuulta 2022), ja tuhansia sen jäseniä on pidätetty.

Vuoden 2019 paikallisvaaleissa HDP voitti kurdialueilla 65 kaupunkia ja kuntaa. Suurimmassa osassa HDP:n hallinto on sittemmin korvattu keskushallinnon nimittämillä virkamiehillä niin, että HDP hallitsee vain kuudessa. Paikallishallinnon edustajia on myös pidätetty runsaasti. Tällä hetkellä seitsemän kaupungin- ja kunnanjohtajaa on vankeudessa.

Tammikuussa perustuslakituomioistuin päätti HDP:n puoluetuen jäädyttämisestä ja hylkäsi HDP:n anomuksen lakkauttamisoikeudenkäynnin lykkäämisestä vaalien yli. Seuraava, puoluetukea käsittelevä istunto on määrätty pidettäväksi jo 14. maaliskuuta, mutta ei ole tiedossa, milloin päätöstä lakkauttamisesta voidaan odottaa.

Pahimmassa tapauksessa puolue lakkautetaan sen jälkeen, kun vaalien kampanja-aika on virallisesti alkanut ja ehdokaslistat jätetty. Puolueen johto on kuitenkin sanonut valmistautuvansa tähänkin vaihtoehtoon, joten kurdiäänestäjät tuskin jäävät ilman vaihtoehtoja. Kampanja-aikana tehty, maan kolmanneksi suurimman puolueen lakkauttamispäätös sitä vastoin kertoisi Turkin oikeusjärjestelmän umpipolitisoituneesta tilasta selväsanaisesti.

Kuka asettuu Erdoğania vastaan?

Itsensä vastikään Kansanliitoksi nimennyt kuuden puolueen oppositioryhmä ei ole vielä nimennyt presidenttiehdokastaan, vaikka vaaleihin on alle 100 päivää. AKP-mielinen media on esittänyt opposition riitaisana ja kykenemättömänä edes tällaiseen perustavanlaatuiseen päätökseen.

Voi hyvin olla, että hyvin erilaisia ideologisia kantoja ja poliittisia mielipiteitä edustava ryhmä ei ole päässyt yhteisymmärrykseen asiasta. Toisaalta kannattaako ehdokasta edes nimetä liian aikaisin, kun odotettavissa on armoton loanheitto ja likaista kampanjointia? Vaalipäivästäkään ei vielä ole virallista päätöstä, on vain Erdoğanin ilmoitus. Kansanliitto on luvannut julkistaa valintansa 13. helmikuuta.

Spekulaatio opposition ehdokkaista käy kuumana. Kaikkein todennäköisimpänä pidetään CHP:n pitkäaikaista puheenjohtajaa Kemal Kiliçdaroğlua. Hän on kokenut, melko maltillinen poliitikko, joka johtaa maan suurinta oppositiopuoluetta ja on kamppaillut Erdoğanin kasvavaa autoritaarisuutta vastaan pitkään. Hän on kurdi.

Kiliçdaroğlu on ilmoittanut olevansa erittäin halukas tehtävään, mutta hänen mahdollinen valintansa herättää myös vahvaa vastustusta. Hänen ehdokkuuttaan vastustavien mukaan hän on vanha, sarjahäviäjä, eikä hänen kansansuosionsa riitä. Hän on myös yleensä shiialaisuuden haaraksi luokiteltu  alevi, mikä saattaa vähentää mahdollisuutta viedä AKP:lta konservatiivisten sunni-muslimien ääniä.

Voisiko Istanbulin pormestarista tulla jälleen presidentti?

Spekulaatioissa toiseksi suosituin ehdokas on Istanbulin pormestari, myöskin CHP:n Ekrem İmamoğlu. Hän on nuorekas ja suosittu, sekä sopiva yhdistelmä konservatiivista uskonnollisuutta ja yhteiskunnallista liberalismia. Hänet tunnetaan Istanbulin vuoden 2019 molempien paikallisvaalien voittajana, AKP:n kirvelevän vaalitappion aiheuttajana.

İmamoğlu ei kuitenkaan välttämättä pysty asettumaan vaaleissa ehdolle, sillä hän sai viime joulukuussa kahden vuoden seitsemän kuukauden tuomion ylimmän vaalilautakunnan loukkaamisesta. Hän oli haukkunut vaalilautakuntaa idiooteiksi (ahmak).

Oikeudenkäynti oli selvästi poliittinen. Potentiaalisesti vahva opposition ehdokas haluttiin pois pelistä jo ennen vaaleja. Ilmeisesti AKP:n ydinryhmä, Erdoğan mukaanlukien, pitää İmamoğlua vaarallisimpana opposition kandidaattina.

Voimme vain arvailla johtuuko huoli AKP:n teettämien mielipidetiedusteluiden tuloksista vaiko vuoden 2019 paikallisvaaleissa koetuista nöyryytyksistä. Ei myöskään tule unohtaa, että Erdoğan nousi aikanaan kansalliseen politiikkaan juuri Istanbulin pormestarin tehtävästä. Mitä ilmeisimmin İmamoğlu on myös oppositioryhmittymän toiseksi suurimman jäsenen, Hyvä-puolueen suosikkiehdokas

İmamoğlun tuomion pituuskin on laskelmoitu: kun tuomio on yli vuoden, tuomittu menettää oikeuden osallistua politiikkaan siihen saakka, kunnes tuomio on kärsitty. Toisaalta alle kolmen vuoden tuomioita ei yleensä joudu suorittamaan ehdottomana. Oikeudenkäyntiin liittyi myös kaikenlaista kummallisuutta: päätös tuli suorastaan ennätyksellisen nopeasti, tuomiossa viitattiin rikoslain kohtaan, jota ei ole olemassa, ja tuomari itse ei ollut paikalla kaikissa istunnoissa.

Turkin lainsäädännön tarkempi luenta tuomion jälkeen toi sekin mukanaan yllätyksiä. Koska tuomio tuli vasta alemmasta tuomioistuimesta ja İmamoğlu on valittanut siitä, se ei ole vielä lainvoimainen. Näin ollen Ekrem İmamoğlu voi sittenkin asettautua ehdolle presidentin vaaleissa.

Mikäli oikeusprosessi käydään loppuun huomattavan nopeasti (tyypillinen kesto olisi useita vuosia) ja lopullinen tuomio tulee voimaan kesken vaalikamppailun, İmamoğlu voi edelleen olla ehdolla ja tulla valituksi. Hänelle ei tosin voida antaa presidentin valtakirjaa. Tällöin pitäisi järjestää uudet vaalit.

Mikäli İmamoğlu olisi Erdoğania vastaan kahdestaan vaalien toisella kierroksella ja päättäisi vetäytyä politiikkakiellon jälkeen kisasta, Erdoğanin pitäisi edelleen saada 51 prosenttia äänistä tullakseen valituksi. Mikäli hän ei saisi riittävää äänisaalista, pitäisi järjestää uudet vaalit.

Tuleeko Meral Akşeneristä pääministeri?

Kansallismielisen Hyvä-puolueen puheenjohtaja ja henkilökohtaisesti suosittu poliitikko Meral Akşener on ilmoittanut haluavansa presidentin sijaan pääministeriksi. Tällä lausunnolla hän sekä sulkee itsensä pois presidenttipelistä että tekee selväksi tavoitteena olevan siirtymisen niin kutsuttuun vahvistettuun parlamentaariseen järjestelmään, jossa hallintoon kuuluisi sekä presidentin että pääministerin tehtävät. Tällä hetkellä Turkissa ei ole pääministerin tehtävää lainkaan.

Tammikuun lopulla sekä Kiliçdaroğlu että İmamoğlu tekivät omia Anatolian kiertueitaan, eli tavallaan he ovat jo aloittaneet vaalikampanjointinsa. Kolmossuosikki spekulaatioissa on Ankaran pormestari, CHP:n Mansur Yavaş, suosittu ja karismaattinen ehdokas hänkin.

Mielenkiintoisen lisäjuonteen oikeuslaitoksen hyväksikäyttöön vaaleissa tuo oppositioryhmittymän pohdinta siitä, pitäisikö Erdoğanin ehdokkuus pyrkiä estämään oikeusteitse. Turkin perustuslain mukaan presidenttinä voi olla vain kaksi kautta, mutta Erdoğan on asettumassa ehdolle kolmannelle kaudelle.

Erdoğan puolustautuu sillä, että laskuri nollaantui siirryttäessä presidenttikeskeiseen järjestelmään vuonna 2018. Eräs sanavalmis kommentaattori mietti jo ivallisesti, pitäisikö siis ruveta puhumaan Toisesta Turkin tasavallasta, jos kyseessä oli niin merkittävä katkos. Kukaan tuskin uskoo, että oikeuslaitos asettuisi presidentti Erdoğanin tielle.

Mielipidetiedustelut: Erdoğanin suosio on nousussa

Turkissa tehdään suuria määriä mielipidetiedusteluja. Ilmeisesti monet niistä ovat tarkoitushakuisia ja tähtäävät enemmän mielipiteisiin vaikuttamiseen kuin niiden mittaamiseen. Eri tiedusteluiden tuloksia vertailemalla selviää kuitenkin, että Erdoğanin ja AKP:n suosio oli aallonpohjassa viime vuoden kesällä ja syksyllä. Sittemmin molempien suosio on noussut hieman, joten tilanne näyttää tällä hetkellä äärimmäisen tiukalta.

Wikipediaan listattujen viimeisen 10 mielipidetiedustelun mukaan kuudessa kymmenestä tiedustelussa Erdoğan häviää vaalit toisella kierroksella, mikäli häntä vastassa on İmamoğlu. Sekä Ankaran pormestari Yavaşia että CHP:n puheenjohtaja Kiliçdaroğlua vastaan hän häviää kahdeksassa kymmenestä tiedustelussa.

Parlamenttivaaleissa suurin osa mielipidetiedusteluista ennustaa AKP:lle 31–34 % äänisaalista ja sen tukipuolue MHP:lle 6–7,5 %. Näin ollen hallitsevan Tasavallan liiton äänimäärä saattaa juuri ja juuri riittää enemmistön saamiseen parlamentissa. Suurimman oppositiopuolue CHP:n äänisaaliiksi ennustetaan noin 25–26 % ja sen tärkein tukipuolue eli Hyvä-puolue saa tiedusteluiden perusteella 11–16 %. Vaaliliiton muut puolueet voivat kerätä yhteensä 5–6 %.

Kurdien HDP:lle ennustetaan 8–11 % äänisaalista. Kurdien HDP:n asema on mielenkiintoinen. Sitä uhkaa lakkauttaminen PKK-kytkösten vuoksi eikä sen yhteistyö kummankaan, turkkilaisnationalistisia puolueita sisältävän vaalilitoon kanssa ole luontevaa. Toisaalta taas HDP:n kannattajakunta on hyvin uskollista ja organisoitua, joten viiden-kuuden miljoonan äänestäjän äänet ovat ratkaisevassa asemassa presidentinvaaleissa ja erittäin tärkeitä myös opposition pyrkimyksessä estää AKP & MHP -enemmistöinen parlamentti.

Kansan kukkaro

Turkkilaiset äänestävät ennen kaikkea kukkarollaan. Tärkeä syy Erdoğanin ja AKP:n suosiolle oli Turkin pitkään jatkunut (2002–2017) nopea talouskasvu, joka paransi tavallisten kansalaisten elintasoa. Maa vaurastui ja AKP rakensi kiivaaseen tahtiin uutta infrastruktuuria: teitä, siltoja ja sairaaloita. Suurkaupunkien julkiseen liikenteen panostettiin, ja Istanbulin jatkuvista sähkö- ja vesikatkoista päästiin eroon.

Vuodesta 2018 jatkunut talouskriisi onkin tärkein syy Erdoğanin suosion laskuun. Keskimääräinen elintaso on laskenut selvästi. Esimerkiksi bruttokansantuote on laskenut vuoden 2013 huipusta 12 507 dollarista 9 961 dollariin, ja yhä useammilla turkkilaisilla on vaikeuksia selviytyä säällisen elämän peruskuluista.

Turkin tilastokeskuksen mukaan vuoden 2022 inflaatio oli 64 prosenttia ja kriittisten ekonomien ryhmän mukaan peräti 137 prosenttia. Maan työllisyysaste on selvästi alle 50 prosenttia ja iso osa työntekijöistä sinnittelee minimipalkalla.

Rahahanat auki

Populismille perinteiseen tapaan AKP ja MHP ovat avanneet vaalien alla valtion rahahanat helpottaakseen talouskurimuksessa kärvistelevien tavallisten turkkilaisten elämää.

Minimipalkkaan tehtiin 54 prosentin indeksikorotus tammikuun alusta. Tämä helpottaa joksikin aikaa arviolta seitsemän miljoonan minimipalkalla elävän tilannetta. Eläkkeisiin ja virkamiesten palkkoihin tehtiin paljon maltillisemmat 30 prosentin korotukset, jotka vaikuttavat 13 miljoonan eläkeläisen ja kolmen miljoonan virkamiehen elämään. Maaliskuussa kaksi miljoonaa työikäistä pääsee ennenaikaiselle eläkkeelle, minkä puolesta he ovat kampanjoineet jo pari vuotta. Velallisille on luvattu helpotusta esimerkiksi verovelkojen maksuun ja kaasun ja sähkön kuluttajahintoihin on lupailtu alennuksia. Käynnissä on myös melkoinen määrä sosiaalista asuntotuotantoa, ja AKP-lainen media kertoo joka päivä hyviä (müjde) uutisia.

Riittää! Päätös on kansan

Erdoğan on korostanut toukokuun 14. päivän symbolista merkitystä. Sinä päivänä vuonna 1950 tuolloinen Demokraattinen puolue voitti Turkin ensimmäiset demokraattiset vaalit. Monipuoluejärjestelmään oli siirretty jo neljä vuotta aiemmin vuonna 1946, mutta ensimmäiset vaalit eivät olleet reilut ja vapaat. Vuoden 1950 vaaleissa maata yli 20 vuotta yksinvaltaisesti hallinnut Tasavaltalainen kansanpuolue hävisi vaalit, koska äänestäjät olivat lopun kyllästyneitä siihen ja sen autoritaarisuuteen.

Minusta on kummallista, että maata yli 20 vuotta yhä itsevaltaisemmin hallinnut Erdoğan ja AKP ovat valinneet vaalipäiväksi päivän, joka muistetaan vallanvaihdosta ja demokratisoinnista. Nuoren keskustaoikeistolaisen demokraattisen puolueen vaalimainos oli aikanaan ”Riittää, kansa puhuu”, minkä myös Erdoğan lanseerasi vaalipäivän ilmoitettuaan. Oppositio tarttui tähän heti ja otti sen myös omaksi iskulauseekseen. Todellakin riittää!

Symbolisen merkityksen lisäksi vaalipäivän aikaistuksella aiemmin suunnitellulta kesäkuulta toukokuulle on arveltu olevan käytännöllisiä tavoitteita.

Ensinnäkin indeksikorotusten vaikutus tuntuu toukokuussa toivottavasti vielä äänestäjien kukkaroissa. Lisäksi Turkin väestö on nuorta, joten näissäkin vaaleissa on noin kuusi miljoonaa ensikertalaista äänestäjää. Erdoğanin linja ei oikein vetoa nuoriin, joista vain noin 1/3 kannattaa AKP:tä. Toukokuiset vaalit ovat opiskelijoille hankalasti kesken lukukauden ja tenttiviikkojen. Suurkaupunkien noin 1,5 miljoona opiskelijaäänestäjää tuskin ehtii matkustamaan kotipaikkakunnilleen äänestämään – tai ainakin se on tehty hankalaksi.

Ovatko vaalit rehelliset?

Oppositio syytti vuoden 2019 paikallisvaalien jälkeen AKP:tä vaalivilpistä. Sen lisäksi, että vaalipiirien rajoja muutetiin AKP:lle edullisemmiksi, tasaväkisiltä vaikuttaviin piireihin rekisteröitiin haamuäänestäjiä ja laskentaan suostuttiin ottamaan mukaan sinetöimättömiä lippaita. Käsittääkseni vilppi ei kuitenkaan ollut laajamittaista.

Oppositio on korostanut jo pitkään, että se on valppaana ja varautunut estämään vilppiyrityksiä. Eri asia on vaalien jälkipuinti ja tulosten vahvistaminen.

Hävittyään täpärästi Istanbulin pormestarin paikan vuoden 2019 paikallisvaaleissa AKP vaati ensin äänten täyden uudelleenlaskennan ja kun tulos ei muuttunut, vaalien mitätöinnin. Ylin vaalilautakunta teki niin kuin AKP vaati. Uusintavaaleissa CHP:n İmamoğlu voitti AKP:n ehdokkaan vakuuttavalla 800 000 äänen erolla.

Huolena on, että mikäli vaalien lopputulos ei tyydytä AKP:ta, päädytään jälleen valitus- ja uusintakierroksiin, eikä tuloksia saada vahvistettua.

Mitä Erdoğanin häviö merkitsisi?

Olin reilu vuosi sitten Istanbulissa kurssimatkalla suomalaisen opiskelijaryhmän kanssa. Aiheena oli Turkin kansainvälinen asema, mutta myös sisäpolitiikkaa tuli pohdittua turkkilaisten asiantuntijoiden johdolla. Heidän keskuudessaan vallitsi lähes yksimielisyys siitä, että tavalla tai toisella Erdoğanin pitkä valtakausi on päättymässä. Ei ole kuitenkaan varmaa, että Erdoğan suostuu astumaan syrjään vapaaehtoisesti, vaikka vaalit häviäisikin. Asiantuntijoiden arvioiden mukaan hänen kaudellaan on syyllistytty niin vakaviin taloudellisiin väärinkäytöksiin, että hän ja hänen lähipiirinsä joutuisivat niistä syytteisiin.

Ottaako Erdoğan tämän riskin? Vai astuuko hän lopullisesti alas demokratian raitiovaunusta, tuosta kätevästä välineestä? Vai lykätäänkö vaaleja hamaan tulevaisuuteen, mikäli kevään mielipidetiedustelut eivät ennusta voittoa? Voisihan vaikka syntyä pieni kansallinen kriisi, esimerkiksi kahakka Kreikan kanssa.

Keväästä on tulossa suorastaan sietämättömän jännittävä. Saa myös nähdä, hyväksyvätkö äänestäjät AKP:n näkemyksen, joka korostaa maanantaisten maanjäristysten suuruusluokkaa ja poikkeuksellisuutta. 130 ydinpommin voima purkautui hetkessä, pahin järistys yli sataan vuoteen. Oppositio pyrkinee kanavoimaan järkytyksen romahtaneiden rakennusten valtavasta määrästä ja pettymyksen pelastustöiden koordinaation puutteesta AKP:n vastaisuudeksi. Miksi AKP ei ole tehnyt mitään niiden 24 vuoden aikana, mitä edellisestä suuresta maanjäristyksestä ehti kulua?

 

Lisää aiheesta

Erdoğan uhkaa sulkea Netflixin

Turkin riitaisan ulkopolitiikan kotimaiset syyt

Liittolaisia, strategisia kumppaneita vai vihollisia? Turkki Venäjän ja Lännen välissä

Lähi-itä NYT -podcast: Miten Turkki vietiin kohti diktatuuria?

Lähi-itä NYT -podcast: Onko Turkin ulkopolitiikka täynnä arvaamattomia äkkikäänteitä?

 

Artikkelikuva: CHP-puolueen tapahtuma Istanbulissa toukokuussa 2022. Taustalla puolueen edustaja ja mahdollinen opposition presidenttiehdokas Kemal Kiliçdaroğlu. Kuva: Tolga Sezgin/Shutterstock

Anu Leinonen, 9 helmikuuta 2023

politiikka, Turkki

---