Yleisöstä yhteistyökumppaniksi – Yhteisöarkeologia Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa

Lähi-itä NYT julkaisee artikkelisarjan Muinaisen Lähi-idän dekolonisaatio yhteistyössä Suomen Akatemian rahoittaman Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikön kanssa. Tämä artikkeli on sarjan toinen osa.

English version of this article available here.

***

Viime vuosina museoiden ja muiden kulttuuriperinnön parissa toimivien instituutioiden siirtomaavallan ajan kolonialistinen perintö on kerännyt kasvavasti huomiota niin laajemman yleisön, viranomaisten kuin mediankin keskuudessa. Samaan aikaan kulttuuriperintöalan toimijat ja valtioiden virastot ympäri läntistä Eurooppaa ovat ryhtyneet tutkimaan kokoelmiensa historiaa tarkemmin – miten kokoelmat on hankittu ja kuinka yksittäisen esineen tarinan voi kertoa osana näyttelyä? Osa museoiden esineistä on tuotu Eurooppaan väkisin siirtomaavallan aikana tai niiden hankkiminen on mahdollistettu orjuuden ja kolonisoitujen alueiden resurssien riiston myötä kertyneen vaurauden avuin.

Kulttuuriperinnön ja kolonialismin välisen yhteyden tarkastelu heijastuu hiljalleen myös uusien näyttelyiden vaihtoehtoisissa narratiiveissa, teemanäyttelyissä ja yleisötyön ohjelmissa. Esimerkkinä mainittakoon Tropenmuseum Amsterdamissa, joka on avannut uuden pysyvän näyttelyn Our Colonial Inheritance (”Koloniaalinen perintömme”). Näyttely käsittelee museoiden luomaa alempiarvoista kuvaa siirtomaiden asukkaista ja kulttuureista ja kuinka kolonialistinen menneisyys yhä vaikuttaa meihin nykypäivänä.

Isossa-Britanniassa Colonial Countryside -projekti yhdistää peruskoululaiset, kirjailijat ja historioitsijat uudelleenkirjoittamaan siirtomaavallan avulla kerätyllä varallisuudella rakennettujen, nykyään Britannian National Trustin hallinnoimien maaseudun kartanoiden menneisyyttä. Projekti tarjoaa lapsille mahdollisuuden tutustua siirtomaahistoriaan vaihtoehtoisesta näkökulmasta, ja projektissa luodut uudet kerronnat paljastavat aiemmin sivuutetun historian ja ihmiset laajalle yleisölle.

Myös arkeologian kolonialistinen historia on kyseenalaistettu. Alkuperäisasukkaat siirtokuntayhteiskunnissa kuten Yhdysvalloissa, Kanadassa ja Australiassa ovat 1970-luvulta lähtien vaatineet oikeuksiensa tunnustamista oman menneisyytensä arkeologisessa tutkimuksessa, esivanhempiensa jäänteiden palauttamista sekä mahdollisuutta osallistua tutkimusprojekteihin.

Vaatimukset ovat johtaneet uuden, alkuperäisasukkaiden osallistumiseen keskittyvän arkeologian suuntauksen syntyyn, joka tunnetaan englanniksi nimellä Indigenous archaeology (”alkuperäiskansojen arkeologia”). Suuntauksesta ammentavissa projekteissa alkuperäisasukkaat ja heidän yhteisönsä osallistuvat arkeologisen tutkimuksen jokaiseen vaiheeseen tutkimuskysymysten muodostamisesta metodien valintaan, datan analyysiin, raporttien kirjoittamiseen sekä tulosten ja esineiden esittelyyn.

Paikallisyhteisöt huomioonottavassa työskentelyssä yhteistyö on avainasemassa. Asetelmasta on kirjoittanut esimerkiksi Sonya Atalay. Tämä lähestymistapa on otettu käyttöön myös useissa projekteissa Keski-Amerikassa ja eteläisessä Afrikassa. Näillä alueilla arkeologia on pitkään ollut ei-paikallisten, useimmiten länsimaisten tutkijoiden tieteenala. Samalla tutkimuksessa on siirtomaa-ajoista lähtien kiistetty kulttuurinen ja historiallinen yhteys alkuperäisasukkaiden ja tutkitun historian välillä. Nykyään lisääntynyt yhteistyö paikallisten yhteisöjen kanssa toimii kuitenkin välineenä metodien ja tulkintojen muutoksessa, mikä osaltaan auttaa arkeologian ja kulttuuriperinnön dekolonisaatiossa.

Kenttätyöt Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa

Lähi-idän ja Pohjois-Afrikan arkeologian historiaa kriittisesti analysoivien tutkimusten määrä on kasvussa. Nämä tutkimukset osoittavat arkeologian osallisuuden kolonialismin mekanismeissa ja kuinka arkeologinen tutkimus jätti huomiotta ihmiset sekä kulttuurisen jatkuvuuden menneisyyden tutkimisessa. Erityisesti tutkimukset ovat onnistuneet osoittamaan, kuinka samat kolonialistiset käytännöt ja narratiivit jatkuvat tänä päivänä. Alueella kasvaneet arkeologit myös kertovat arkeologian pitkien diskurssien ja käytäntöjen luomista haasteista. Egyptiläinen egyptologi Heba Abd el Gawad viestii sekä länsimaalaisille että egyptiläisille yleisöille, kuinka muinainen Egypti on esitetty vääristyneellä tavalla, länsimaalaista ylemmyyttä tukien.

Nämä kriittiset analyysit tarjoavat mahdollisuuden itsereflektioon ja vaikuttavat osaltaan siihen, kuinka arkeologiaa alueilla harjoitetaan. Muutos on kuitenkin hidasta. Tämä ei silti tarkoita, etteivätkö tutkijat Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa olisi tietoisia arkeologian ja siirtomaahistorian välisestä suhteesta. Tietoisuus arkeologian metodologian, kuten datan keruun, tiedon tuottamisen ja jakamisen yhteyksistä kolonialistisiin toimintoihin on kuitenkin vähäisempää. Kirjoitin aiheesta ja arkeologien sekä paikallisyhteisöjen ajattelutapojen muuttamisen tärkeydestä täällä.

Tämän blogikirjoituksen loppuosan tahtoisin esitellä muutamia lisäajatuksia arkeologian viestimisestä, jotka ovat auttaneet minua dekolonisaation prosessin ymmärtämisessä sekä selittävät, kuinka yhteistyö paikallisten yhteisöjen kanssa voi luoda muutosta arkeologian sisältä päin.

Yksinkertainen kysymys

Opintojeni alussa ensimmäisen vuoden egyptologian opiskelijana Japanissa egyptologian laitos järjesti meille opiskelijoille tervetuliaistapahtuman. Eräs professori kertoi, että meidän tulisi nyt egyptologiaa opiskellaksemme opetella englannin lisäksi myös ranskaa ja saksaa. Professorin mukaan myös arabian taidot olisivat tärkeitä, jotta voisimme myöhemmin kentällä kommunikoida kaivajien kanssa. Opeteltavien kielien määrä tuntui huimaavalta, mutten ajatellut asiasta tuolloin sen enempää. Asia muistui kuitenkin mieleeni, kun eräs egyptiläinen egyptologian professori kerran totesi, että arabiankielisiä muinaisesta Egyptistä kertovia kirjoja on olemassa huomattavan vähän. Tieto tuntui uskomattomalta. Millaista olisi, jos en voisi lukea maani historiasta omalla kielelläni? Koska tulen maasta, jonka arkeologia on suurimmilta osin ollut aina paikallisten tutkijoiden tutkimaa (Ainu-kansan historiaa lukuun ottamatta), koko ajatus tuntui käsittämättömältä.

Siirtomaavallan sortoa ja sen seurauksia ei voi yksinkertaistaa kieliasiaksi, mutta minulle kielinäkökulma oli alku muiden yhtä normalisoitujen kolonialististen asenteiden kyseenalaistamiselle.

Yleinen väite, jonka mukaan muslimeja ei kiinnosta islamia edeltänyt historia, on toinen esimerkki samasta normalisoinnista. Väitteeseen on uskottu laajasti ja sitä on käytetty syynä paikallisten tutkijoiden ja näkökulmien, tiedon sekä paikallisen kiintymyksen ja uteliaisuuden sulkemiselle alan ulkopuolelle. Tuoreet tutkimukset Jordaniasta, Sudanista ja Egyptistä kuitenkin selvästi todistavat väitteen vääräksi. Toisaalta on myös epäreilua väittää mielenkiinnon puutteen olevan ongelma, kun arabiankielistä tietoa asiasta on saatavilla rajoitetusti.

Nämä ajatukset olivat yhä mielessäni, kun sain mahdollisuuden suunnitella ensimmäisen yleisötyön projektini Pohjois-Sudanissa. Halusin aloittaa jakamalla tietoa projektistamme Amara West/Abkanisa -kaivausten lähistöllä asuvien ihmisten kanssa. Sattumalta British Museumin tiimi sai tuolloin myös rahoitusta yleisölle tarkoitetun kirjan kirjoittamiseen. Näiden kirjojen jakaminen yhteisölle sekä julkisten esitelmätilaisuuksien järjestäminen herättivät paikallisissa kiinnostusta arkeologista työtä kohtaan ja ajattelin täyttäneeni vastuuni arkeologina. Myöhemmin ymmärsin kuitenkin, että tämän kaltaisella yleisötyöllä on sekä positiiviset että negatiiviset puolensa.

Yleisötyöstä yhteistyöhön

Tutkimustulosten jakaminen paikallisten yhteisöjen kanssa on sosiaalinen vastuumme, mutta kommunikoinnin metodit ovat tärkeässä asemassa arkeologian metodien dekolonisoinnissa. Yleisötyön positiivinen puoli yllä kerrotussa esimerkissä oli paikallisen historian kulttuuriperinnön tuominen saataville ensimmäistä kertaa sitten Amara West/Abkanisan kaivausten alkamisen vuonna 1938, mikä koettiin positiivisena asiana pääosin nubialaisten paikallisten joukossa. Projekti myös sai arkeologit ymmärtämään, että heidän työnsä on paikallisten mielestä mielenkiintoista.

Tämän tyyppinen viestintä voi kuitenkin olla ongelmallista, tai vaatii vähintään tarkkaa harkintaa. Arkeologinen yleisötyö (outreach) perustuu metodina yksisuuntaiseen kommunikointiin, tässä tapauksessa ulkomaalaisilta tutkijoilta paikallisille yhteisöille. Tämä tarkoittaa, että viestintä kertoo siitä mikä arkeologien mielestä on tärkeää ja mielenkiintoista paikallisessa historiassa. Amara West/Abkanisan kaivauksista jaettu kirja sisälsi mittavasti tietoa eri aiheista kuten alueen historiasta, elämästä, asumisesta, ruoasta, sairauksista ja muinaisen Nubian kulttuurista. Aiheet olivat kuitenkin länsimaalaisten tutkijoiden valitsemia (lukuun ottamatta ryhmän yhtä sudanilaista jäsentä). Aiheet eivät siis välttämättä koskeneet aiheita, joista paikalliset olisivat halunneet kuulla.

Myöhemmin yhteisössä suoritettu kyselytutkimus osoitti, että paikallisten mielestä kirjasta puuttui kokonaan Nubian kulttuuriperintöä ja muita alueen arkeologisia kohteita koskeva tieto. Ongelman ymmärrettyäni aloin etsiä yhteistyötahoja paikallisesta yhteisöstä, jotta voisimme integroida heidän näkökulmansa alueen historiankerrontaan. Tämä materialisoitui kulttuuriperintöä käsittelevän lastenkirjan muodossa. Muut projektimme jäsenet, kuten Philip Ryan, myös työskentelivät läheisesti paikallisten viljelijöiden kanssa Nubiassa, erityisesti Amara Westin alueella. Lisäksi projektin johtaja Neal Spencer, paikallinen tarkastaja Mohamed Saad ja Khartoumin yliopiston professori Sanaa el Batal tuottivat yhteistyössä paikallisen valtuuston ja vapaaehtoisten kanssa Abri Heritage House -näyttelytilan. Esimerkkien mukainen dialogin käyminen ja yhdessä työskentely ovat osoittautuneet tärkeiksi ja hyödyllisiksi metodeiksi uuden väylän luomisessa arkeologien ja yhteisöjen välille.

Sudanissa Vanhan Dongolan (Old Dongola) alueella, missä tutkitaan 1300- ja 1700-lukujen välistä islamilaista aikaa, yhteistyö paikallisten ja Varsovan yliopiston Välimeren-tutkimuksen laitoksen (PCMA UW) välillä sujui luontevasti. Osa paikallisista asukkaista on alueen muslimihautausmaalle haudattujen vainajien suoria jälkeläisiä ja osa naisista tekee yhä seremoniallisia vierailuja esivanhempiensa qubba-kupolihaudoille.

Projektin jäsenet ja paikalliset alkoivat vaihtaa tietojansa Vanhasta Dongolasta. Paikalliset uskonnolliset auktoriteetit, šeikit, ylläpitävät historiallista tietoa alueesta, ja yhteisön vanhemmat jäsenet pystyvät yhä tunnistamaan kaivauksilla löydettyjä arkisia esineitä. Arkeologit puolestaan kertovat eri rakennusten kaivaustutkimuksista, tulkinnoistaan sekä lisäävät tietoa historiallisesta kontekstista. Tämä yhteistyö on osoittautunut erinomaiseksi tavaksi erilaisten näkökulmien yhdistämiseen tavalla, joka on hyödyllistä molemmille osapuolille. Yhteistyö toi molempien osapuolten tiedot ja näkökulmat osaksi tiedon tuottamisen prosessia, joka perinteisesti on ollut ainoastaan arkeologien hallinnassa.

Arkeologian muutos

Arkeologia Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa sai alkunsa länsieurooppalaisen siirtomaavallan ja miehitysten siivellä. Alan metodien ja opetuksen perusta luotiin aikana, jolloin ulkomaalaisilla tutkijoilla oli ehdoton sosiaalinen ja rahallinen valta paikallisiin ihmisiin verrattuna. Kirjoitukseni on keskittynyt viestintään, mutta moni muukin arkeologian osa-alue kietoutui kolonialistiseen hallintoon ja käytäntöihin, kuten paikallisten asukkaiden käyttäminen kaivauksilla pelkkänä lihasvoimana sekä tiedon tuotannon monopolisointi. Lisäksi arkeologit ovat päättäneet mikä alueen historian ja kulttuurin osa on tutkimisen ja säilyttämisen arvoista, missä fyysiset esineet pitäisi säilyttää ja asettaa näytteille ja kenen tulisi olla monumenttien, esineiden sekä narratiivien vastaanottava yleisö. Arkeologinen tutkimus ja kenttätyö luotiin eriarvoisen valtarakenteen varaan. Tämä riippuvuus on haastettu vasta viime vuosina.

Kirjassaan The colonizers and the Colonized Albert Memmi argumentoi, että kolonisoijia eivät ole pelkästään ne, jotka ovat suorassa yhteydessä siirtomaavallan sortomekanismeihin, mutta myös ne, jotka eivät haasta systeemiä, joka sallii niiden olemassaolon. Arkeologian historian valossa ja Memmin ajatusta seuraten on selvää, että arkeologian dekolonisaation tulee olla kaikkien Lähi-idässä ja Pohjois-Afrikassa toimivien arkeologien päämäärä. Dialogin aloittaminen ja yhteistyö paikallisyhteisöjen kanssa on ensiaskel arkeologian nykyisten rakenteiden haastamisessa.

 

Sarjan ensimmäinen kirjoitus: Kuka omistaa menneisyyden? – Lähi-idän arkeologia pyrkii eroon kolonialismin varjosta

Lähi-itä NYT -podcastin muinaista Lähi-itää käsittelevät jaksot:

• Sivistyksen kehdosta imperiumien varjoon: Muinaisen Lähi-idän tutkimus Suomessa
• Puhutko sujuvaa akkadia tai sumeria?
• Nationalism, Colonialism and Orientalism: How to Build an Ethically Sustainable Exhibition for the National Museum

Tomomi Fushiya, 6 syyskuuta 2023

arkeologia, Egypti, Sudan

---