Kuka omistaa menneisyyden? – Lähi-idän arkeologia pyrkii eroon kolonialismin varjosta

Lähi-itä NYT julkaisee artikkelisarjan Muinaisen Lähi-idän dekolonisaatio yhteistyössä Suomen Akatemian rahoittaman Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikön kanssa. Tämä artikkeli on sarjan ensimmäinen osa.

***

Arkeologia ja sen tulkinnat ovat aina olleet sidoksissa eri vuosikymmenillä vallinneisiin valtarakenteisiin ja aatteisiin. Nykypäivänä tutkijat joutuvat ottamaan kantaa mm. kolonialismin ja orientalismin rooliin arkeologiassa. On kehitettävä uusia tapoja, joilla tutkimusprosessista saadaan läpinäkyvää, sekä yhteisöjä osallistavaa ja myös pitkällä aikavälillä hyödyttävää. Samalla sidosryhmien erilaiset odotukset tuovat omat haasteensa usein rajallisilla resursseilla tehtävälle tutkimustyölle.

Arkeologian ja kolonialismin yhteinen menneisyys

Arkeologia tieteenalana on myyty suurelle yleisölle kiehtovana seikkailutarinana, jossa karismaattiset sankarit tutkivat menneisyyden mysteerejä ja etsivät kadonneita aarteita. Löytöjen poisviemiselle löytyy yleensä aina jokin moraalinen oikeutus, olipa kyseessä sitten esineiden pelastaminen natseilta, tai yksinkertaisesti niiden saaminen kaikkien nähtäville museoon.

Vetävät kertomukset alkoivat syntyä jo 1800-luvulla, jolloin arkeologia alkoi kehittyä itsenäisenä tieteenalana. 1800-luvun loppu oli myös siirtomaakilpailun kulta-aikaa, ja monet antropologista tai arkeologista tutkimusta Lähi-idässä tehneistä toimijoista palvelivat myös siirtomaavaltojen armeijassa, tai toimivat alueella vakoojina. Yksi tällainen monitoimija oli mm. brittiläinen Thomas Lawrence, “Arabian Lawrence”. Nimikkoelokuvansa ansiosta Lawrence on tullut tunnetuksi ensisijaisesti ensimmäisen maailmansodan kapteenina ja Arabikapinan toimijana, mutta ennen sotaa hän ehti työskennellä arkeologisissa projekteissa mm. Syyriassa, Egyptissä ja Negevin autiomaassa.

1800-luvulla ja 1900-luvun alussa tehdyt kaivaukset Lähi-idässä vahvistivat eurooppalaisten näkemystä siitä, että länsimaisen kulttuurin varhaisimmat juuret eivät olleetkaan Kreikassa ja Roomassa, vaan ulottuivat muinaiseen Egyptiin ja Mesopotamiaan. Muinaisen Lähi-idän perintö oli siten myös eurooppalaisten perintöä. Samanaikaisesti alueella nyt asuvat kansat alettiin nähdä muualta myöhemmin tulleina valloittajina, joiden menneisyyttä ja kulttuurihistoriaa nämä muinaiset löydöt eivät edustaneet.

Orientalistisessa ja kolonialistisessa ajattelussa raunioituneet ja hoitamattomat muinaisjäännökset olivat todiste siitä, että alueen asukkaat eivät arvostaneet, eivätkä kyenneet pitämään huolta tästä perinnöstä. Esineet ja jopa rakennukset oli siis saatava “turvaan” Eurooppaan, jossa ne saisivat arvoisensa kohtelun ja suojelun.

Näkemys siitä, että arkeologiset löydöt ovat parhaimmassa turvassa länsimaissa, elää edelleen. Eurooppalaiset museot ovat voineet kieltäytyä palauttamasta arkeologista esineistöä löytömaihinsa sillä perusteella, ettei esineiden turvallisuutta voida siellä taata sotien tai levottomuuksien takia. Toisaalta on totta, että museot ja arkeologiset kohteet joutuvat usein konfliktitilanteissa tuhon kohteeksi, ja erityisesti Irak ja Syyria ovat viimeisten vuosikymmenien aikana kärsineet massiivisesta ryöstelystä ja laittomasta antiikkikaupasta. Mutta kuten Euroopan lähihistoria – viime kuukaudet mukaan lukien – osoittaa, ei kulttuuriperinnölle voi taata täyttä turvaa tälläkään mantereella.

Tutkijat tienhaarassa

Asenteet ovat hitaasti muuttumassa, ja arkeologit ovat viime vuosikymmeninä joutuneet kohtaamaan ja käsittelemään luurankoja, jotka löytyvät tieteenalan omasta kaapista. Postkolonialistinen diskurssi kehittyi 80-90 -luvuilla kulttuurintutkimuksen alalla, mutta laajeni nopeasti myös arkeologian ja antropologian pariin. Merkittävänä alullepanijana oli Edward Saidin 1978 julkaisema teos “Orientalism”, joka oli kriittinen puheenvuoro siitä, miten Länsimaat ovat nähneet ja tulkinneet “Orientin”.

Aiempi näkemys arkeologiasta määritteli tieteenalan puhtaaksi, objektiiviseksi tutkimukseksi, joka tuotti faktoja, ei tulkintoja. Postkolonialistinen näkemys kuitenkin kiisti tämän, ja katsoi arkeologian olevan sidoksissa oman aikansa politiikkaan, ideologioihin ja ihanteisiin. Nykytutkimuksen näkökulmasta Orientalismi on ongelmallinen niin käsitteenä, kuin ilmiönäkin. Esimerkiksi Ammanissa toimiva yhdysvaltalainen ACOR, jonka historia juontaa juurensa vuonna 1900 Itä-Jerusalemiin perustettuun tutkimusinstituuttiin, muutti nimensä vuonna 2020. “American Center of Oriental Research” on nykyisin “American Center of Research”.

Tänä päivänä arkeologiassa kiinnitetään enemmän huomiota tutkimuksen eettisiin kysymyksiin, erityisesti paikallisyhteisön rooliin. Myös laajemmin tutkimusprojektiin liittyvien eri sidosryhmien merkitys ja vaikutus pyritään sisällyttämään tutkimussuunnitelmaan alusta alkaen.

Näissä kysymyksissä edelläkävijöinä ovat toimineet erityisesti pohjoisamerikkalaiset arkeologiset projektit. Yhdysvaltojen alkuperäiskansat ovat vuosikymmeniä ottaneet aktiivisesti kantaa kaivausprojekteihin, joista useat ovat kohdistuneet alkuperäiskansojen asuinalueisiin, kalmistoihin ja pyhiin paikkoihin. Kyseessä eivät ole olleet vain muinaiseen historiaan liittyvät kohteet, vaan yhteisöillä on ollut niihin katkeamaton, elävä ja aktiivinen side. Nykyään tutkimusta tehdäänkin tiiviissä yhteistyössä paikallisyhteisön kanssa, usein myös heidän omista tarpeistaan ja tutkimuskysymyksistään käsin.

 

Arkeologia odotusten ristipaineessa – perinteet, identiteetit ja uusliberalismi Jordaniassa.

Lähi-idän arkeologia kulkee jossain määrin edelleen yhteisöarkeologian osalta jälkijunassa, mutta tilanteeseen vaikuttavat tutkijoiden lisäksi myös alueen omat menettelytavat ja asenteet. Jordaniassa valtion muinaismuistolaki jakaa kohteet ja esineet niiden iän mukaan vanhemmiksi “muinaisjäännöksiksi” (antiquities / ’āthār), tai nuoremmaksi “kulttuuriperinnöksi” (heritage / turāth). Vedenjakajana on 1700-luku. Monet Jordaniaan asettuneet heimot saapuivat Arabian niemimaalta juuri kyseisellä vuosisadalla, minkä vuoksi ne mieltävät nimenomaan “kulttuuriperinnön” osaksi omaa historiaansa ja identiteettiään.

Jordania on rakentanut kansallista identiteettiään vahvasti beduiinikulttuurin pohjalta, mikä on osaltaan vahvistanut heimojen statusta ja roolia, mutta myös painottanut myöhempää historiaa asukkaiden “omana” menneisyytenä. Arkeologia ja “muinaisjäännökset” puolestaan ovat jääneet vieraiksi, länsimaisille turisteille ja paikalliselle eliitille rajatuiksi.

Poikkeuksiakin toki löytyy. Esimerkiksi Petran alueella asuvat heimot pitävät aluetta ajanlaskun alussa hallinneita nabatealaisia esi-isinään. Nabatealaiset nähdään protoarabialaisena heimoyhteisönä, joka ajanlaskun taitteessa hallitsi merkittävää, Arabian niemimaan lounaisosista aina Välimeren rannoille ulottuvaa kauppaverkostoa. Petran aluetta myöhempinä vuosisatoina hallinneet roomalaiset, ristiretkeläiset, turkkilaiset ja englantilaiset ovat sen sijaan ulkopuolisia.

Myös Kuolleenmeren itäpuolisella ylänköalueella sijaitsevan Dhibanin asukkaat näkevät yhteyden oman heimoyhteisönsä ja rautakaudella alueella sijainneen Moabin kuningaskunnan välillä. He pitävät Moabia paimentolaisheimojen valtiona.

Monille jordanialaisille muinaisjäännösten arvo kuitenkin näyttäytyy ensisijaisesti niiden luomassa taloudellisessa potentiaalissa. Työllistyminen ja vaurastuminen ovat tietysti hyvin inhimillisiä tavoitteita, ja turismi on yksi Jordanian tärkeimmistä tulonlähteistä. Laajemmassa mittakaavassa tutkimuksen talousnäkökulmaan vaikuttaa uusliberalistinen filosofia. Sen mukaan myös arkeologian odotetaan tuottavan jotain – ensisijaisesti taloudellista – hyötyä. Tutkijoiden on siten pystyttävä vakuuttamaan useat eri sidosryhmät siitä, että tutkimuksella on jotain merkittävää arvoa.

Projektin kannalta taloudelliset ennakko-odotukset voivat kuitenkin olla ongelmallisia. Todellisuudessa suurella osalla arkeologisista kohteista ei koskaan tule olemaan potentiaalia muodostua Petran tai pyramidien kaltaisiksi vetonauloiksi. Tämä vaatii arkeologeilta rehellistä kommunikaatiota: jos projektilla ei ole mahdollisuutta rakentaa kohteesta kestävää tulonlähdettä, on tavoitteet ja prosessit määriteltävä sen mukaisesti alusta alkaen, ja myös kerrottava selkeästi kaikille sidosryhmille. Jos taloudellinen hyöty on mahdollinen, on sekin rakennettava yhteistyössä, yhteisön omat toiveet ja resurssit huomioiden.

Toisaalta turismin ja sen tuomien tulojen korostaminen voi myös syventää kuilua alueen arkeologisen kulttuuriperinnön ja asukkaiden oman identiteetin välillä, ja vahvistaa kokemusta arkeologisten kohteiden kuulumisesta “muille”. Pahimmillaan turisteja ajatellen rakennettu nähtävyys voi käydä alueen asukkaille täysin tunnistamattomaksi ja käyttökelvottomaksi tilaksi.

Jordanialainen tutkija Shatha Abu-Khafajah on kuvannut yhtä tällaista tapausta maaliskuussa 2022 pitämässään esitelmässä. Kyseessä oli Jerashin kaupunkikeskustan kehitys- ja rakennusprojekti, jota rahoitti mm. Maailmanpankki. Siistityn ja avaran keskusaukion toivottiin vahvistavan turvallisuuden tunnetta turistien mielissä, kun se ei enää vastaisi stereotyyppistä (orientalistista) mielikuvaa sotkuisesta, kaoottisesta ja sokkeloisesta Lähi-idän vanhasta kaupunkikeskustasta. Steriili aukio ei kuitenkaan houkuttele sen enempää turisteja, kuin paikallisiakaan. Jerashilaisten perinteinen kaupunkitila on muuttunut heille vieraaksi ja torjuvaksi.

 

Yhteisöarkeologia siltojen rakentajana

Yhteisöarkeologian rooli arkeologisessa tutkimusprojektissa on viimeisen parin vuosikymmenen aikana kasvanut merkittäväksi. Vallitseva mielipide nykyään on, että yhteistyössä tehty, ja yhteisöjä myös pitkällä aikavälillä hyödyttävä tutkimus on ainoa eettinen tapa toimia. Ylevien periaatteiden toteuttaminen käytännössä ei kuitenkaan aina ole helppoa. Arkeologien omat taloudelliset ja ammatilliset resurssit eivät välttämättä vastaa eri sidosryhmien toiveita ja tavoitteita, jolloin ristiriidoilta ja pettymyksiltä voi olla vaikea välttyä.

Uusia yhteistyön ja yhteishyödyllisten toimintatapojen muotoja kuitenkin kehitetään tutkimusprojektien myötä. Alueella jo pitkään vaikuttaneilla toimijoilla, kuten ACORilla, on jo valmiiksi laajat toimintaverkostot, joiden avulla yhteisöprojekteja voidaan toteuttaa ja pitää yllä. Paikalliset kansalaisjärjestöt, kuten jordanialainen Sela tekevät arkeologiaa ja menneisyyttä tutuksi mm. kouluvierailujen ja erilaisten tapahtumien avulla, sekä kouluttamalla harrastaja-arkeologeja ja osallistamalla vapaaehtoisia.

Yhteisöarkeologia ja paikalliset toimijat ovat tärkeässä roolissa myös suomalaisessa projektissa, jonka aikana inventoidaan Koillis-Jordaniassa sijaitsevan Tell Ya’mounin ympäristöä. Tutkimus toteutetaan osana Helsingin yliopiston Muinaisten Lähi-idän imperiumien huippuyksikköä, yhteistyössä irbidiläisen Yarmouk-yliopiston tutkijoiden ja opiskelijoiden kanssa.

 

Muinaisen Lähi-idän imperiumit -huippuyksikkö on toteuttanut  yhdessä Helsingin yliopiston, Kansallismuseon ja Keski-Suomen museon kanssa Lähi-idän arkeologian historiaa käsittelevän näyttelyn Tutkimusmatkoja muinaiseen Lähi-itään. Näyttely on esillä Keski-Suomen museossa 15.10.2022-1.1.2023.

Lähi-itä NYT -podcastin muinaista Lähi-itää käsittelevät jaksot:

• Sivistyksen kehdosta imperiumien varjoon: Muinaisen Lähi-idän tutkimus Suomessa
• Puhutko sujuvaa akkadia tai sumeria?
• Nationalism, Colonialism and Orientalism: How to Build an Ethically Sustainable Exhibition for the National Museum

 

Daniah Ali: The Stolen Artifacts of Iraq: A Case for Returning Those Art Pieces. Iraq Now . Jul 14 2021. https://irqnow.com/stolen-artifacts/

Shatha Abu-Khafajah March 16 2022. Online event: The politics of heritage; case studies from Jordan by The Council for British Research in the Levant. https://www.youtube.com/watch?v=914BVv_llwk

Päivi Miettunen, 13 lokakuuta 2022

ANEE, arkeologia, muinainen lähi-itä

---