Salah al-Din leiritulien loimussa
Kun saavuin Beirutiin heinäkuun lopussa, graduni oli seisonut pitkän aikaa pöydällä. Kirjoitan opinnäytettä ayyubidisulttaani Salah al-Dinista (Saladin läntisessä historiankirjoituksessa), joka eli vuosina 1137/1138-1193. Alkuperäinen dispositio koski sulttaania läntisessä historiankirjoituksessa ja – kuten opiskelijalla usein – aineistoa on paljon ja työn punainen lanka hetkittäin kadoksissa.
Oltuani Beirutissa reilun kuukauden dispositioni menikin täysin uusiksi. Kirjoitin kandidaatin tutkielmani siitä, kuinka Salah al-Din perusti Egyptissä isänsä nimeä kantavan ayyubidien dynastian vuosien 1169–1174 aikana. Uuden disposition myötä laajennan kyseisen tutkielman graduksi. Itse lähteeni eivät uuden disposition myötä muutu ollenkaan, mutta työ tulee koskemaan pikemminkin sulttaanin mainetta muiden muslimiprinssien ja heimojen silmissä.
Tämän vuoksi olen pyrkinyt harjoitteluni aikana parhaani mukaan elävöittämään graduani ihmisten tarinoilla sulttaanista. Salah al-Dinilla onkin totisesti erittäin hyvä maine monien silmissä sekä Libanonissa että Jordaniassa, jossa vietin reilun viikon lokakuussa.
Olen myös huomannut, että tärkein havainto ihmisten keskellä on ollut idea Salah al-Dinista. Se on monesti ollut ainoa millä on ollut aidosti merkitystä. Monille sulttaani on ollut islamin pelastaja, kiitos Jerusalemin valloituksen. Samalla Salah al-Dinin persoona on jäänyt ihmisten mieleen vahvasti. Hän oli mies, joka liikuttui usein kyyneliin asti. Tapa, jota arabikulttuurissa on vieläkin jossain määrin hyväksyttävämpää kuin lännessä. Häntä on pidetty myös erittäin anteliaana ja armollisena. Varsinkin ensimmäinen piirre saattaa hyvinkin olla totuudenmukainen, sillä Salah al-Dinin aikaan ayyubidien talous oli usein ”vararikossa”, sulttaani ei myöskään kuollessaan jättänyt jälkeensä suurta rahallista omaisuutta.
Sulttaania pidettiin myös erittäin diplomaattisena. Vierailullani Jordaniassa, Kerakissa ja sen linnakkeella, kuulin tarinoita siitä, kuinka Salah al-Din pyrki valloittamaan linnakkeen diplomaattisin keinoin. Hänen saapuessaan Kerakiin linnanherra oli juhla-aterialla, eikä Salah al-Din olisi halunnut häpäistä häntä keskeyttämällä juhla-ateriaa väkivalloin. Valitettavasti ylimielisellä linnanherralla ei ollut kykyä diplomatian saralla ja hän menetti lopulta päänsä sylkiessään sulttaanin jalkoihin.
Todellisuudessa sulttaani oli vuosia yrittänyt valloittaa Kerakia siinä onnistumatta. Linnake antautui vasta sen johtajan Reynald Chatillonin kuoltua 1187 Hattinin taistelukentällä. Reynaldin teloitukseen Salah al-Din osallistui henkilökohtaisesti. Reynaldin kohtalo on todennäköisesti inspiroinut kuulemani tarinan Kerakin linnanherrasta.
Edellisen kaltaiset tarinat kuuluvat enemmän leiritulien ääreen kuin historiankirjoihin, mutta tutkijalle ne ovat yhtä kaikki mielenkiintoisia. Samoin Salah al-Dinin nykyinen hyvä maine verrattuna ayyubidien jälkeen hallinneisiin mamelukkeihin, joita moni Libanonissa ja varsinkin Jordaniassa pitää kirjaimellisesti loisina.
Salah al-Dinille nykyisin suotu maine ja kunnia kiehtovat, sillä juuri Salah al-Dinin oma toiminta ajoi Egyptin tilanteeseen, joka mahdollisti lopulta mamelukkien vallankaappauksen 1260-luvulla. Sulttaani käytti nimittäin Egyptiä pitkään vain taloudellisena veturina sotaretkilleen Syyriassa ja Palestiinassa. Tämän vuoksi aiemmin vauras Egypti alkoi selvästi heikentyä ja Salah al-Dinin kuoltua 1193, se joutui jatkuvasti ristiretkeläisten hyökkäysten kohteeksi ja oli lopulta kypsä vallanvaihdokselle.
Toisaalta Salah al-Din on ollut mahdollisesti myös hahmona helpompi ”arabisoida” kuin esimerkiksi mamelukkien dynastian perustanut Baibars. Kurditaustastaan huolimatta Salah al-Din sai arabiaatelisten klassisen koulutuksen. Ayyubidejä seurannut mamelukkien dynastia ja vuosina 1223-1277 elänyt Baibars ”turkkilainen” muistuttavat ihmisiä osmanien imperiumista ja se koetaan vaikeasti arabisoitavaksi. Siitä huolimatta, että juuri Baibarsin aikanaan ristiretkeläiset ajettiin kokonaan pois.
Viettäessäni myöhemmin iltaa Jordaniassa, Wadi Rumin autiomaan kauneuden keskellä, tapasin vanhemman herran ja keskustelin hänen kanssaan aiheesta pitkään. Myös hän totesi, että idea tai ajatus Salah al-Dinista oli monille paljon kokonaisuutta tärkeämpi. Voitiin ottaa yksittäin asia, esimerkiksi tarina kylästä tai kaupungista, jonka sulttaani oli pakottanut alkoholittomaksi. Tästä tulee ajatuksien kivijalka ja kaikki muu informaatio rakentuu sen varaan.
Tällöin väärän tiedon korjaamisella ei ole väliä, se ei kiinnosta. Olen harjoitteluni aikana huomannut tämän myös Salah al-Dinia nuorempien linnakkeiden kohdalla. Vaikka se ei ole mahdollista, joidenkin ihmisten mielestä sulttaani oli rakennuttanut näihinkin rukoushuoneen. Heidän mukaansa tieto oli helposti tarkistettavissa, vaikka en ollut asiaa itse edes ottanut puheeksi heidän kanssaan.
Tämän kaiken keskellä on hyvä muistaa, että sulttaanista on myös paljon romanttisia tarinoita ristiretkeläisten silmissä. Eräs sellainen on vuodelta 1191, kolmannen ristiretken ajoilta. Frankkiäiti oli menettänyt kolme kuukautta vanhan lapsensa ryöväreille Acren piirityksen aikana. Naisen lordi neuvoi tätä lähestymään Salah al-Dinia, joka oli sattumoisin samalla alueella. Audienssi suotiin ja kyyneliin asti liikuttunut sulttaani määräsi etsimään ja palauttamaan lapsen. Pieni tyttö löydettiin lopulta paikallisilta orjamarkkinoilta, jonne hänet oli juuri myyty. Sieltä lapsi palautettiin henkilökohtaisesti Salah al-Dinille ja hän vei pienen tytön äitinsä luokse.
Tarina löytyy sulttaanin oman kirjurin Imad al-Din al-Isfahanin merkinnöistä. Tämä kaikki voi olla fiktiota, mutta on mahdollista, että mukana on myös pieni totuuden siemen. Salah al-Din oli oman aikansa luomus, joka sai toimia vapaasti oman tahtonsa mukaan. Henkilö, joka oli vastuussa monien ristiretkeläisten joukkoteloituksista, on voinut yhtä hyvin aidosti tehdä jotain armeliasta. Oikukas mieli voi taipua monella tavoin.
Juuri tähän perustuu idea Salah al-Dinista. Otetaan yksittäinen tarina ja rakennetaan koko identiteetti sen varaan. On liian aikaista sanoa, kuinka paljon tästä kaikesta päätyy graduni sivuille. Joskus tarinat nuotiolla kuuluvat vain nuotiolle. Sulttaanin hahmo on kiehtonut minua lapsesta alkaen, aivan samalla tavalla kuten hän on kiehtonut ihmisiä, joiden kanssa leirini jaoin. Vaikka emme olisi kaikesta aivan samaa mieltä, jaetun nuotion lämmössä tämä ei tunnu niin tärkeältä.
Kirjoittaja
Henri Muroke
Kirjoittaja oli FIMEn harjoittelijana syksyllä 2017.