”Täytyykö meidän sotia, jotta voimme rakastaa?” – Libanonin palestiinalaiset konfliktien ristipaineessa

Oli tukahduttavan kuuma iltapäivä. Istuin muovisella puutarhatuolilla erään naisjärjestön yhteisötilassa Shatilan pakolaisleirillä Beirutissa. Yhteisön johtohahmoihin kuuluva vanhempi palestiinalaisnainen tarjoili minulle arabikahvia pienestä kertakäyttömukista ja istui sitten omalle puutarhatuolilleen minua vastapäätä. Aloitin haastattelun pyytämällä häntä esittelemään itsensä, eikä mennyt kauaa ennen kuin kävi ilmi, että haastateltavani oli yksi vuoden 1982 Sabran ja Shatilan joukkomurhasta (ks. alla) selvinneistä. Tehdessäni haastattelua toukokuun 2024 lopulla Israelin sota islamistijärjestö Hamasia vastaan Gazassa jatkui seitsemättä kuukautta. Yli puolen vuoden ajan haastateltavani oli seurannut median välityksellä kaltaistensa palestiinalaisten siviilien kärsimystä Israelin sotilasoperaation jaloissa. ”Se, mitä tapahtui vuonna 1982 täällä, tapahtuu nyt Gazassa”, hän totesi.

Neljä kuukautta myöhemmin – lähes päivälleen 42 vuotta Sabran ja Shatilan joukkomurhan jälkeen – konflikti eskaloitui myös Libanonissa. Laajemman sodan uhka oli väijynyt Libanonin ja Israelin rajalla lokakuusta 2023 lähtien, kun libanonilainen islamistijärjestö Hizbollah pian Gazan sodan alettua julisti Hamasille tukirintaman. Israel ja Hizbollah olivat ampuneet raketteja puolin ja toisin rajan yli lähes vuoden ajan, kun 17. syyskuuta Israel käänsi sodassaan uuden vaihteen räjäyttämällä samanaikaisesti ainakin 3000 Hizbollahin käytössä ollutta hakulaitetta ympäri Libanonia. Sittemmin Israel on kiihdyttänyt sotatoimiaan tehden voimakkaita ilmaiskuja syvälle Libanonin rajojen sisälle, aina pääkaupunki Beirutiin asti, sekä aloittaen maahyökkäyksen ylittämällä maiden välisen aseleporajan.

Elämää seuraavaa katastrofia odottaessa

Israel perustelee hyökkäystään Libanoniin tavoitteellaan heikentää Hizbollahin toimintakykyä. Niinpä sen viimeisimmät iskut ovat kohdistuneet erityisesti Beirutin eteläosiin, joissa Hizbollah on vahvasti läsnä. Etelä-Beirutissa on kuitenkin paljon muutakin kuin Hizbollah. Alueella asuu esimerkiksi paljon palestiinalaispakolaisia. Yksi Etelä-Beirutin palestiinalaispakolaisleireistä on Shatila, jossa vietin aikaa keväällä 2024 kerätessäni haastatteluaineistoa maisterintutkielmaani varten.

Gazan sota oli alustaan asti ollut osa arkipäivää siitä noin 280 kilometrin päässä sijaitsevassa Shatilassa. Israelin Gazassa tappamien palestiinalaisten kasvot näkyivät rakennusten seinille ripustetuissa julisteissa ja Gazan ajankohtaiset tapahtumat nousivat esiin kaikissa Shatilassa käymissäni keskusteluissa. Sota heijastui leiriin myös konkreettisesti, kun alkuvuodesta 2024 useat YK:n palestiinalaispakolaisten avustusjärjestön (UNRWA) rahoittajavaltioista – Suomi mukaan lukien – katkaisivat hetkellisesti rahoituksensa Israelin syytettyä järjestön Gazassa toimivia työntekijöitä yhteyksistä Hamasiin. Rahoituskatkon seurauksena myös Shatilassa asuvien palestiinalaispakolaisten UNRWA:lta saamat avustukset vähenivät, mikä on vaikuttanut välittömästi heidän toimeentuloonsa.

Pelko siitä, että Gazan jälkeen Israel kohdistaisi aggressionsa Libanoniin oli havaittavissa Shatilassa jo puoli vuotta ennen sodan eskaloitumista syyskuussa. Konfliktien runnomassa Libanonissa on tyypillistä, että ihmiset elävät ikään kuin seuraavaa katastrofia odottaen. Israelin sotilaallinen voimankäyttö Gazassa oli aktivoinut haastattelemissani palestiinalaisissa historiasta tutun huolen siitä, että Israelin sotatoimet Libanonissa voisivat levitä maan eteläosia laajemmalle alueelle. Kansainvälisen yhteisön kyvyttömyys velvoittaa Israel noudattamaan sodan sääntöjä Gazassa oli osoittanut heille, ettei mikään takaisi enää myöskään heidän turvallisuuttaan.

Palestiinalaiset Libanonin yhteiskunnan marginaalissa

Palestiinalaisdiasporan historia Libanonissa juontuu 1940-luvulle, jolloin sionistinen muuttoliike Palestiinan alueelle sekä tästä seurannut vuoden 1948 sota ajoivat noin 750 000 palestiinalaista kodeistaan. Näistä nakban (suom. katastrofi) aikana pakolaisuuteen joutuneista palestiinalaisista noin 100 000 haki turvaa pohjoisnaapurista Libanonista. Sittemmin palestiinalaispakolaisten määrä maassa on kasvanut erityisesti vuoden 1967 sodan aikaisen toisen joukkopaon, naksan (suom. takaisku) myötä sekä vuoden 2011 jälkeen, kun alun perin Syyriaan paenneita palestiinalaisia on saapunut Libanoniin Syyrian sisällissodan ajamina.

Nykyisin Libanonissa asuvista arviolta 200 000–250 000 palestiinalaisesta valtaosa asuu joko yhdellä maan 12 virallisesta pakolaisleiristä tai jollain epävirallisista pakolaiskeskittymistä, joissa elinolosuhteet ovat pakolaisleirien kaltaiset. Koska leirit on alun perin rakennettu väliaikaisiksi, on niiden infrastruktuuri tyypillisesti heikkoa. Vuosikymmenien kuluessa ja asukasmäärien kasvaessa rakennuksia on laajennettu pystyttämällä uusia kerroksia entisten päälle. Epäluotettavan rakentamisen lisäksi leirien turvallisuusriskejä lisää puutteellinen vesi- ja sähköinfrastruktuuri, joka näkyi Shatilassa esimerkiksi kapeiden katujen yllä sekaisin roikkuvina vesi- ja sähköjohtoina.

 

Fyysisen erillisyytensä lisäksi palestiinalaiset elävät oikeuksiltaan libanonilaisen yhteiskunnan marginaalissa. Vaikka palestiinalaispakolaisia on elänyt maassa 1940-luvulta asti, ei suurimmalla osalla heistä ole Libanonin kansalaisuutta. Tämän taustalla on paitsi palestiinalaisten pelko siitä, että kansalaisuuden hankkiminen tarkoittaisi Palestiinaan palaamisen lopullista unohtamista, myös Libanonissa tehdyt poliittiset päätökset, joiden myötä kansalaisuuden ja sen mukanaan tuomien oikeuksien saavuttaminen on palestiinalaisille äärimmäisen vaikeaa.

Libanonin palestiinalaiset kohtaavat järjestelmällistä syrjintää muun muassa työmarkkinoilla. Palestiinalaiset, joilla ei ole Libanonin kansalaisuutta eivät voi työskennellä esimerkiksi lääkäreinä, insinööreinä tai juristeina. Myös palestiinalaisten mahdollisuuksia omistaa kiinteistöjä pakolaisleirien ulkopuolella on rajoitettu. Tämän kaltaiset säädökset ylläpitävät palestiinalaisten asemaa libanonilaisen yhteiskunnan marginaalissa.

Historia toistaa itseään

Useat Shatilassa tapaamistani palestiinalaisista reflektoivat Gazan tilannetta historian kautta. Keskusteluissa nousi usein esiin vuonna 1982 tapahtunut Sabran ja Shatilan joukkomurha, jossa kristityt miliisijoukot hyökkäsivät Shatilan leiriin ja sitä ympäröivälle Sabran asuinalueelle murhaten arviolta yli 3000 palestiinalaista ja libanonilaista siviiliä. Miliisi toteutti joukkomurhan apunaan Israelin armeija, joka oli kolmea kuukautta aiemmin miehittänyt Libanonin etelärajalta Beirutiin asti.

Joukkomurha tehtiin osana Libanonin sisällissotaa (1975–1990), jonka aikana uskontoryhmiin ja kansallisiin taustoihin kietoutuvat jakolinjat olivat erityisen kitkaiset. Sisällissotaan osallistuivat useat poliittiset ja sotilaalliset ryhmät, joiden väliset liittoumat muuttuivat monia kertoja 15 vuotta kestäneen sodan aikana. Lisäksi sotaan sekaantuivat ulkopuoliset toimijat, kuten Israel, joka kohdisti iskujaan erityisesti palestiinalaisleireihin. Sodan aikana Israel miehitti osia Etelä-Libanonista ensin viikon ajan vuonna 1978 ja sitten 18 vuoden ajan vuosina 1982–2000. Miehitys vaikutti merkittävästi Hizbollahin syntyyn ja sen aseelliseen voimistumiseen.

Hizbollahin ja Israelin välinen konflikti kiristyi vuosituhannen vaihduttua ja eskaloitui vuonna 2006, kun Hizbollahin joukot ylittivät rajan Israeliin, surmasivat israelilaissotilaita ja palasivat Libanoniin kahden panttivangiksi otetun sotilaan kanssa. Vastauksena Israel aloitti kuukauden kestäneen pommituskampanjan, joka kohdistui myös tuolloin erityisesti Libanonin ja Beirutin eteläosiin. Israelin vuoden 2006 pommitukset tappoivat yli tuhat ihmistä sekä tuhosivat osia Etelä-Beirutista ja useita kyliä Etelä-Libanonista. Israelin syyskuussa 2024 aloittamia ilmaiskuja on jo nyt verrattu vuoteen 2006 – joskin vuonna 2024 kuolonuhrien määrä oli pommitusten kahden ensimmäisen viikon jälkeen lähes kaksinkertainen vuoden 2006 kokonaistilanteeseen verrattuna.

Historia vaikuttaa toistavan itseään. Kaksi viikkoa sen jälkeen, kun Israel aloitti viimeisimmän ilmaiskukampanjansa, se käynnisti myös maahyökkäyksen Libanoniin. Kyseessä on neljäs kerta (1978, 1982, 2006, 2024), kun Israelin armeija hyökkää laajamittaisesti rajan yli. Suurella osalla Libanonin asukkaista – niin libanonilaisilla ja palestiinalaisilla kuin muillakin ryhmillä – on kokemuksia Israelin aiemmista sodista ja ne, jotka eivät ole sotaa itse eläneet, ovat kokeneet sen vanhempien sukupolvien kertomusten kautta. Samaan aikaan analogioita löytyy myös nykyisyydestä erityisesti palestiinalaisten mielissä. Kuten eräs libanoninpalestiinalainen psykologi totesi haastattelussa, ”se, mitä on tapahtunut Gazassa, tapahtuu nyt osissa Libanonia”.

Tuoko sota mukanaan solidaarisuuden?

7. lokakuuta 2024 tuli kuluneeksi vuosi Hamasin Israeliin tekemistä, yli 1200 ihmistä tappaneista terrori-iskuista. Samalla tuli täyteen vuosi Israelin sotaa Hamasia vastaan Gazassa. Vuoden aikana Israel on tappanut Gazassa yli 41 600 palestiinalaista ja tehnyt 1,9 miljoonasta alueen asukkaasta pakolaisia. Kuluneen vuoden aikana myös Israelin hyökkäykset sen vuosikymmenien ajan miehittämällä Länsirannalla ovat voimistuneet merkittävästi.

Takana on myös vuosi Hizbollahin ja Israelin välisenä rakettien vaihtona alkanutta ja Israelin ilma- ja maahyökkäyksiksi eskaloitunutta sotaa Libanonissa. Sen jälkeen, kun Hizbollahin ja Israelin konflikti kärjistyi lokakuussa 2023, Israel on evakuoinut kymmenet tuhannet kansalaisensa rajaseudulta ja vastaavasti kymmenet tuhannet libanonilaiset ovat paenneet kodeistaan Israelin pommittaessa Etelä-Libanonia elinkelvottomaksi. Israelin syyskuun 2024 lopulla kiihtyneet ja aiempaa tuhoisemmiksi muuttuneet sotatoimet moninkertaistivat Libanonin maansisäisten pakolaisten määrän yli miljoonaan. Ihmiset ovat paenneet erityisesti maan eteläosista ja Beirutin eteläisiltä asuinalueilta. Sosiaalisessa mediassa on levinnyt videoita myös Sabran ja Shatilan asukkaista pakenemassa kodeistaan. Pakolaisten joukossa on ihmisiä Libanonin jakautuneen yhteiskunnan kaikista eri ryhmistä ja sota koskettaa tavalla tai toisella jokaista maassa asuvaa.

Libanonin historia on täynnä sisällissodan kaltaisia esimerkkejä eri ryhmien välien kiristymisestä. Yhteiskunta on edelleen hyvin jakautunut ja se näkyy paitsi palestiinalaisten marginalisoidussa asemassa myös esimerkiksi uskontokuntien mukaan jakautuneissa asuinalueissa. Vaikuttaa kuitenkin siltä, että solidaarisuutta osoitetaan tällä hetkellä yli perinteisten jakolinjojen. Tuttavani Libanonissa kertovat, että maansisäisiä pakolaisia autetaan heidän taustaansa katsomatta. Eräs Pohjois-Libanonissa pakolaisleirillä kasvanut palestiinalainen tuttavani pohtikin, ”täytyykö meidän sotia, jotta voimme rakastaa?”

 

Haluatko oppia lisää palestiinalaispakolaisten historiasta ja tilanteesta eri maissa? Kuuntele aihetta käsittelevä podcast täältä: 70 vuotta pakolaisleirillä

Tuntuuko Palestiinan ja Israelin konflikti vaikeasti ymmärrettävältä? Tutustu aiheeseen täältä: Palestiina ja Israel – kuinka tuntea konteksti ja ymmärtää nykyisyys?

Millainen järjestö on Hizbollah? Lue lisää aiheesta: Jumalan puolue – Vihattu ja rakastettu Hizbollah

 

Artikkelikuva: Palestiinan lippu Shatilan pakolaisleirillä toukokuussa 2024. Kuva: Jasmin Paananen.

 

 

 

Jasmin Paananen, 7 lokakuuta 2024

Gaza, Hamas, Hizbollah, Israel, Libanon, Palestiina, palestiinalaiset

---