Seksuaaliväkivalta Israelin sotapropagandan välineenä

Kesäkuun puolivälissä YK:n ihmisoikeusneuvosto julkaisi raportin Israelin ja Palestiinan alueen ihmisoikeus- ja kansainvälisen humanitaarisen oikeuden rikkomuksista loppuvuoden 2023 aikana. Raportti on mielenkiintoista luettavaa. Se asettaa kyseenalaiseksi monia Israelin valtion esittämiä väitteitä, joista keskeisimpiä on se, että hyökätessään Israeliin lokakuun seitsemäntenä Hamas valjasti systemaattisen ja brutaalin seksuaaliväkivallan osaksi sotataktiikkaansa. Israel on tietoisesti hyödyntänyt Hamasin systemaattisen seksuaaliväkivallan narratiivia pyrkiessään oikeuttamaan Gazan edelleen jatkuvaa tuhoamista, ja väitteen onkin arvioitu vaikuttaneen yleiseen mielipiteeseen Israelin sotatoimien hyväksi. Länsimaiset mediat – Suomessa esimerkiksi Helsingin Sanomat – ovat kritiikittömästi toistaneet Israelin narratiivia Hamasin systemaattisesta seksuaaliväkivallasta.  

ARCCI:n raportti

Helmikuun lopussa 2024 Helsingin Sanomat julkaisi jutun, jossa käsiteltiin Hamasin masinoimaksi väitettyä systemaattista seksuaaliväkivaltaa lokakuun seitsemäntenä. Juttu oli otsikoitu ”Seksuaalinen väkivalta oli brutaalia, kun Hamas hyökkäsi – Mikään siinä ei yllätä”, ja sen oli kirvoittanut israelilaisen kansalaisjärjestö ARCCI:n julkaisema raportti.  

Helsingin Sanomat ei artikkelissaan kyseenalaista israelilaisen kansalaisjärjestön puolueettomuutta uutislähteenä. Vielä erikoisempaa on kuitenkin se, että ARCCI:n raporttia selailemalla käy nopeasti ilmi, että siinä ei esitetä todisteita sen tueksi, että Hamasin 7. lokakuuta tekemäksi väitetty seksuaaliväkivalta oli systemaattista. ARCCI:n raportti ja sen pohjalta laadittu Helsingin Sanomien juttu perustuu suurelta osin länsimaisten medioiden joulukuussa 2023 julkaisemiin juttuihin, joista moni oli helmikuuhun mennessä todettu puutteellisiksi tai suorastaan vääristellyiksi. Näistä The New York Times -lehden joulun välipäivinä julkaisema artikkeli on ollut vaikutuksiltaan mittavin – ja se on myös saanut osakseen eniten kritiikkiä. 

The New York Times -lehden juttua on kritisoitu usealta kantilta. On muun muassa tullut ilmi, että yhdellä sen kolmesta kirjoittajasta ei ollut aiempaa journalistista kokemusta, mutta sen sijaan hän oli työskennellyt Israelin armeijan tiedustelussa. Toinen kirjoittaja oli hänen perheenjäsenensä, ja molemmat olivat tykänneet palestiinalaisia dehumanisoivista sosiaalisen median postauksista. Merkittävämpää on kuitenkin se, että osa juttuun haastatelluista henkilöistä oli irtisanoutunut lehden väitteistä ja kertonut tulleensa jutunteon yhteydessä painostetuiksi ja harhaanjohdetuiksi. Osa uhrien perheenjäsenistä on kiistänyt seksuaaliväkivallan ja kertonut kuulleensa siitä ensimmäistä kertaa artikkelin toimittajilta. 

ZAKA ja perättömät huhut

Eri medioissa, ja sitä myöten ARCCI:n raportissa, toistellut silminnäkijätodistukset Hamasin väitetystä seksuaaliväkivallasta nojaavat pitkälti pelastusryhmä ZAKAn (Zihuy Korbanot Ason) jäsenten kertomuksiin. Lehtijutuissa on jätetty taustoittamatta, että ZAKA on puolisotilaallinen vapaaehtoisten järjestö, jonka on todettu työskentelevän läheisessä yhteistyössä Israelin hallituksen kanssa. Sen roolia on kuvailtu keskeiseksi Israelin hasbaralle eli valtiopropagandalle. ZAKA, sen enempää kuin Israelin viranomaisetkaan, eivät keränneet rikospaikoilta tai uhreista minkäänlaisia teknisiä tai oikeuslääketieteellisiä todisteita. 

ZAKAn on todettu laskeneen liikkeelle perättömät huhut Hamasin mestaamista juutalaisvauvoista. Huhun on arvioitu silkalla sokeeraavuudellaan antaneen Israelille vapaat kädet Gazan operaation käynnistämiseksi.  

Monet lehtijutuissa siteeratut silminnäkijälausunnot ovat osoittautuneet joko paikkansapitämättömiksi, sepitetyiksi tai ristiriitaisiksi. Monet lausunnot ovat peräisin Israelin armeijan sisältä eikä niitä ole pystytty riippumattomasti vahvistamaan. Yhtäkään todistajaa ei ole löytynyt kertomaan omakohtaisista seksuaaliväkivallan kokemuksistaan lokakuun seitsemäntenä. Israelin edustajien mukaan heidät on joko otettu panttivangeiksi, surmattu tai he ovat liian huonossa kunnossa todistaakseen kokemuksistaan.  

Kaiken lisäksi Anat Schwartz, yksi The New York Timesin sensaatiojutun kirjoittajista, on kertonut Israelin armeijan radiohaastattelussa, ettei hän soittokierroksillaan israelilaisiin sairaaloihin ja kriisikeskuksiin löytänyt ketään, joka olisi kohdannut Hamasin seksuaaliväkivallan uhriksi joutuneita naisia.  

Sensaatiohakuisuus ja shokkiarvo

The New York Timesin artikkeli ja siitä kimmokkeensa saaneet jutut, mukaan lukien Helsingin Sanomien helmikuinen artikkeli, ovat sensaatiomaiseen tyyliin kirjoitettuja ja niissä kuvaillaan yksityiskohtaisesti sadistista seksuaaliväkivaltaa tavalla, joka suorastaan fetisoi sen ja pakottaa lukijan osaksi tapahtumia. Osa kuvauksista on niin uskomattomia, että niiden kohdalla herää epäily tarkoituksellisesta shokeeraamisesta.  

Kriminologi Anthony Collins on todennut shokeeraamiseen tähtäävän traumapornon olevan erityisen tehokasta propagandaa, sillä kuohuttava kauhukuvasto saa vastaanottajassa aikaan vahvan tunnereaktion. Vahvojen tunnereaktioiden synnyttämisen motiivina on paitsi sisältöjen myyminen, niin myös yleisen mielipiteen muokkaaminen suotuisaan suuntaan. Näyttääkin siltä, että The New York Times ja sen esimerkkiä seuranneet mediat ovat joutuneet Israelin tunnetusti tehokkaan informaatiosodan osapuoleksi joko tietoisesti tai silkkaa taitamattomuuttaan. 

Helsingin Sanomien helmikuisen jutun toimittajakin toteaa juttunsa loppupuolella, että todisteet Hamasin tekemistä raiskauksista puuttuvat. Todisteiden puuttuminen ei Helsingin Sanomissa kuitenkaan estänyt jutun julkaisemista. Syy saattaa löytyä otsikossakin mainitusta seikasta eli siitä, että mikään raportissa kerrottu ei varsinaisesti yllätä. Osaamme odottaa tällaisia tarinoita, sillä läntisissä maissa on pitkät perinteet arabimiesten kehystämisessä seksuaaliväkivallan uhan kautta. 

Kriittiset terrorismintutkijat, kuten esimerkiksi Jasbir Puar, ovat kiinnittäneet huomiota siihen, että mielikuva islamistiterroristista saa käyttövoimansa kolonialistisen toiseuttamisen perinteestä, jossa rodullistettu mies nähdään seksuaalisena uhkana valkoiselle naiselle ja sitä kautta koko läntiselle arvojärjestelmälle. Terrorismiin ja naisvihamielisyyteen assosioituun arabimieheen liitetään läntisessä kuvastossa usein erityisen hirviömäisiä piirteitä.  

Israel on jo pitkään hyödyntänyt narratiivia nais- ja LGBTQ-vihamielisistä Hamasin arabiterroristeista valtiopropagandassaan. Propaganda sai uusia kierroksia marraskuussa 2023, jolloin Israel alkoi julkaista sosiaalisen median kanavissaan Hamasin tekemäksi väitettyyn seksuaaliväkivaltaan liittyviä postauksia ja lanseerasi Believe Israeli Women -kampanjan. Israel alkoikin toden teolla puhua seksuaaliväkivallasta vasta reilu kuukausi väitettyjen tapahtumien jälkeen, jolloin sen toimintaan Gazassa alkoi kohdistua kansainvälistä painetta. 

4. joulukuuta 2023 pääosin sionistisista naisjärjestöistä koostuva joukko järjesti YK:ssa yleisötilaisuuden, jossa jäsenvaltioita syytettiin juutalaisnaisten kokeman seksuaaliväkivallan ohittamisesta. Samana päivänä useat mediat julkaisivat aiheesta juttuja, joissa toisteltiin syytöstä raiskauksista Hamasin sotataktiikkana yksityiskohtaisten kuvausten kera. Myös Helsingin Sanomien kirjeenvaihtaja esitti syytöksiä juutalaisnaisiin kohdistuneiden raiskausten vähättelystä samana päivänä. 

Jo seuraavana päivänä Israelin pääministeri Benjamin Netanyahu perusteli tarvetta entistä kovempaan voimankäyttöön Gazassa israelilaisnaisten kokemalla seksuaaliväkivallalla, ja Israelin presidentti Isaac Herzon vetosi naisiin ja seksuaalivähemmistöihin sekä läntisiin arvoihin puolustaessaan voimankäyttöä Gazassa. Narratiivi jatkui tammikuussa, kun Israelia kansainvälisessä rikostuomioistuimessa puolustanut Eylon Levy kuvaili Hamasia ”raiskauskoneena”.  

Pattenin raportti

Kesäkuun 2024 alussa Helsingin Sanomat julkaisi samantyyppisen jutun kuin helmikuussa. Se on otsikoitu ”’Ihmisen mielikuvitus ei edes veny siihen’, vaikutusvaltainen YK-asiantuntija kuvaa Hamasin tekemien raiskausten julmuutta”. Maksumuurin takana olevassa jutussa haastateltu YK:n erityisedustaja Pramila Patten ryhmineen vastasi maaliskuussa julkaistusta raportista, jossa kartoitettiin Hamasin, kuten myös Israelin tekemäksi väitettyä seksuaaliväkivaltaa.  

Raportissa todettiin, että on perusteltua olettaa (“reasonable grounds to believe”), että lokakuun seitsemännen hyökkäyksen yhteydessä ainakin kolmessa kohteessa tapahtui seksuaaliväkivaltaa. Sadat väitetyt tapaukset olivat siis pintapuolisenkin tutkimuksen myötä kutistuneet kolmeen. Systemaattiselle seksuaaliväkivallan valjastamiselle sodankäynnin taktiikkana, sen enempää kuin länsimedioiden sokeeraaville kuvauksille, ei löytynyt todisteita.  

Helsingin Sanomat ei kesäkuussa julkaistussa jutussaan, tai aiemmin aihetta käsitelleessä maaliskuussa julkaistussa jutussa, raportoi Pattenin ryhmän suorittaman tiedonkeruun lukuisista rajoitteista. Aivan vähäpätöinen ei ole sekään mainitsematta jäänyt seikka, että Israel kieltäytyi yhteistyöstä YK:n ihmisoikeusvaltuutetun toimiston ja riippumattoman kansainvälisen toimikunnan kanssa, mutta valitsi sen sijaan tehdä yhteistyötä Pattenin ryhmän kanssa, jonka toimenkuvaan virallinen tutkimus ei kuulunut. 

Helsingin Sanomien kesäkuun jutussa kauhistellaan taas Hamasin väitetysti sotataktiikkana käyttämien raiskausten brutaaleja yksityiskohtia ja väitetään muun muassa, että ”seksuaalinen väkivalta on uusi piirre Israelin ja palestiinalaisten vuosikymmeniä kestäneessä konfliktissa”. Sivumennen mainitaan myös, että Israel saattaa kohdistaa seksuaalista väkivaltaa palestiinalaisiin, mutta tälle ei ole saatu ”YK-standardien mukaista vahvistusta”. Samoin kuin helmikuussa juttu päättyy yleiseen pohdiskeluun raiskauksesta sodankäynnin välineenä. 

Kuten aiemminkin, Helsingin Sanomien jutusta puuttuu historiallinen konteksti, mutta puhumalla seksuaaliväkivallasta ”uutena piirteenä” se pyrkii myös aktiivisesti häivyttämään Israelin kiistattoman, vuosikymmeniä jatkuneen seksuaaliväkivallan palestiinalaisia kohtaan. Tätä taustaa vasten raiskausten yleistäminen ”sotataktiikaksi” näyttäytyy yhtäältä yrityksenä todistaa Hamasin väitetty seksuaaliväkivalta ”yleisillä faktoilla” ja toisaalta vesittää tasapuolisuusharhan avulla Israelin vastuu sen harjoittamasta seksuaaliväkivallasta, josta Patteninkin mukaan ”tulee paljon tietoa”.   

Virallinen YK:n raportti, johon viittaan tämän jutun alussa, julkaistiin kesäkuun puolivälissä. Sen mukaan voidaan kohtuullisin perustein (“on reasonable grounds”) todeta Hamasin tai muiden Israeliin hyökänneiden palestiinalaisryhmien syyllistyneen seksuaaliväkivaltaan ja sukupuolittuneeseen väkivaltaan lokakuun seitsemäntenä. Edelleen todetaan, että Israel on estänyt riippumattomien tutkijoiden pääsyn rikospaikoille ja todistusaineiston pariin. Montaakaan Israelin esittämää väitettä ei näin ollen ole voitu vahvistaa, ja osa on todettu suorilta käsin valheellisiksi. Seksuaaliväkivallan systemaattisesta valjastamisesta sodankäynnin välineeksi ei ole edelleenkään todisteita.  

Media informaatiosodan osapuolena

Rauhan- ja konfliktintutkijat Henri Myrttinen ja Aisling Swaine ovat kirjoittaneet seksuaaliväkivaltaan konfliktitilanteissa liitetyn hirviömyytin ongelmista. Heidän mukaansa hirviömyytti piilottaa seksuaaliväkivallan rakenteellisen ulottuvuuden ja typistää väkivaltaisen konfliktin ja militarisaation raiskaus sotataktiikkana -keskusteluksi. Tällöin raiskaukset nähdään pääasiallisena ongelmana sen sijaan, että yhtäältä tarkasteltaisiin laajempia väkivallalle perustuvia valtasuhteita ja toisaalta seksuaaliväkivallan ja sen tekijöiden arkisuutta, josta ei juuri mehukkaita uutisotsikoita laadita. Tulkitsen, että Pramila Patten on samalla asialla lausuessaan raporttinsa lehdistötiedotteessa, että hänen tavoitteenaan ei ole sota ilman raiskauksia, vaan maailma ilman sotaa.   

Hamasin lokakuun seitsemännen päivän hyökkäys Israeliin oli äärimmäisen väkivaltainen ja todennäköisesti sen yhteydessä tapahtui myös seksuaaliväkivaltaa. Tarkoituksenani ei ole väittää, että seksuaaliväkivaltaa ei tapahtunut tai että se olisi missään olosuhteissa tai minkään osapuolen tekemänä hyväksyttävää. On kuitenkin syytä kiinnittää huomiota siihen, että seksuaaliväkivallan systemaattinen valjastaminen sotataktiikaksi on raskas syytös, jota eri mediat ovat kritiikittömästi tukeneet ja jopa voimistaneet todisteiden puuttumisesta huolimatta. On myös tärkeää kysyä, miksi nimenomaan Hamasin tekemäksi väitetty seksuaaliväkivalta on valittu niin monien Gazan kansanmurhaa käsittelevien artikkelien kärjeksi.  

Harkinta on pettänyt sensaatiomaisen tyylilajin omaksumisessa väitettyjen väkivallantekojen yksityiskohtien raportoinnissa, joka on ollut omiaan vahvistamaan palestiinalaisista luotua hirviömyyttiä. Länsimaiset mediat ovat näin ottaneet osaa informaatiosotaan ja mielipiteenmuokkaukseen, jolla on pyritty oikeuttamaan yli kahdeksan kuukautta kestänyt ja edelleen jatkuva Gazan ja sen asukkaiden massatuhoaminen.  

Länsimaisten medioiden olisi tärkeää tunnistaa Israelin informaatiosodankäynnin erityispiirteitä. Niihin on kuulunut muun muassa vihollisen kehystäminen rodullistetun ja seksualisoidun terroristihirviön uhan kautta, seksuaaliväkivallalla mässäily tunnereaktioiden herättämiseksi ja yleisen mielipiteen muokkaamiseksi sekä tiedonsaannin vaikeuttaminen ja suoranainen vääristely.  

Yhtä kauan kuin raiskauksia on käytetty sodankäynnin välineenä, on raiskausretoriikkaa käytetty sotapropagandan välineenä. Läntiset mediat ovat toistuvasti epäonnistuneet Israelin räikeän sotapropagandan tunnistamisessa, millä on ollut kohtalokkaat seuraukset Gazan palestiinalaisille. 

Artikkelikuva: Stand with Palestine -mielenosoitus kohtaa Pro Israel -mielenosoituksen New Yorkissa, CUNY graduate centerin edessä 18. lokakuuta 2023. Kuva: Syndi Pilar

Laura Menard, 27 kesäkuuta 2024

Gaza, Hamas, Israel, media, Palestiina, palestiinalaiset, seksuaalinen väkivalta, sodat ja konfliktit, Yhdysvallat

---