Median vastuusta Gazan sodan aikaan: Helsingin Sanomissa julkaistu essee uusintaa Israelin valtion propagandaa

Helsingin Sanomat julkaisi 17.3.2024 pääkirjoituspalstalla kirjailija Jarkko Tontin esseen Gazan tilanteesta ja Israelin ja Palestiinan historiasta. Essee pitää sisällään useita asiavirheitä, syyllistyy yksipuoliseen ja mytologisoivaan historianluentaan ja päätyy uusintamaan Israelin valtion hasbaraa eli progandakoneiston levittämiä väitteitä. Israeliin ja Palestiinaan keskittyvinä tutkijoina pidämme erittäin huolestuttavana, että Suomen suurilevikkisin sanomalehti päätti julkaista Tontin tekstin keskellä Gazan sotaa ja käynnissä olevaa kansanmurhatutkintaa, vieläpä pääkirjoitusosiossa, jonka perinteisesti nähdään heijastavan lehden yleisiä arvolinjauksia. [1]

Tontin teksti mukailee nationalistista ja sionistista historialuentaa, jossa Israelin valtion perustaminen nähdään vuosituhantisena jatkumona. Näin anakronistisesti sivuutetaan niin poliittisten ilmiöiden syntykontekstit kuin se, että muinaisilla kuningaskunnilla on varsin vähän tekemistä modernin kansallisuusaatteen ja sen piirissä syntyneiden kansaa, kansalaisuutta ja maanomistusta koskevien käsitysten kanssa. Tällaisessa mytologisoivassa luennassa muslimit esitetään juutalaisten ikuisina vastustajina – näkemys, joka pyyhkii pois historiallisen Palestiinan moniuskonnollisen yhteiskunnallisen todellisuuden. Tontilta jääkin mainitsematta se, että monet paikalliset juutalaiset vastustivat Palestiinaan viime vuosituhannen lopussa Euroopasta rantautunutta sionistista liikettä, koska arvelivat sen johtavan kasvavaan vastakkainasetteluun ja rikkovan uskonnollisia periaatteita. Myöskään Euroopan juutalaisten keskuudessa 1900-luvun alussa vallinnut epäluulo sionistien pyrkimyksiä kohtaan ei sovi Tontin yksioikoiseen luentaan. Juutalaisyhteisöissä pelättiin esimerkiksi sitä, että sionistien pyrkimykset tarjoaisivat kanavan antisemitistisille pyrkimyksille pakottaa Euroopan assimiloituneet juutalaiset Palestiinaan. Palestiinalaisuuden Tontti katsoo syntyneen “nykymuodossaan” vasta vuonna 1948, mikä ei sekään pidä paikkaansa: palestiinalaisten moderni nationalistinen liike syntyi vuosisadan vaihteessa, samoihin aikoihin sionistisen liikkeen kanssa.

Tontin kuvaus vuosien 1947 ja 1948 tapahtumista myötäilee pitkälti Israelin propagandaa. Tontti ei mainitse eurooppalaisesta kolonialismista vaikutteita ottaneita asuttamis- ja väestönsiirtopyrkimyksiä, jotka ovat olleet valtavirtaa niin sionistisen liikkeen linjauksissa kuin sen ideologien puheissa, kirjeissä ja henkilökohtaisissa päiväkirjoissa 1800-luvulta alkaen. Sanat muuttuivat teoiksi 1930-luvun myötä liikkeen alkaessa aktiivisesti suunnitella palestiinalaisten karkotusta ja etnistä puhdistusta juutalaisen enemmistön luomiseksi. Viimeistään toisen maailman sodan jälkeen suunnitelma oli liikkeen valtavirtaa. Tämän tiedämme israelilaisesta uuden historiantutkimuksen perinteestä, joka käynnistyi 1980-luvulla, kun osa vuoden 1948 valtionarkistoista avautuivat. Tontin “polttopisteeksi” nostama palestiinalaisten vastustus YK:n vuoden 1947 jakosuunnitelmaa kohtaan ei siten ole mitenkään yllättävää. Palestiinalaisia pyydettiin luovuttamaan yli puolet kotimaastaan pääosin Euroopasta tulleelle siirtolaisvähemmistölle syistä, joiden juuret ovat eurooppalaisessa antisemitismissä ja haluttomuudessa kantaa vastuu holokaustin seurauksista.

Tontti toistaa esseessään myös puhkikulunutta tarinaa Israelista ympäröivien arabivaltioiden ikuisen vihamielisyyden uhrina. Hän esimerkiksi mainitsee arabivaltioiden hyökkäyksen Israeliin vuoden 1948 itsenäisyysjulistuksen jälkeen, mutta jättää kertomatta hyökkäyksen taustalla olevat syyt. Jo kuukausia ennen itsenäisyysjulistusta sionistiset militiat ja terroristijoukot olivat aloittaneet suunnitelmallisen palestiinalaisen paikallisväestön karkottamisen. Satoja tuhansia palestiinalaisia ehdittiin karkottaa ennen itsenäisyysjulistusta. Erityisesti Deir Yassinin verilöylystä, jossa sionistiset puolisotilaalliset joukot murhasivat yli sata siviiliä Jerusalemin lähellä sijaitsevassa kylässä, uutisoitiin laajasti arabimaissa. Se sai aikaan kansalaisliikkeen, joka pakotti valtioiden johtajat reagoimaan. Israelissa kuuden arabivaltion hyökkäyksen voittaminen esitetään usein ihmeenä, mutta todellisuudessa arabivaltioiden johtajat olivat alusta asti haluttomia osallistumaan sotatoimiin ja lähettivät alueelle vain hyvin rajallisen määrän joukkoja. 

Kuvaavaa on, ettei Tontti mainitse sanallakaan vuoden 1948 aikana tapahtuneita massamurhia, seksuaalista väkivaltaa ja siviilien teloituksia, tai noin 500 tyhjennettyä palestiinalaiskylää tai karkotettujen valtavaa määrää – noin 80 prosenttia mandaatti-Palestiinan palestiinalaisista asukkaista. Tontti kirjoittaa palestiinalaisten pakolaisuudesta Israelin valtiopropagandaa toistaen uskotellessaan, että palestiinalaiset päättivät lähteä vapaaehtoisesti tai arabivaltioiden kehotuksesta. Taustasyy vuonna 1948 alkaneeseen palestiinalaisten pakolaisongelmaan on kuitenkin yksinkertainen: sionistisen liikkeen harjoittama väkivalta ja vuosisadan vaihteesta saakka konkretisoitunut pyrkimys asuttaa Palestiina. Myös vuoden 1948 jälkeiset tapahtumat ovat keskeisiä; Israel on systemaattisesti tuhonnut paluun edellytykset niin lainsäädännöllä kuin käytännön toimilla. Karkotettujen palestiinalaisten kodit, maat ja omaisuus takavarikoitiin ja otettiin Israelin valtion haltuun. Palestiinalaisia, jotka yrittivät YK:n päätöksen (194) mukaisesti palata koteihinsa, kohdeltiin maahantunkeutujina, joita ammuttiin ja jopa tapettiin.  

Palestiinalaisten pakoisuudessa ei siten ole kyse vapaaehtoisesta siirtolaisuudesta tai ‘väestönvaihdosta’, kuten Israelin kansallismielisessä propagandassa on tapana esittää. Tätä kontrafaktuaalista ajatusta Tontti uusintaa rinnastamalla palestiinalaispakolaisuuden arabimaista Israeliin muuttaneisiin juutalaisiin. Vaikka juutalaisvastaisuus lisääntyi Lähi-idässä Israelin valtion perustamisen jälkeen, eivät esimerkiksi Irakista Israeliin muuttaneiden juutalaisten kokemukset vastaa narratiivia Israelista arabijuutalaisten pelastajana. Lähi-itä-taustaiset juutalaiset ovat Israelissa perinteisesti kohdanneet myös niin sosioekonomista kuin poliittista syrjintää eurooppalaistaustaisen valta-asemassa olleen aškenazi-juutalaisen eliitin taholta. 

Vuoden 1948 jälkeen Israelin kansalaisuuden saaneet palestiinalaiset (joista Tontti virheellisesti kirjoittaa “kotiseuduilleen palanneina”, vaikka kansalaisuuden saaneet olivat nimenomaan niitä, jotka eivät koskaan paenneet Israelin rajojen ulkopuolelle) asetettiin tiukan sotilashallinnon ja poikkeuslainsäädännön alle, joka jatkui vuoteen 1966. Vuotta myöhemmin alkaneesta miehityksestä ja siihen liittyvästä asuttajapolitiikasta, palestiinalaisten asemasta Israelissa ja Gazan ja Länsirannan väkivaltaisesta hallinnasta Tontti vaikenee. Käsittelemättä jää myös Gazaa kurjistava saarto, joka alkoi jo ennen Hamasin valtaannousua ja on pahentunut koko 2000-luvun. [2]

Tontin maalailevan tekstin ongelmat ja virheelliset väittämät eivät valitettavasti lopu tähän. Esimerkiksi ‘From the river to the sea’ -sloganin yhdistäminen Israelin valtion olemassaolon kieltämiseen toistaa tarkoitushakuista väärinymmärtämistä, jossa vapauden ja oikeuksien vaatiminen koko historiallisen Palestiinan alueella eläville palestiinalaisille pyritään hiljentämään leimaamalla se yksioikoisesti antisemitistiseksi vihapuheeksi. Paradoksaalisesti eksklusiivisia tulkintoja Jordanjoen ja Välimeren välisestä alueesta ovat esittäneet palestiinalaisten oikeuksien puolestapuhujien sijaan Israelin nykyiset ministerit Netanyahu, Ben Gvir ja Smotrich. Leimaamista ja vähättelyä on nähtävissä myös Tontin tavassa asettaa Israelin toimien kritisoijat samaan rintamaan Venäjän kanssa; ikään kuin Israelin harjoittama äärimmäinen väkivalta, jota läntiset valtiot ovat joko suoraa tai välillisesti olleet mahdollistamassa, ei itsessään selittäisi ihmisten tarvetta lähteä kaduille. Mielenkiintoisempia yhteyksiä Venäjän ja Israelin suhteeseen löytyisikin miehitysnäkökulmasta, geopoliittisista suhteista tai presidentti Vladimir Putinin tavoista oikeuttaa Ukrainan sota viittaamalla “turvallisuusuhkiin” ja Ukrainaan “muinaisten rusien maana”. 

Israelin armeija on tähän mennessä tappanut yli 31 000 gazalaista, joiden joukossa on noin 13 000 lasta. Lapsiuhrien määrä on suurempi kuin kaikissa muissa aseellisissa konflikteissa sitten vuoden 2019. [3] WHO:n mukaan jo 70 % gazalaisista näkee nälkää Israelin toimeenpaneman totaalisen saarron vuoksi. [4] Nälänhätä yhdessä sairauksien kanssa tulee kasvattamaan uhrilukua hälyttävällä tahdilla, jos tilanteeseen ei reagoida välittömästi. Näiden olosuhteiden valossa onkin käsittämätöntä, että Tontti nostaa esiin väitteet siviiliuhreista Hamasin ihmiskilpinä ja tuhotuista sairaaloista Hamasin tukikohtina. Hamas on todistetusti ja toistuvasti syyllistynyt sotarikoksiin, mutta siviilien joukkotuhon sälyttäminen Hamasin vastuulle kääntää huomion pois Israelin harjoittamasta sotimisen tavasta. Israel on toistuvasti jäänyt kiinni disinformaation levittämisestä pyrkiessään perustelemaan iskujaan. Tontin väite ihmiskilvistä asettuukin mutkitta osaksi Israelin nykyaikaista informaatiosodankäyntiä, jonka perimmäisenä tarkoituksena on siviiliväestön ja -kohteiden suojelemisen sijaan niiden esittäminen oikeutettuina sotilaskohteina.  

Tragikoomisin osio Tontin kirjoituksessa on kuvaus palestiinalaisesta työvoimasta toivon ja rauhan symbolina. Vuodesta 1967 asti gazalaiset ja Länsirannan palestiinalaiset ovat vaihtelevissa määrin työskennelleet halpatyövoimana Israelissa. Erityisesti he työskentelevät rakennustyömailla, siivoojina ja viljelmillä. Aamuyöstä alkavat työpäivät venyvät tarkastuspisteillä jonotuttamisen vuoksi systemaattisesti iltamyöhään. Israelin turvallisuusvyöhykkeet, muurit ja siirtokunnat ovat merkittävästi tuhonneet palestiinalaisten elinkeinomahdollisuuksia ja osaltaan pakottaneet työnhakuun Israeliin. Israel kontrolloi palestiinalaista taloutta ja työmarkkinoita, eikä palestiinalaisalueilla ole omaa tullijärjestelmää, valuuttaa tai Israelista riippumatonta ulkomaankauppaa, jotka mahdollistaisivat osallistumisen Tontin mainitsemaan globaaliin talouteen. Tontin messiaaninen puhe globalisaatiosta heijastelee sekin lähinnä vuosituhannen vaihteen hegemoniseen talousjargoniin liittyvää naiivia ideologista optimismia. Tällaisen optimismin kosketuspinta äärimmäisen haavoittuvassa asemassa oleviin palestiinalaisiin rakennustyöläisiin, joiden halpatyövoimalla on rakennettu niin Israelin siirtokuntia kuin suurin osa Tel Avivista, on kutakuinkin olematon.

Palestiinan ja Israelin historiasta ja tulevaisuudesta käydään tutkijoiden parissa moninaista keskustelua, jossa erilaisille analyyseille on tilaa. Tontin teksti ei kuitenkaan perustu tutkimukseen, vaan kirjailijan mielipiteillä höystettyyn propagandaan. Helsingin Sanomien päätös julkaista tällainen teksti Gazan siviilien joukkotuhon ja nälänhädän keskellä vesittää pahimmillaan niin julkista keskustelua kuin poliittista päätöksentekoa vakavasta asiasta. Virheellisten väittämien lisäksi myös se, mitä jätetään kertomatta, on olennaista: on mahdotonta käydä asiallista, faktoihin perustuvaa keskustelua, mikäli keskeisiä tapahtumia, asiantiloja ja historiallista kontekstia ei tuoda asianmukaisesti esiin. Tarjosimme tätä vastinetta julkaistavaksi Helsingin Sanomissa. Lehden pääkirjoitustoimittajan päätös sivuuttaa Tontin tekstistä esiin nostamamme selkeät virheet ja puutteet vedoten eroihin arvonäkökulmassa ja mielipiteessä sekä linjaus marginalisoida tämä pitkäjänteiseen vertaisarvioituun tutkimukseen ja asiantuntijuuteen pohjautuva kritiikki tarjoamalla sille ahtaan merkkimääräistä paikkaa mielipideosastolla nostattavat huolestuttavia kysymyksiä median arvovalinnoista ja sisällöntuottamisen käytännöistä. Tapa, jolla Helsingin Sanomien pääkirjoitustoimittajan vastauksessa vastinettamme samanaikaisesti kehuttiin “näkökulmana”, joka on osa “moniäänistä keskustelua vaikeista aiheista”, on sekin näin ollen osa isompaa ongelmaa. Historialliset tapahtumat eivät ole mielipidekysymyksiä, eikä tutkimustieto vaihtoehtoinen näkökulma; näin väittäminen heijastelee totuudenjälkeisen ajan mediaympäristöihin laajemmin iskostunutta välinpitämättömyyttä niin faktoja, totuudellisuutta kuin huolellista kontekstualisointia kohtaan. [5] Kontekstin laaja-alaiseen ymmärtämiseen ja tutkittuun tietoon perustuvaa tekstiä ei yksinkertaisesti tulisi rinnastaa leväperäiseen maalailuun ja ‘vaihtoehtoisiin faktoihin’ nojautuvaan messiaaniseen mielipidepropagandaan. Se, miten Gazan sotaa on Helsingin Sanomien pääkirjoituspalstalla kehystetty (ja jätetty kehystämättä), ansaitsisi ehkäpä laajemman, aikalaiskontekstin huomioivan tutkimuksen.

Mikko Joronen, yliopistotutkija, Tampereen yliopisto 

Tiina Järvi, tutkijatohtori, Tampereen yliopisto  

Antti Tarvainen, väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto

 

[1] Tontti, J. (2024) Olemassaolon hauraus on israelilaisten ja palestiinalaisten yhteinen kauhu. Helsingin Sanomat, pääkirjoitus 17.3.2024. https://www.hs.fi/mielipide/art-2000010275762.html.

[2] Lähteitä voi katsoa mm. aikaisemmista yleistajuistavista kirjoituksistamme: Järvi T, Tarvainen A & Joronen M (2023) Miehitys, asuttajakolonialismi ja vallan epätasapaino: kommentti Ylen taustoisukseen Gazan tilanteesta, Lähi-itä Nyt 20.10.2023, https://lahi-itanyt.fi/nyt/miehitys-asuttajakolonialismi-ja-vallan-epatasapaino-kommentti-ylen-taustoitukseen-gazan-tilanteesta/; Agha Z, Esson J, Griffiths M & Joronen M (2024) Gaza: A Decolonial Geography. Transactions of the Institute of British Geographers (online first), https://doi.org/10.1111/tran.12675.

[3] UN (2024) Gaza: Number of children killed higher than from four years of world conflict, 14.3.2024. https://turkiye.un.org/en/263401-gaza-number-children-killed-higher-four-years-world-conflict.

[4] IPC (2024) GAZA STRIP: Famine is imminent as 1.1 million people, half of Gaza, experience catastrophic food insecurity. Alerts Archive 97, https://www.ipcinfo.org/ipcinfo-website/alerts-archive/issue-97/en/; WHO (2024) Famine in Gaza is imminent, with immediate and long-term health consequences. World Health Organisation, statement 18.3.2024, Cairo/Geneva/Jerusalem. https://www.who.int/news/item/18-03-2024-famine-in-gaza-is-imminent–with-immediate-and-long-term-health-consequences.

[5] Hyvönen, A-E (2016) Politiikan faktoista on syytäkin olla huolissaan. Politiikasta.fi, https://politiikasta.fi/politiikan-faktoista-syytakin-huolissaan/.

Mikko Joronen, Tiina Järvi ja Antti Tarvainen, 25 maaliskuuta 2024

Israel, media, Palestiina

---