Libanonissa ympäristö on yksi sodan uhreista

Libanonin etelärajalla luonto ja maatalouselinkeino ovat joutuneet yhä useammin Israelin iskujen kohteeksi käynnissä olevan sodan aikana. Toteuttaako Israel rajaseudulla ‘ekosidia’ eli järjestelmällistä luonnontuhontaa, tavoitteenaan elämästä tyhjä puskurivyöhyke?

Gazan sodan ja käynnissä olevan kansanmurhan varjossa Israel ja shiialainen aseellinen järjestö Hizbollah liittolaisineen käyvät sotaa Libanonin ja Israel/Palestiinan rajaseudulla. Kansainvälisen siirtolaisuusjärjestö IOM:n mukaan Libanonissa on maansisäisiä pakolaisia jo lähes 90,000, tosin taisteluiden aaltoillessa ja sodan pitkittyessä monet rajaseudun kylistä paenneet ihmiset ovat joutuneet tai kyenneet palaamaan koteihinsa elinkeinojensa pariin.

Maan eteläosassa käytävä sota vaikuttaa monin tavoin koko Libanoniin, mutta suurimman riskin alla elävät maataloudesta elantonsa saavat rajaseudun kylät ja pikkukaupungit. Uutisoinnin ja yleisen huomion keskittyessä siviilien kärsimykseen Gazassa ja laajempaan poliittiseen tilanteeseen, on Libanonissa sodan uhrien joukkoon lukeutunut entistä enemmän myös ympäristö. Kymmenien siviiliuhrien ja yli kahdensadan kuolleen taistelijan lisäksi Israelin pommitusten kohteeksi ovat joutuneet maatalousvaltaisen alueen luonto ja maanviljelysalueet.

Valkoisella fosforilla hedelmäpuita vastaan

Viime lokakuussa alkaneen sodan kulkua on osaltaan rytmittänyt Israelin pitkäaikainen pyrkimys muodostaa Libanonin puolelle rajaa puskurivyöhyke, joka estäisi aseellisten järjestöjen toiminnan. 1980- ja 90-luvulla puskurivyöhykettä rakennettiin suoralla miehityksellä ja paikallisten apujoukkojen toimesta. Nyt Israel on ottanut kohteekseen elämän edellytykset rajaseudulla. Libanonissa on ryhdytty keskustelemaan ‘ekosidistä’ eli luonnontuhonnasta.

Pommituksilla Israel on aiheuttanut laajoja maastopaloja sekä tuhonnut oliivi- ja hedelmäpuulehtoja, metsäalueita ja peltoja sekä maanviljelyksen ja paikallisyhteisöjen infrastruktuuria. Israel on pommittanut myös esimerkiksi EU-maiden rahoittamia aurinkosähköjärjestelmiä ja vesi-infrastruktuuria. Libanonilaisen tutkivan journalismin Public Source -lehden tietojen mukaan iskuissa on tuhoutunut ainakin 47,000 oliivipuuta, 60 kasvihuonetta ja 250 mehiläispesää sekä kuollut 900 kanaa ja nautaa. Iskujen seurauksena on myös palanut yli 10 miljoonaa neliömetriä maastoa. Tuhon mittakaavaa kuvaa, että kyseessä on noin Helsingin keskuspuiston kokoinen maastoalue.

Merkittävää roolia ympäristöntuhonnassa on näytellyt valkoinen fosfori. Kyseessä on kiistelty kemikaali, jonka käyttöä etenkin tiiviisti asutuilla alueilla pidetään laajalti sotarikoksena, mutta jota maailman suurvaltojen armeijat ovat käyttäneet sodissa Vietnamista Tsetseniaan ja Irakiin. Nopeasti syttyvää ja korkeassa lämpötilassa palavaa valkoista fosforia käytetään esimerkiksi joukkojen siirtymiä suojaavien savuverhojen toteuttamiseen ja kohteiden merkitsemiseen.

Joutuessaan iholle fosfori aiheuttaa vakavia ja vaikeasti hoidettavia palovammoja, ja sen tuottama savu puolestaan vakavia hengitysvaikeuksia. Jäädessään maastoon ilman kosketusta hapen kanssa saattaa valkoinen fosfori säilyä syttymättömänä vuosia – aktivoituakseen myöhemmin yllättävässä tilanteessa. Valkoisen fosforin pitkäaikaisia ympäristövaikutuksia ei tunneta tarpeeksi, ja Libanonin tiedeyhteisö onkin nyt ryhtynyt selvittämään sen vaikutuksia eteläisen Libanonin maastossa.

Lokakuusta 2023 maaliskuun 2024 alkuun Israelin armeija teki 139 valkoista fosforia käyttänyttä iskua Etelä-Libanonissa. Iskuja on käytetty erityisesti laajojen maastopalojen sytyttämiseen osana Israelin ilmeistä pyrkimystä tehdä rajaseudun maastoista asumis- ja elinkeinokelvottomia. Ihmisoikeusjärjestö Amnesty International on dokumentoinut valkoisen fosforin käyttöä ja todennut Israelin iskujen rikkoneen kansainvälistä lakia sekä vaatinut niiden tutkimista mahdollisina sotarikoksina. Anekdotaalinen todistusaineisto kertoo myös esimerkiksi maatalouseläinten sairastumisista ja kuolemista fosfori-iskujen epäsuorina seurauksina, ja laajasta huolesta kontaminoituneen oliivisadon tai muiden maataloustuotteiden käytöstä elintarvikkeina.

Luonnontuhonta: tarkoituksellinen elämän edellytysten tuhoaminen

Valkoisen fosforin käyttö, luonnontuhonta ja pyrkimys elämästä tyhjennetyn puskurivyöhykkeen luomiseen eivät kuitenkaan koske vain Libanonia. Jo ennen nykyistä Gazan sotaa siirtokuntalaiset ja Israelin armeija ovat järjestelmällisesti tuhonneet Länsirannan paikallisväestön oliivilehtoja – esimerkiksi vuoden 2023 aikana arviolta yli 10,000 oliivipuuta – sekä saastuttaneet paikallisia vesivarantoja. Gazassa arvioiden mukaan jopa viidennes viljelykelpoisesta maasta on tuhottu lokakuun jälkeen. Israelin armeijan valkoisen fosforin käyttö on myös Gazassa hyvin dokumentoitua sekä lokakuun jälkeen että sitä edeltäneissä sodissa.

Onko Libanonissa siis käynnissä Israelin toteuttama ekosidi, järjestelmällinen luonnontuhonta? Toisin kuin kansanmurha, luonnontuhonta ei ole kansainväliseen lakiin kodifioitu termi, vaikka ympäristöliikkeet ja kansalaisyhteiskunta ovatkin vaatineet sen tunnustamista. Sodankäynnin yhteydessä luonnontuhonta ei ole varsinaisesti poikkeus, ja usein sodan pitkäaikaiset seuraamukset siviiliväestöille liittyvät juuri ympäristöön kohdistuneeseen tuhoon. Eteläisen Libanonin tapauksessa vaikuttaa kuitenkin siltä, ettei luonto ole vain sodankäynnin sivullinen uhri, vaan sen tuhoaminen on Israelin toteuttamaa tarkoituksellista elämän edellytysten tuhoamista.

Pitkä sota Etelä-Libanonissa

Nykyisen sodan historia Etelä-Libanonissa on pitkä. Kun eurooppalaiset suurvallat Ranska ja Britannia jakoivat ensimmäisen maailmansodan jälkeen Levantin maat omiksi mandaattivyöhykkeikseen, piirrettiin myös Britannian Palestiinan mandaatin ja Ranskan perustaman Libanonin tasavallan välille raja. Tämä uusi raja leikkasi alueen yhteisöjen kiinteän sukulaissuhteiden ja avioliittojen punoman verkon kahtia.

Rajaseutu säilyi kuitenkin pitkään pääosin rauhallisena. Se ei ollut pitkittyneen konfliktin paikka edes palestiinalaissiviilien paetessa vuonna 1948 Nakbana tunnettuja Israelin perustamisen yhteydessä tehtyjä joukkopuhdistuksia. Hiljattain Ranskan siirtomaavallasta itsenäistyneen Libanonin puolelle ilman paluumahdollisuutta jätetyn palestiinalaisväestön kohtalolla oli kuitenkin kauaskantoisia seurauksia.

Pitkäaikainen konflikti Etelä-Libanonissa käynnistyi vasta 60-luvun lopulla palestiinalaisten kansallisen vapautusjärjestö PLO:n käynnistäessä aseellisen taistelun Palestiinan vapauttamiseksi myös Libanonin rajaseudulla. Kahakoiden jatkuessa Israelin asevoimat toimivat yhä laajemmin Libanonissa ja vuoden 1978 Operaatio Litanista alkaen ne miehittivät laajoja osia eteläisestä Libanonista.

Tästä miehityksen kontekstista nousi myös sittemmin uutisotsikoista tunnettu shiialainen islamistijärjestö Hizbollah, paikallisten islamististen, miehitystä vastustavien ryhmien yhdistyessä uuden järjestön alle. Hizbollah syrjäytti aiemmin vastarintaa johtaneet vasemmistolaiset ja sekulaarit järjestöt. Vuonna 2000, yhä tehokkaamman aseellisen vastarintaliikkeen ja horjuvien paikallisten liittolaisten edessä Israel vetäytyi Libanonista, jääden kuitenkin miehittämään muutamia kiisteltyjä alueita maiden rajalla.

Sittemmin Hizbollahin ja Israelin välillä käytiin merkittävä sota vuonna 2006, jolloin Israel pommitti Libanonia laajalti pyrkimyksenään tuhota Hizbollahin kyky aseelliseen toimintaan. Israel ei saavuttanut tätä tavoitettaan ja kylvi vetäytyessään Etelä-Libanonin maastoon miljoonia rypälepommeja, jotka niittivät satoa maanviljelysväestön keskuudessa vielä pitkään sodan jälkeen. Sodan aikana Israel myös iski Beirutin lähistöllä sijaitsevan Jiyehin öljyvoimalan säiliöihin aiheuttaen yhden Välimeren historian suurimmista öljyvuodoista: jopa 15,000 tonnia öljyä valui mereen peittäen Libanonin rannat.

Oliivipuista tupakkaan ja lehmistä vuohiin – elinkeinojen sopeuttaminen sotaan

Eteläinen Libanon on maatalousvaltainen alue, jonka keskeisiä elinkeinoja ovat erityisesti oliivin- ja tupakanviljely sekä muu pienimuotoinen maataloustoiminta. Alueelta on myös pitkään muutettu sekä pääkaupunki Beirutiin että libanonilaisdiasporaan ympäri maailman töiden perässä. Rahansiirrot ulkomailta ja alueen ulkopuolella työskenteleviltä sukulaisilta ovatkin keskeisiä paikallisyhteisöjen toimeentulolle. Rajaseudun rikkonaisen laaksojen ja kukkuloiden rytmittämän maaston yhteisöt ovat sopeutuneet elämään pitkittyneen sodan keskellä ja sopeuttamaan maanviljelyskäytäntönsä paitsi vuodenkiertojen myös sodan rytmeihin.

Kuten libanonilainen antropologi Munira Khayyat on kirjoittanut, esimerkiksi tupakanviljely on noussut merkittäväksi elinkeinoksi osittain tästä syystä: tupakkakasvin pienviljely ei vaadi suuria alkuinvestointeja, kasvi tuottaa satoa melko nopeasti ja vaikka sen käsittely on työvoimaintensiivistä, ei yksi sodan alttarille menetetty sato vielä tarkoita elinkeinon menettämistä. Esimerkiksi Israelin puolella rajaa viljeltävät hedelmäpuut vaativat vuosien kasvuajan ennen kaupallisesti merkittävän sadon tuottamista.

Libanonilaiselle maanviljelijälle näin hidas rytmi suhteessa siihen riskiin, että hedelmälehdot tuhoutuvat seuraavissa pommituksissa, on ajanut vaihtoehtoisten viljelykasvien ja -käytäntöjen etsimiseen. Tilanne on sama myös maatalouseläinten suhteen. Koska Libanonin puolella rajaa maasto on yhä ollut huonosti kartoitettujen miinakenttien ja räjähtämättömien rypälepommien peitossa, on elopainoltaan raskaampien eläinten sijaan vuohi osoittautunut otolliseksi alueen olosuhteisiin. Kevyt eläin kykenee laiduntamaan esimerkiksi miinakenttien läheisyydessä, koska sen paino ei todennäköisesti laukaise jalkaväkimiinan sytytintä. Kuten Khayyat on todennut, Etelä-Libanonissa elämä kyllä kasvaa vastarintana sotaa ja asutuskolonialismia vastaan tuhoista riippumatta, mutta metsiä, oliivilehtoja ja viljelmiä vastaan käytetyt sodankäynnin keinot jättävät silti arpensa paitsi alueen maisemaan myös sen yhteisöihin.

 

Artikkelikuva: Israelilaisten pommien aiheuttamia metsäpaloja Labbounehissa. Alma al-Shaab, Etelä-Libanon. Kuva: Philippe Pernot (28.10.2023).

Samuli Lähteenaho, 12 huhtikuuta 2024

Israel, Libanon, luonto

---