Oruç Reis alus

Turkin riitaisan ulkopolitiikan kotimaiset syyt

Turkin ulkopolitiikka: konflikti kotimaassa – konflikti maailmalla, osa 1

Tämän kolmiosaisen Turkin ulkopolitiikkaa käsittelevän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa FIMEn tutkija Anu Leinonen pureutuu Turkin hyökkäävän ulkopolitiikan kotimaisiin syihin. Toisessa osassa UPIn tutkija Toni Alaranta tarkastelee Turkin suhteita Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Sarjan viimeisessä osassa Helsingin yliopistosta vastikään väitellyt tutkija Halil Gürhanlı tarkastelee Turkin politiikkaa itäisellä Välimerellä. 

Viime aikoina Twitterissä on ollut useampikin humoristinen keskusteluketju presidentti Erdoğanin Turkin ulkopolitiikan aggressiivisuudesta. Yhdessä eräs kommentaattori oli laatinut maailmankartan, jossa oli merkitty punaisella kaikki sellaiset maat, joita presidentti Erdoğan on viimeisen kymmenen vuoden aikana haukkunut. Vaikka punaisia maita oli paljon, ketjussa huomautettiin lähinnä puutteista: kyllä Intia ja Bulgariakin ovat saaneet haukuista osansa!

Toisessa Twitter-ketjussa irvailtiin Turkkia hallitsevan Oikeus- ja kehityspuolue AKP:n kannattajiin lukeutuvan lehden pilakuvalle, jossa haluttiin ilmeisesti kritisoida oppositiossa olevaa Tasavaltalaista kansanpuoluetta (CHP) selkään puukottajana. Twitter-keskustelussa ihmetystä kuitenkin herätti puukotuksen uhrina oleva Turkki, joka oli kuvattu ilkeänoloisena 8-lonkeroisena olentona, joka hamuili niin Syyrian koillisosaa, Irakia, Vuoristo-Karabahia, Krimiä kuin Kyprosta ja Kreikkaakin.

Turkin ulkopolitiikan hyökkäävyys on käynyt tuskaisen ilmeiseksi viimeisen vuoden aikana. Vuosi sitten Turkki hyökkäsi Rojavaan eli Pohjois-Syyrian kurdien hallitsemalle autonomiselle alueelle ja on epämääräisine liittolaisineen miehittänyt osaa raja-alueesta siitä lähtien. Turkin armeija on myös Idlibin alueella Syyriassa. Talvella Turkki uhkaili EU:ta ja yritti lähettää kymmeniä tuhansia pakolaisia rajan yli Kreikkaan. Keväällä Turkki lähetti taistelijoitaan – sekä omia että syyrialaisia palkkasotilaita – Libyaan taistelemaan kansainvälisesti tunnustetun Tripolin hallituksen puolella. Kesällä Turkki hyökkäili Kurdien PKK:ta vastaan Irakin puolella ja puolusti niin aggressiivisesti oikeuksiaan Välimerellä, että kävi loppukesästä sodan partaalla Kreikan kanssa. Nyt lokakuussa Turkki tukee kaikin tavoin Azerbaidžania sen yrittäessä valloittaa Vuoristo-Karabah takaisin Armenialta.

Viime vuosien kiistat ja taistelut ovat asemoineet Turkin vastakkain Venäjän, Iranin ja Ranskan kanssa. Syyrian, Egyptin, Israelin, Saudi-Arabian, Yhdistyneiden arabiemiirikuntien, Kreikan ja Armenian kanssa Turkilla on ollut huonot välit jo jonkin aikaa. Yhdysvaltain ja Euroopan unioninkin kanssa suhteet ovat jo vuosia olleet moniongelmaiset.

Tämän kolmiosaisen Turkin ulkopolitiikkaa käsittelevän kirjoitussarjan ensimmäisessä osassa pureudun Turkin hyökkäävän ulkopolitiikan kotimaisiin syihin. Seuraavissa osissa UPIn tutkija Toni Alaranta ja Helsingin yliopistosta vastikään väitellyt tutkija Halil Gürhanlı tarkastelevat Turkin suhteita Yhdysvaltoihin ja Venäjään sekä Turkin politiikkaa itäisellä Välimerellä.

”Rauha maassa – rauha maailmassa”

Turkin perustajaisän Mustafa Kemal Atatürkin sanonta inspiroi Turkin tasavallan alkuvuosikymmenien ulkopolitiikkaa. Tasavallan perustamiseen johtaneen, kymmenen vuotta (1912–1922) kestäneen sotimisen jälkeen uusi Turkin tasavalta keskittyi jälleenrakennukseen ja modernisointiin. Vuosikymmeniä sen ulkopolitiikka oli varovaista, verraten passiivista, länteen suuntautunutta ja paria poikkeusta lukuun ottamatta rauhanomaista. Tasavallan perustajat ihailivat länsimaista sivilisaatiota, mutta eivät pitäneet länsimaita ystävinä tai liittolaisina – olivathan ne edesauttaneet Osmanivaltakunnan hajoamista. Sitoutumattoman ulkopolitiikan taustalla oli näkemys, että turkkilaisen ainoa ystävä on turkkilainen.

Toisen maailmansodan jälkeen Turkki liittoutui osaksi läntistä leiriä. Siitä tuli yksi YK:n perustajajäsenistä 1945, se liittyi NATOon vuonna 1952, sai Marshall-apua, oli OECD:n perustajajäsen vuonna 1960, haki Euroopan talousyhteisön jäsenyyttä vuonna 1959 ja solmi ETY:n kanssa yhteistyötä määrittävän Ankaran sopimuksen vuonna 1963.

Kylmän sodan päättymisen jälkeen 1990-luvulla Turkin ulkopolitiikka muuttui aktiivisemmaksi ja monialaisemmaksi. Turkki tavoitteli vaikutusvaltaa erityisesti Keski-Aasian turkkilaisten tasavaltojen parissa, mutta myös Balkanilla.

AKP:n ulkopolitiikan kolme kautta

Valtakautensa alkukaudella AKP jatkoi aiempien hallintojen länsisuuntautunutta ja kansainvälisiin yhteistyöjärjestöihin nojautuvaa ulkopolitiikkaa. Turkilla oli tiiviit suhteet länsimaihin, ja se kävi EU-jäsenyysneuvotteluita. Länsimaiden myötävaikutuksella ja maan nopean talouskasvun tuomien mahdollisuuksien turvin Turkki tavoitteli myös alueellisen suurvallan asemaa ja loi aktiivisesti suhteita Lähi-itään ja islamilaisiin maihin. Turkki pyrki kasvattamaan vaikutusvaltaansa käyttämällä niin kutsutta pehmeää voimaa, eli taloutta ja vientiä sekä kulttuurisia ja uskonnollisia siteitä. Ulkoministeri Ahmet Davutoğlu lanseerasi ”nolla ongelmaa naapureiden kanssa” -ohjelman, jonka tavoitteena oli ratkaista historialliset ongelmat naapurimaiden kanssa ja siten taata Turkin alueellinen vaikutusvalta.

Vielä arabikevään alkaessa nopeasti vaurastuvaa, länsimaiden kanssa yhteistyössä toimivaa Turkkia hehkutettiin mallina Lähi-idän arabimaille. Islamin ja demokratian yhdistänyttä maata pidetiin vakauden saarekkeena kriisiherkällä alueella. AKP:n ulkopolitiikan suunta alkoi kuitenkin tällöin muuttua. Arabikevään tuomissa kriiseissä Turkki päätyi ottamaan kantaa naapureidensa sisäisiin asioihin ja valitsemaan puolensa, eli Muslimiveljeskunnan. Ajan myötä tämä rikkoi suhteet Egyptiin ja teki Turkista osapuolen Syyrian sodassa. Puolen valinta oli ajanut Turkin riitoihin Israelin kanssa jo aiemmin. Rauhan rakentaminen muidenkaan naapureiden kanssa ei edennyt.

Sittemmin, noin vuodesta 2016 lähtien Turkin ulkopolitiikka on muuttunut hyökkääväksi ja kovaan voimaan perustuvaksi. Viimeisen parin vuoden aikana siitä on myös tullut hyvin arvaamatonta.

Miksi Turkin ulkopolitiikka on muuttunut?

Näen Turkin jyrkälle ulkopolitiikalle useita syitä kuten presidentin persoonan, presidenttivaltaisen järjestelmän, jossa instituutiot ovat rapautuneet, pyrkimyksen kääntää huomio pois maan talousongelmista, halun kalastella suosiota kansallismielisyydellä sekä armeijan ja aseteollisuuden vaikutusvallan.

Presidentin valta ja viha

Vuonna 2018 Turkki siirtyi nykyisen presidenttinsä, entisen pääministeri Recep Tayyip Erdoğanin johtamana autoritaariseen järjestelmään, jossa presidentti tuntuu päättävän lähes kaikesta – oli kyse sitten hasselpähkinän hinnasta tai ohjusjärjestelmän hankinnasta. Presidentti on jatkuvasti julkisuudessa, ja hänen puheensa, tai ainakin tärkeimpiä otteita niistä, esitetään televisiossa. Puheissaan Erdoğan usein suomii ulkomaita ja niiden johtajia kovasanaisesti. Viimeisimpänä vihan kohteena on ollut Kreikkaa puolustanut ja Libyassa eri puolta tukeva Ranskan presidentti Emmanuel Macron, jonka katsotaan sekaantuvan kaikkeen ja havittelevan Ranskan siirtomaakauden valtaa.

Erdoğan on taitava sanankäyttäjä ja populisti, joka valtaansa pönkittääkseen kernaasti ruokkii polarisaatiota Turkin sisällä eikä epäröi lietsoa suuttumusta ulkomaita tai niiden johtajia kohtaan. Hänen retoriikkansa on jyrkentynyt 2000-luvun toisella vuosikymmenellä. Myös alempana hierarkiassa syyllistytään populistiseen suosionkalasteluun. Muutkin ministerit tai tärkeät virkamiehet twiittailevat ulkopoliittisista asioista ohittaen näin instituutiot ja hierarkiat, kuten ulkoministeriön.  Seurauksina ovat politiikan arvaamattomuus ja epäjohdonmukaisuus.

Jatkuva draama peittää talousongelmat

Turkin talous on syvissä ongelmissa. Talous oli huonossa jamassa jo ennen koronaa, joten se ei ole kyennyt vastaamaan koronan mukanaan tuomiin lisäongelmiin, kun tuhansia työpaikkoja suljettiin, maahan tulevien turistien määrä laski viime vuoden 45 miljoonasta tämän vuoden 7 miljoonaan (elokuun loppuun mennessä) ja tammi-heinäkuun viennin arvo putosi 13,7 prosenttia verrattuna edelliseen vuoteen.

Turkin tilastokeskusta syytetään tilastojen peukaloinnista, mutta senkin lukujen mukaan työttömyys on 13,4 prosenttia ja inflaatio 11,75 prosenttia. Todellinen, laajasti määritelty työttömyys lienee 27–31 prosentin kieppeillä, työllisyysaste on surkeat 43,5 prosenttia ja ruoan hinta on noussut keskimääräistä inflaatiota huomattavasti enemmän. Turkin liira on tämän vuoden kuluessa menettänyt arvostaan 25 prosenttia suhteessa dollariin. Viimeisen kolmen vuoden aikana liiran arvosta on sulanut yli puolet.

Turkki on kiinteä osa globaalia maailmantaloutta, ja se tuo muun muassa merkittävän osan tarvitsemastaan energiasta ja lannoitteista, joten sekä työttömyys että valuuttakurssin romahdus tuntuvat turkkilaisten kukkaroissa. Joidenkin arvioiden mukaan 20 miljoonaa turkkilaista kärsii köyhyydestä.

Opposition mukaan talousongelmien syynä ovat AKP:n surkea talouspolitiikka, korruptio ja muutaman AKP-mielisen suuryrityksen suosiminen sekä laajat lainarahalla rahoitetut infrastruktuuriprojektit. Oppositio yrittää rakentaa vastakkainasettelua köyhtyvän kansan ja siitä vieraantuneen, epäpätevän, epärehellisen ja poskettoman rikkaan AKP-eliitin välille. AKP puolestaan kieltää talousongelmien syvyyden ja syyttää koronaa ja valuuttakeinottelijoita ongelmista. Ylipäätään AKP ohjaa huomion ulkopuolisiin, Turkille vihamielisiin voimiin sekä kansainvälisellä areenalla näyteltyyn draamaan, jossa se puolustaa tiukasti Turkin etuja koko muuta vihamielistä maailmaa vastaan. AKP:n Turkissa turkkilaisen ainoa ystävä on edelleen turkkilainen, tai koronakeräyskampanjan iskulausetta lainatakseni: ”Me riitämme meille Turkkini.”

Uutisagendalle nousevien tapahtumien tahti hengästyttää. Juuri kun lähes sodan partaalle kiristynyt kiista merialueista Kreikan kanssa näytti laantuvan, käynnistyi sota Azerbaidžanin ja Armenian välillä. Sodan vielä ollessa käynnissä Pohjois-Kyproksen turkkilainen tasavalta avasi 46 vuotta suljettuna olleen Maraşin (Varosha) rantakaupungin mitä ilmeisemmin Turkin aloitteesta ja kansainvälisen kauhistelun seuraamana. Lisäksi Turkki ilmoitti testaavansa Venäjältä hankittuja S400-ohjuksia, jotka ovat vieneet Turkin riitoihin Yhdysvaltojen ja NATOn kanssa.

Nationalismi, nationalismi, nationalismi

Turkissa politiikka ja julkinen keskustelu ovat läpeensä kansallismielisiä. Syvään juurtuneella isänmaallisuudella on helppo kalastaa suosiota. Liput liehuvat ja suuren maan kunnia tulee säilyttää. Huolimatta islamilaisesta maineestaan AKP on populistinen ja nationalistinen puolue. Tämä on entisestään korostunut, kun puolue vuonna 2015 luopui pyrkimyksestä ratkaista maan kurdikysymys neuvotteluteitse ja liittoutui poliittisesti Kansallismielisen toimintapuolueen kanssa.

Sotaisaa isänmaallisuutta korostetaan vahvasti Turkissa käydyssä julkisessa keskustelussa. Mikäli turkkilaisia sotilaita on kuollut yhteenotoissa, jopa AKP:hen kriittisesti suhtautuvan Turkin FOX TV:n illan pääuutislähetyksessä sotilaiden marttyyrihautajaiset ovat aina ykkösuutinen. Yleensä hautajaisiin on lähetetty paikalle kuvausryhmä. Kahakka- tai sotauutisten kuvamateriaali on suoraan armeijalta tai laivastolta saatua ja muistuttaa militaristista mainoskuvastoa, usein mahtipontista musiikkia myöten.

Turkin puolustusministeriö: rauhallisuuden ja turvallisuuden rikkoakseen Rauhan lähteen alueelle tunkeutumaan pyrkineet 3 PKK/YPG:n terroristia tehtiin toimintakyvyttömiksi Sankarillisten Kommandojemme toimesta. (Huom. sankarillinen isolla)

Koska myös oppositio ja sen äänestäjät ovat kansallismielisiä, kansallismielistä uhoa on vaikea kritisoida. Poliittinen oppositio näyttää kritisoivan hallituksen ulkopolitiikkaa lähinnä siitä, että se ei ole tarpeeksi jämäkkää. Oppositiopuolueet muun muassa moittivat hallitusta perääntymisestä, kun Välimerellä jännitteitä aiheuttanut tutkimusalus Oruç Reis palasi satamaan suunniteltua aiemmin. Viime viikolla syntyi kiista, kun presidentti moitti oppositiota siitä, että se ei ole tukenut riittäväksi Azerbaidžania. Oppositio kiiruhti kumoamaan moiset puheet: totta kai se oli seissyt azeriveljien rinnalla. Toki joitain soraääniäkin löytyy, ja viime aikoina AKP:tä on yhä enemmän kritisoitu siitä, että Turkki on jäänyt niin yksin. Eikö diplomatia ole epäonnistunutta, jos maalla ei enää ole liittolaisia ja ystäviä kansainvälisillä areenoilla?

Nationalistisen uhon ilmapiirissä on helppo perustella Turkin etujen ajamista keinoja kaihtamatta. Turkin on turvallisuutensa ja hyvinvointinsa vuoksi lähes pakko taata käyttöoikeus itäisen Välimeren merialueisiin ja energiavaroihin ja estää syyrialaisten pakolaisten pääsy maahan. Äärimmilleen vietynä jopa Turkin armeijan osallistuminen taisteluihin kaukana Libyassa voidaan nähdä itsepuolustuksena: puolustaahan Turkki siellä energiaturvallisuuttaan. Ja jos Ranskakin on mukana sekaantumassa ja etujaan ajamassa, niin miksi ei Turkkikin?

Rahaa ja aseita

Turkissa on vaikutusvaltaisia tahoja, jotka hyötyvät hyökkäävästä ja voimaan perustustuvasta ulkopolitiikasta. Maahan on viimeisen kahden vuosikymmenen aikana luotu merkittävä aseteollisuus, ja sen armeija on yhä merkittävä tekijä, vaikkakin riisuttu poliittisesta vallasta. Turkin tavoitteena on mahdollisimman suuri omavaraisuus aseistuksessa, ja valtion tuella kehitetty aseteollisuus onkin nykyään merkittävä talouden sektori, jonka liikevaihto on yli 10 miljardia dollaria ja viennin arvo yli kolme miljardia. Siihen kuuluu noin 1500 yritystä ja 75 000 työntekijää. Sen arvellaan kuitenkin olevan yhä varsin riippuvainen ulkomaisen teknologian tuonnista.

Turkin sotatoimet luovat kysyntää aseille. Erityisesti Turkin miehitys Syyriassa antaa armeijalle ja aseteollisuudelle mahdollisuuden testata uutta aseistusta ja myös markkinoida sitä mahdollisille ostajille. Toisaalta taas Turkin viime vuoden hyökkäys Rojavaan sai monet maat asettamaan vientikieltoja teknologian ja raaka-aineiden viennistä riippuvaiselle aseteollisuudelle.

Mitä tästä seuraa?

Pitkällä tähtäimellä on vaikea kuvitella, että Turkki pystyisi toimimaan menestyksekkäästi alueellisena mahtina ilman merkittäviä ja läheisiä liittolaisia, ja niitä sillä ei ole. Turkki ei ole saavuttanut suurinta osaa sotatoimilla tai niillä uhkailemalla ajamistaan tavoitteista, ja sen vastustajien lista vain kasvaa. Mikäli Joe Bidenistä tulee Yhdysvaltain seuraava presidentti, Turkki menettää Trumpin hallinnolta saamansa ailahtelevaisen tuen.

Turkin vientivetoinen, horjuva talous mahdollistaa myös ei-sotilaallisen toiminnan sitä vastaan. Turkin naapurimaiden sisäisiin asioihin sekaantumiseen ja Muslimiveljeskunnan tukemiseen kyllääntyneet arabimaat ovat ryhtyneet tai ryhtymässä Saudi-Arabian johdolla epäviralliseen turkkilaisten tuotteiden boikottiin, ja EU:n uhkaukset sanktioista ilmeisesti vaikuttivat Turkin päätökseen päättää Oruç Reis -aluksen merenpohjan tutkimukset etuajassa. Itse ihmettelen myös sitä, miten Turkilla on varaa käydä kaikkia näitä sotia.

Lyhyellä tähtäimellä Turkin ulkopolitiikkaa on mahdotonta ennustaa. Kuten Metin Gurcan al-Monitorissa kirjoittaa: ”seitsemän päivää on nykyään liian pitkä aika Turkin ulkopolitiikassa”.

Artikkelikuva:  Tutkimusalus Oruç Reis satamassa Istanbulissa. Shutterstock/Kagan Kaya.



Anu Leinonen, 23 lokakuuta 2020

, ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *