Liittolaisia, strategisia kumppaneita vai vihollisia? Turkki Venäjän ja Lännen välissä

Turkin ulkopolitiikka: konflikti kotimaassa – konflikti maailmalla, osa 2

Tämän kolmiosaisen Turkin ulkopolitiikkaa käsittelevän kirjoitussarjan toisessa  UPIn tutkija Toni Alaranta tarkastelee Turkin suhteita Venäjään ja Yhdysvaltoihin. Sarjan ensimmäisessä osassa FIMEn tutkija Anu Leinonen pureutuu Turkin hyökkäävän ulkopolitiikan kotimaisiin syihin.  Viimeisessä osassa Helsingin yliopistosta vastikään väitellyt tutkija Halil Gürhanlı tarkastelee Turkin politiikkaa itäisellä Välimerellä. 

Tarkasteltaessa Turkin nykyisiä suhteita Yhdysvaltoihin ja Venäjään on hyvä erottaa toisistaan pitkän linjan kehityskulut sekä viime vuosien tapahtumat. Pitkällä aikavälillä on järkevää lähteä liikkeelle maan strategisesta kulttuurista, eli laajasti jaetuista, pitkäkestoisista käsityksistä Turkin paikasta maailmassa, sen ystävistä ja vihollisista. Turkissa voidaan Malik Muftin (Daring and Caution in Turkey’s Strategic Culture: Republic at Sea, 2009) näkemykseen pohjautuen puhua kahdesta strategisen kulttuurin perinteestä. Nämä ovat tasavaltalainen ja imperiaalinen perinne.

Tasavaltalainen traditio on ollut pidättyväinen, kansallisvaltioparadigmaan kiinnittynyt, interventionismin vastainen ja kansainvälisen järjestelmän osalta status quo -hakuinen. Imperiaalinen on ulospäin suuntautunut, kansallisvaltion rajojen ylitse kurottava, sivilisaatioiden merkitystä korostava ja status quota haastava. Keskeinen jako kulkee suhtautumisessa Osmanivaltion hajoamisesta kumpuavaan traumaan: tasavaltalainen perinne teki imperiumin hajoamisesta pakon edessä hyveen; imperiaalinen näkee sen revanssin aiheena. Kummankin tradition näkökulmasta on mahdollista puolustaa yhteistyötä sekä Venäjän että Yhdysvaltojen kanssa. Strategista kulttuuria tärkeämpi selittävä tekijä Turkin ulkopolitiikassa suurvaltoja kohtaan ovatkin senhetkiset poliittiset painotukset ja erityisesti näiden ulkovaltojen politiikka Turkille tärkeimmissä avainkysymyksissä, kuten alueellinen koskemattomuus ja kurdikysymys.

Turkki ja Venäjä: strateginen kumppanuus sodista huolimatta

Turkin yhä kiinteämmät suhteet Venäjään eivät ole yhtäkkinen reaktio viime aikoina länsisuhteissa koettuihin ongelmiin. Kyse on pitkän linjan ulkopolitiikan suunnasta, joka alkoi välittömästi kylmän sodan päättyminen jälkeen. Sitä voi kutsua pragmaattiseksi yhteistyöksi, jossa neuvottelupöytään palataan lopulta aina, myös vaikeiden erimielisyyksien jälkeen. Paras esimerkki tästä on Syyria. Syyrian sodassa Turkki on alusta alkaen tukenut Syyrian hallintoa vastaan taistelevia sunnikapinallisten ryhmiä, kun taas Venäjä tukee al-Assadin hallintoa. Tästä huolimatta maat ovat luoneet keskinäisen neuvottelumekanismin, jonka avulla täydellinen välirikko ja erimielisyyksien laajeneminen koko maiden välisiin suhteisiin on estetty.

Tämän korkean tason politiikan viitekehyksessä tehdään merkittävää taloudellista yhteistyötä – etenkin energiasektorilla. Viime kädessä kyse on pyrkimyksestä rakentaa moninapainen maailmanjärjestys, jossa Turkilla on mahdollisimman suuri liikkumavara sekä kyky itsenäiseen ja sen ehdoilla tehtyyn ulkopolitiikkaan sen lähialueilla. Toisin kuin monesti väitetään, USA:n tai EU:n yksittäiset Turkin kannalta kielteiset toimet eivät siis sysää Turkkia ”Venäjän syliin”. Tämä ei silti tarkoita, etteikö USA:n ulkopolitiikalla olisi mitään vaikutusta Turkin tarpeeseen etsiä muita partnereita. Selvin esimerkki tästä on Yhdysvaltain päätös tukeutua Syyriassa Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) sisarjärjestöön. Turkissa tämä yhteistyö koetaan uhkana maan turvallisuudelle, ja se on täten väistämättä tulehduttanut suhteita USA:han.

Tasapainottelu Venäjän ja USA:n välillä on itseasiassa ulkopolitiikan suuntaus, jota Turkki olisi harjoittanut läpi 1900-luvun, jos Stalin ei olisi ryhtynyt esittämään Turkille aluevaatimuksia. Tämä uhka ja sittemmin lukkiutunut kaksinapainen kylmän sodan asetelma estivät Turkkia tekemästä yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa. Turkki rakensi turvallisuutensa NATOn varaan, mutta sotilaallinen liittoutuminen lännen kanssa menetti merkitystään vuoden 1990 jälkeen.

Turkki ei enää palaa länsimaiden liittolaiseksi

Kuka tahansa Turkkia sitten tulevaisuudessa johtaakin, ei nykytilanteessa ole mahdollista kuvitella skenaariota, jossa maa vielä palaisi länsimaiden tiiviiksi liittolaiseksi. Venäjä on tällä hetkellä monessa suhteessa länsimaita houkuttelevampi kumppani. Toisin kuin länsimaat Venäjä ei ole tasavaltalaisen Turkin strategisessa kulttuurissa ideologinen uhka: vuosina 1945–1991 se oli sotilaallinen uhka, mutta maailmankuvallinen uhka se ei ole koskaan ollut.

Turkin tasavallan strateginen kulttuuri perustuu Osmanivaltion hajoamisen aikaan koettuun ulkopuoliseen uhkaan. Tuolloin uhkaajina olivat läntiset vallat, ennen muuta Britannia ja Ranska. Venäjä ei silti missään nimessä ole ystävä, eikä suhde perustu luottamukseen. Se perustuu kylmään hyötylaskelmaan. AKP:n taustalla vaikuttava, ennen muuta entisen ulko- ja pääministeri Ahmet Davutoğlun akateemisiin kirjoituksiin kiteytyvä ulkopoliittinen suuntaus näkee Venäjän – Turkin ohella – yhtenä maailman johtavista sivilisaatioista. Tämän näkemyksen mukaan Venäjä on yhtä paljon kilpailija kuin yhteistyökumppani.

Turkissa kehittyi 1990-luvulla armeijan piirissä niin sanottu eurasianistinen (ulusalcı) ajattelu, jossa keskeisenä ajatuksena oli länsimaihin sitoutuneen ulkopolitiikan hylkääminen. Turkin ulkopolitiikasta haluttiin entistä itsenäisempää, ja Venäjään haluttiin luoda entistä monipuolisemmin suhteita.

Viime vuosina Turkin tutkimuksessa on pohdittu melko paljon sitä, ovatko armeijan eurasianistit nousseet Erdoğanin hallinnon ytimeen. Tämä on kuitenkin mielestäni ylitulkinta. Kyse on pikemminkin siitä, että Erdoğan on entisten liittolaissuhteiden hajotessa tukeutunut kansallismielisiin piireihin, joista osa on innostunut laajemmasta yhteistyöstä Venäjän kanssa. Aivan yhtä paljon Erdoğanin lähipiirissä vaikuttaa kuitenkin toimijoita, jotka varoittelevat ylenpalttisesta sitoutumisesta niin ”Nato-mielisyyteen” kuin eurasianismiin. Kiristyvät tunnelmat Venäjän ja Turkin välillä Syyriassa, Libyassa sekä viimeiseksi Kaukasuksella Armenian ja Azerbaijanin sodassa ovat entisestään alleviivanneet Venäjän kanssa tehtävän yhteistyön rajoja.

Yhdysvallat on muuttunut liittolaisesta ongelmaksi

Toisin kuin Britannia ja Ranska, Yhdysvallat ei ollut avainpeluri Osmanivaltion jaossa, eikä se siten yhdistynyt varhaisessa tasavaltalaisessa strategisessa kulttuurissa Osmanivaltion hajoamisen traumakokemukseen. 1960-luvulta lähtien Yhdysvalloista tuli kuitenkin yhä enemmän ongelma. Kemalistinen näkemys Yhdysvalloista muuttui vasemmistolaisen anti-imperialistiseksi. Turkkia enimmäkseen hallinnut konservatiivinen keskusta-oikeisto suhtautuu Yhdysvaltoihin kaksinaisesti: toisaalta Turkista on haluttu tehdä ”pikku-Amerikka” materiaalisessa mielessä, toisaalta Amerikka on nähty myös kulttuurisena uhkana.

Jyrkimmin kielteisen kannan Turkin länsimaalaistamiseen on ottanut poliittinen islam: tässä traditiossa Turkki nähdään kulttuurisesti ja historiallisesti täysin länsimaista erillisenä kokonaisuutena, islamilaisen sivilisaation osana.

AKP edustaa keskusta-oikeiston ja poliittisen islamin fuusiota, jossa näiden kahden suuntauksen välinen tasapaino on vaihdellut. Turkin modernisaation keskeinen aspekti on ollut niin kutsuttu. defensive modernization, eli ehkäisevä modernisaatio, joka on tarkoittanut länsimaisen tieteen ja teknologian omaksumista, jotta lännen uhkaan voidaan vastata. Tämä suuri kertomus on nyt ensi kertaa selkeästi kyseenalaistunut Kiinan nousun myötä. Tämä tulkitaan länsimaissa uhkana, Turkissa vähintään yhtä paljon mahdollisuutena. Kylmän sodan peruna Turkki on ollut vahvasti riippuvainen amerikkalaisesta sotatarviketeknologiasta – nyt tästä riippuvuudesta halutaan eroon ja Turkki pyrkiikin hinnalla millä hyvänsä kehittämään omaa sotatarviketeollisuutta.

Turkin nykyjohto pitää nykyistä, niin kutsuttua liberaalia kansainvälistä järjestystä oikeutuksensa kadottaneena ja pitkälti vahingollisena rakenteena. Koska Yhdysvallat on tämän vallitsevan järjestelmän tärkein arkkitehti ja siltä ylläpitävä voima, suhde siihen on loogisesti ongelmallinen.

Turkin pyrkimys saavuttaa entistä riippumattomampi asema maailmanpolitiikassa on väistämättä johtanut intressiristiriitaan Yhdysvaltojen kanssa, erityisesti asekaupassa. Tätä kirjoittaessa Turkki on jo alkanut testata Venäjältä ostamaansa S-400 ohjuspuolustusjärjestelmää. Järjestelmä on yhteensopimaton Turkin Nato-järjestelmien kanssa. Yhdysvaltain kongressi on vastannut tähän määräämällä Turkille niin sanotut CAATSA-pakotteet (Countering America’s Adversaries Through Sanctions Act), mutta ainakaan toistaiseksi presidentti Trump ei ole kyseisiä pakotteita vahvistanut.

Trumpin ja Erdoğanin henkilökohtaiset suhteet – entä Biden?

Presidentti Trumpin kaudella Turkin ja Yhdysvaltain välisten suhteiden institutionaalinen pohja on heikentynyt ja kahdenvälinen politiikka on muuttunut ennemminkin Trumpin ja Erdoğanin keskinäiseksi asiainhoidoksi. Tämä tulee todennäköisesti muuttumaan, mikäli Joe Biden valitaan uudeksi presidentiksi. Bidenin Turkkia koskevat lausunnot, ennen muuta hänen kommenttinsa tarpeesta tukea Erdoğania vastustavaa Turkin oppositiota, ovat viime aikoina herättäneet Turkissa valtavan närkästyksen. Erdoğania tukeva lehdistö onkin jo pidemmän aikaa ylläpitänyt Bidenia mustamaalaavaa kampanjaa argumentoiden, että suhteet tulevat muodostumaan entistä ongelmallisemmiksi, mikäli Biden valitaan.

Onkin helppo todeta, että valittiinpa kumpi tahansa Yhdysvaltain uudeksi presidentiksi, Turkin ja USA:n suhde tulee säilymään ongelmallisena. Tätä korostaa entisestään käynnissä oleva uusi Lähi-idän liittolaispolitiikka, jossa Saudi-Arabia, Egypti ja Israelin kanssa vastikään rauhansopimuksen tehnyt Arabiemiraatit ovat muodostaneet Yhdysvaltain tukemana Turkin vastaisen koalition. Turkin uusi aktiivinen ja aggressiivinen ulkopolitiikka sekä Erdoğanin islamistiseen visioon sisältyvä tarve rakentaa länsimaista Turkin vihollinen ovatkin ajaneet Turkin ja USA:n suhteen tuntemattomille vesille. Valtiona Turkki on muuttunut oleellisesti, ja tämän muutoksen edellyttämä uudenlainen suhde Yhdysvaltoihin hakee todennäköisesti muotoaan vielä pitkään.

Lue ja kuuntele

Sarjan ensimmäinen osa Turkin riitaisan ulkopolitiikan kotimaiset syyt

Lähi-itä NYT -podcast: Miten Turkki vietiin kohti diktatuuria?

Toni Alaranta, 30 lokakuuta 2020

strateginen kulttuuri, Turkki, ulkopolitiikka, Venäjä, Yhdysvallat

---