Miehitys, asuttajakolonialismi ja vallan epätasapaino: Kommentti Ylen taustoitukseen Gazan tilanteesta

Sen jälkeen, kun Hamas hyökkäsi Israelia vastaan 7. lokakuuta, on kansainvälisen median huomio kääntynyt ainakin hetkellisesti Palestiina/Israeliin. Aihetta käsitteleviltä toimittajilta on kuitenkin jäänyt tilanteen kontekstin huomioiminen vähälle, kun uutisoinnissa on lähdetty liikkeelle Hamasin hyökkäyksestä. Tiistaina 17. lokakuuta Yle pyrki korjaamaan tilannetta julkaisemalla artikkelin ’Mistä Gazan sodassa on kysymys – 5 kysymystä ja vastausta’. Valitettavasti teksti kuitenkin vilisee virheellisiä väittämiä ja olettamia sekä kyseenalaisia retorisia keinoja. Paljon olennaista jätetään myös sanomatta. Palestiina/Israeliin perehtyneinä tutkijoina koemmekin velvollisuudeksemme korjata Ylen artikkelin tarjoamaa puutteellista ja paikoin harhaanjohtavaa kontekstualisointia tilanteen taustoista.

Israelin synty osana eurooppalaisen kolonialismin ja antisemitismin historiaa

Lähdetään liikkeelle Israelin valtion synnystä: Tekstissä todetaan, että ” [t]oisen maailmansodan jälkeen voittajavallat halusivat antaa holokaustissa kärsineille juutalaisille oman valtion”. Vaikka holokausti vaikuttikin osaltaan siihen, että Israel perustettiin vuonna 1948, on lause myötämielisimmälläkin luennalla yksinkertaistava. Israelin valtion perustamisen taustalla ei ole sodan voittajavaltiot vaan juuri perustettu YK, jossa voittajavalloilla toki oli tuolloin keskeinen asema. Ajatus juutalaisvaltiosta ei myöskään syntynyt toisen maailmansodan jälkeen vaan 1800-luvun viimeisillä vuosikymmenillä. Ajatuksen taustalla oli Euroopassa tuolloin voimistunut juutalaisten kansallinen liike, sionismi. Sionistit uskoivat, ettei assimilaatio ollut ratkaisu Euroopan juutalaisvainoihin, vaan juutalaisten turvallisuuden ja tulevaisuuden turvaamiseksi heille olisi perustettava oma kansallisvaltionsa.

Vuonna 1897 Sveitsissä järjestetyssä ensimmäisessä sionistisessa kongressissa tuon valtion sijainniksi nimettiin Palestiina, joka oli tuolloin osa Osmanien imperiumia. Vaikka aluevalintaa selittää Ylen artikkelissakin todettu juutalaisten ’pyhä yhteys’ alueeseen, ei ajatus valtion luomisesta ollut uskonnollinen vaan poliittinen ja ennen kaikkea nationalistinen[1]. Juutalaisten uskonoppineiden joukosta löytyikin, ja löytyy edelleen, myös antisionisteja, jotka näkivät valtion perustamisen juutalaisen uskon vastaisena ja juutalaisuuden diasporisen luonteen kieltämisenä[2].

Vuosikymmenten ajan sionistinen liike pyrki saamaan kansainvälistä tukea projektilleen. He saivatkin sitä esimerkiksi kolonialismiin vihkiytyneeltä Britti-imperiumilta vuonna 1917 annetun Balfourin julistuksen muodossa, vaikka samanaikaiset pyrkimykset innostaa Euroopan juutalaisia muuttamaan alueelle eivät olleet yhtä onnistuneita. Monille Euroopan juutalaisista Palestiina näyttäytyi vieraana, ja osa koki, että sionistisen liikkeen pyrkimys saada juutalaiset muuttamaan Osmanien hallitsemaan Välimeren pohjukkaan palveli Euroopan valtioiden halua päästä eroon juutalaisvähemmistöistään[3]. Myös Palestiinan-juutalaisten suhtautuminen sionismiin oli kaksijakoinen ja jopa nihkeä, sillä he puolestaan kokivat olevansa osa alueen palestiinalaista väestöä ja näkivät Euroopasta saapuneiden sionistien separatismin negatiivisessa valossa[4].

Toisen maailmansodan aikaiset ja sitä edeltäneet kauheudet loivat kuitenkin painetta toimeenpanna sionistisen liikkeen vaatimukset omasta valtiosta, ja YK alkoikin valmistella Palestiinan jakoa vuoden 1947 sen jälkeen, kun aluetta ensimmäisestä maailmansodasta hallinnut Britannia ilmoitti vetäytymisestään. Tuolloin juutalaiset muodostivat noin kolmasosan alueen asukkaista, mutta heille oltiin YK:n jakosuunnitelman mukaisesti antamassa yli puolet historiallisesta Palestiinasta. Alue, jolle Israelin valtio lopulta perustettiin, oli sionististen joukkojen aluevaltausten seurauksena vielä suurempi. Israelin tukijat ovat oikeuttaneet nykytilannetta toteamalla, etteivät arabivaltiot olleet valmiita hyväksymään YK:n päätöslauselmaa alueen jaosta. Palestiinalaisille ja arabivaltioille[5] ehdotus Israelin valtion perustamisesta näyttäytyi kuitenkin osana sitä eurooppalaisen kolonialismin historiaa, jossa eurooppalaiset kokivat oikeudekseen vetää rajoja ja jakaa alueita, usein erittäin yksipuolisten strategisten intressiensä mukaisesti, huomioimatta paikallisen väestön mielipiteitä ja oikeuksia. Israelin toukokuun 14 päivä vuonna 1948 antaman itsenäisyysjulistuksen jälkeen useat arabivaltiot julistivatkin sodan Israelia vastaan.

Pakolaisuus ja miehitys ’konfliktin’ keskiössä

Haluamme seuraavaksi kiinnittää huomion Ylen artikkelin palestiinalaispakolaisia käsitelleeseen lauseeseen ”[h]eitä pakeni ja israelilaiset myös häätivät heitä pois vuonna 1948 itsenäistyneestä Israelista, jolloin syntyi pakolaisongelma”. Vuosi 1948 on palestiinalaisille merkittävä historiallinen taitekohta[6], ja tästä syystä asian ohittaminen yhdellä lauseella tuntuu erityisen hätiköidyltä. Palestiinalaiset kutsuvat vuoden tapahtumia Nakbaksi, katastrofiksi. Tuolloin noin 80 prosenttia alueen ei-juutalaisista palestiinalaisista ajettiin kodeistaan, kun noin 500 kylää ja 11 urbaania asuinaluetta tyhjennettiin palestiinalaisesta väestöstä. Sionistiset militiat hyökkäsivät palestiinalaiskyliin ja -kaupunginosiin, joukkomurhia tapahtui esimerkiksi Deir Yassinissa, jossa Irgunin ja Levin -militioiden taistelijat tappoivat yli sata kyläläistä, palestiinalaiskyliä pommitettiin ja niiden väestöä terrorisoitiin eri keinoin. Osa palestiinalaisista pakeni taisteluiden alta ja joukkomurhista kiertäneiden huhujen säikäyttämänä, mutta osa kylistä tyhjennettiin väkivalloin. Nämä toimet alkoivat jo ennen Israelin valtion itsenäisyydenjulistusta toukokuussa 1948 ja siitä seurannutta sotaa.

Edelle kuvattuja tapahtumia ja Nakban historiaa laajemmin on tutkittu paljon[7], sekä palestiinalaisten muistitiedon että Israelin sotilasarkistojen pohjalta, mutta tilanteen ymmärtämisen kannalta keskeisintä on tiedostaa seuraava: Nakba nähdään nykytutkimuksessa usein asuttajakolonialismiin linkittyvänä etnisenä puhdistuksena, jonka tavoitteena oli luoda juutalaisenemmistö alueelle perustettuun ’etnokraattiseen’[8] valtioon. Tästä syystä Israel ei ole myöskään antanut palestiinalaispakolaisten palata koteihinsa. Palestiinalaisten pitkittynyt, edelleen jatkuva pakolaisuus onkin seurausta siitä, ettei Israel ole YK:n päätöslauselmasta huolimatta hyväksynyt pakolaisten oikeutta paluuseen.

Valtion perustamisen jälkeisinä vuosina Israel tuhosi tyhjennettyjä palestiinalaiskyliä systemaattisesti[9] ja hyväksyi lainsäädäntöä[10], jolla pyrittiin tekemään pakolaisten paluusta mahdotonta. Tämän historian ja asuttajakolonialistisen viitekehyksen huomioiminen on keskeistä koko Palestiina/Israelin tilanteen ymmärtämisen kannalta. Gazan asukkaista yli 80 prosenttia on vuoden 1948 pakolaisia ja heidän jälkeläisiään, ja heille Israelin nykyiset toimet ovat monella tapaa vuoden 1948 toisintoa. Palestiinalaiset puhuvatkin ’jatkuvasta Nakbasta’ kiinnittääkseen huomion siihen, että Israelin asuttajakolonialistinen politiikka on jatkunut eri muodoissa vuodesta 1948 tähän päivään.

Merkittävä ongelma Ylen artikkelissa on myös miehityksen käsittelyn jääminen sivulauseisiin, vaikka Israelin väkivaltainen miehityspolitiikka on yksi juurisyy tämänhetkiselle tilanteelle. Hamasin harjoittamaa väkivaltaa ei voi käsitellä irrallaan Israelin miehityksestä, jota myös Gazan kaistaleen saarto edustaa. Kuuden päivän sodasta eli vuodesta 1967 jatkunut miehitys on kurjistanut palestiinalaisten elinolosuhteita ja altistanut palestiinalaiset jatkuvalle, päivittäiselle väkivallalle. Liikkumisrajoitukset, miehitysjoukkojen ja siirtokuntalaisten väkivalta, taloudellinen näivettäminen ja toistuvat maananastukset, kotien tuhoamiset ja elinkeinonharjoittamisen estäminen ja pelon ja nöyryytyksen ilmapiiri ovat osa sitä arkista väkivaltaa, joka jää huomiotta, mikäli tilannetta tarkastellaan vain väkivallan eskaloituessa.

Lukuisat YK:n eri toimijoiden raportit, Israelin tuomitsevat päätöslauselmat (mukaan lukien ne useat kymmenet, jotka USA on veto-oikeudellaan estänyt), kansalais- ja ihmisoikeusjärjestöjen lausunnot ja raportit[11] sekä lukemattomat akateemiset tutkimukset kertovat tästä todellisuudesta, joten asian huomioimatta jättäminen ei voi perustella tiedon puutteella. Miehityksen kontekstin ohittaminen vääristää ymmärrystä alueen valtasuhteista ja on osaltaan myös esteenä laajemman ratkaisun löytymiselle. Gazan pommitusten lopettaminen – tai edes Israelin julkilausuttu tavoite: Hamasin tuhoaminen – ei toisin sanoen riitä, mikäli miehityksen varjolla toteutettava asuttamispolitiikka, väestön pakkosiirrot ja palestiinalaisten perusoikeuksien rajoittaminen saavat jatkua ennallaan.

Osapuolten tavoitteet eivät epäselviä

Yle esittää artikkelissa kysymyksen siitä, mitä palestiinalaisosapuoli haluaa. Vastaus tähän kysymykseen ei edellä avatun valossa ole kovinkaan monimutkainen. Palestiinalaiset vaativat miehityksen ja saarron loppumista, pakolaisten paluuoikeuden tunnustamista ja Israelin saamista vastuuseen vuosikymmeniä jatkuneesta systemaattisesta väkivallan harjoittamisesta ja normalisoimisesta. Toisin sanoen, palestiinalaiset vaativat sitä, että heidän perustavanlaatuiset ihmisoikeutensa tulevat tunnustetuksi ja että heillä olisi samanlaiset mahdollisuudet rakentaa elämäänsä ja elää omassa kotimaassaan kuin ihmisillä muualla maailmassa. Ylen taustoituksessa tämä kaikki kuitenkin jätetään mainitsematta, sillä tekstissä keskitytään Hamasiin ja sen haluun tuhota Israel.

Hamas perustettiin vuoden 1987 joulukuussa Gazassa, kun paikallisen muslimiveljeskunnan osaston jäsenet organisoituivat osallistumaan palestiinalaisten ensimmäiseen kansannousuun, intifadaan[12]. Israel oli osaltaan tukemassa islamistisen vastarinnan toimintaa 1980-luvulla heikentääkseen Palestiinan vasemmistoliikkeitä ja aiheuttaakseen hajaannusta palestiinalaisten poliittisessa organisoitumisessa[13]. Hamasin vuonna 1988 hyväksytyssä peruskirjassa Israelin tuhoaminen on tosiaan nimetty yhdeksi järjestön tavoitteista. Vuonna 2017[14] peruskirjaa muokattiin siten, että Hamas hyväksyi ensimmäistä kertaa virallisesti Palestiinan valtion luomisen vuoden 1967 rajoilla ja tarkensi vastustajakseen juutalaisten sijaan sionistit. Ylen jutun muotoilusta tekee kuitenkin harhaanjohtavan se, ettei Hamasin tavoitteita voida pitää kaikkien palestiinalaisten tavoitteena, ei edes Gazassa asuvien. Tästä kertoo esimerkiksi se, että heinäkuussa toteutetun kannatuskyselyn perusteella yli 60 prosenttia gazalaisista tuki Israelin ja Hamasin välisen tulitauon jatkamista ja 70 prosenttia ilmaisi suosivansa Palestiinalaishallintoa ja heidän turvallisuusviranomaistensa sijoittamista Gazaan ​​Hamasin vallan sijaan.

Israelin tavoitteita käsiteltäessä Ylen artikkeli puhuu maahan kohdistuvien turvallisuusuhkien torjunnasta ja kuvaa Israelin tavoitteita epäselviksi. Huomioimatta jää Israelin päättäjien, mukaan lukien nykyisen hallituksen ministerien, dehumanisoiva ja väkivaltainen retoriikka, jossa peräänkuulutetaan muun muassa uutta Nakbaa ja alueen totaalista tuhoamista. Jutussa ei tehdä näkyväksi Israelin toimien laajempaa kehystä ja jatkuvuuksia, esimerkiksi sitä, että Israel on tähänkin asti kontrolloinut muun muassa ruokakuljetuksia Gazaan ja laskenut toimitetun ruuan minimikalorimääriä[15]. Ajoittain määrät ovat olleet asetetun minimin alapuolella. Mainitsematta jää myös se, ettei Israel käy taistelua vierasta valtiota vaan miehittämillään alueilla toimivaa islamilaista vastarintaliikettä vastaan. Koska näitä asioita ei mainita, jäävät myös tilanteen valtasuhteet näkymättömiin.

Artikkelissa nostetaan yhdeksi käsiteltävistä kysymyksistä uskonnon vaikutus konfliktiin. Vaikka uskontoa toki käytetään oikeuttamaan omia toimia puolin ja toisin, ei kyseessä kuitenkaan ole uskonnollinen konflikti. Kyse on ennen kaikkea maasta ja politiikasta, kuten asuttajakolonialistisissa konflikteissa yleensäkin. Asuttajakolonialismilla tarkoitetaan yleisesti kolonialismin muotoa, jossa kolonisoijien ensisijaisena tavoitteena ei ole hyötyä valtaamistaan alueista taloudellisesta, esimerkiksi riistämällä paikallisia resursseja ja työvoimaa, vaan saada asuttamalla hallintaansa alueita, ilman paikallisia asukkaita.

Asuttajakolonialistinen tulkinta Palestiina/Israelin tilanteesta on vakiinnuttanut asemansa akateemisissa keskusteluissa viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana (toki keskustelun juuret menevät tätä pidemmälle)[16], mutta valitettavasti tämä ei näy toimittajien tavoissa käsitellä alueen kontekstia. Puhe uskonnosta vie keskustelun helposti väärille raiteille ja saa konfliktin myös näyttämään ikuiselta ’sivilisaatioiden’ ja uskontojen väliseltä kamppailulta, modernin asuttajakolonialistisen todellisuuden sijaan.

Israelin ihmisoikeusrikkomukset eivät ole mielipidekysymys

Viimeisenä haluaisimme nostaa esille Ylen artikkelin lopetuskappaleen. Siinä Israelin toimien tuomittavuus palautetaan Amnestyn lausuntoihin, ei esimerkiksi kansainväliseen lakiin, Geneven sopimuksiin tai YK:n julistuksiin ja päätöslauselmiin. Esimerkiksi Israelin siirtokuntien laittomuus ei ole minkään yksittäisen toimijan mielipide vaan luettavissa suoraan Geneven neljännestä sopimuksesta. Myöskään palestiinalaisten asemassa ei ole epäselvyyksiä eikä kyse ole yhden ihmisoikeusjärjestön näkemyksistä.

Niin kansainväliset toimijat kuin palestiinalaiset ja israelilaiset järjestöt ovat vuosikymmeniä raportoineet Israelin väkivallasta, ihmisoikeusrikkomuksista ja sotarikoksista. YK on lisäksi todennut Israelin harjoittavan apartheid-politiikkaa palestiinalaisia kohtaan. Samaa ovat sanoneet monet muut järjestöt, myös israelilaiset. Tuntuu siten varsin oudolta, että Israelin politiikan ja toimien tuomittavuus palautetaan yksittäisiin toimijoihin, eikä kansainväliseen lakiin ja ihmisoikeusjulistuksiin, kuten Hamasin tekemien iskujen osalta on tehty.

Kykenemättömyys yksiselitteisesti tuomita Israelin politiikka on yksi syy sille, miksi väkivalta alueella on saanut jatkua näin pitkään. Koska medialla on merkittävä rooli mielipiteiden muokkaajana, tulisi sen myös kyetä raportoimaan tilanteesta totuudenmukaisesti ja tasapuolisesti, tutkittuun tietoon pohjaten ja niin, etteivät raportoinnin tavat häivytä alueen valtasuhteita. Jos oma tietämys alueen kontekstista ei riitä, on Suomessakin useita Palestiina/Israeliin perehtyneitä tutkijoita, joiden puoleen voi asian kanssa kääntyä, allekirjoittaneet mukaan lukien.

 

Tiina Järvi (YTT), tutkijatohtori, Tampereen yliopisto

Antti Tarvainen (VTM), väitöskirjatutkija, Helsingin yliopisto/ Palestiina-tutkija, Suomen Lähi-idän instituutin säätiö

Mikko Joronen (FT), yliopistotutkija, poliittisen maantieteen dosentti, Tampereen yliopisto/Tampereen yliopiston tutkijakollegium

 

[1] Piterberg, Gabriel. 2008. The Returns of Zionism. Myths, Politics and Scholarship in Israel. London: Verso.
[2] Dubow, Jessica. 2021. In Exile: Geography, Philosophy and Judaic Thought. London: Bloomsbury Academic; Raz-Krakotzkin, Amnon. 2013. “Exile, History, and the Nationalization of Jewish Memory: Some Reflections on the Zionist Notion of History and Return.” Journal of Levantine Studies 3(2): 37–70.
[3] Robson, Laura. 2017. States of Separation: transfer, partition, and the making of the modern Middle East. Oakland: University of California Press.
[4] Evri, Yuval and Kotef, Hagar. 2022. When does a native become a settler? (With apologies to Zreik and Mamdani). Constellations 29(1): 3–18.
[5] Khalidi, Walid. 1997. Revisiting the UNGA Partition Resolution. Journal of Palestine Studies 27(1): 5–21.
[6] Sa’di, Aahmad H. 2002. Catastrophe, Memory and Identity: Al-Nakbah as a Component of Palestinian Identity. Israel Studies 7(2): 175–189.
[7] Abdo, Nahla and Masalha, Nur. eds. 2018. An Oral History of the Palestinian Nakba. London: Zed Books; Pappé, Ilan. 2006. A History of Modern Palestine. 2nd Edition. Cambridge: Cambridge University Press; Pappé, Ilan. 2006. The Ethnic Cleansing of Palestine. Oxford: Oneworld; Morris, Benny. 2004. The Birth of the Palestinian Refugee Problem Revisited. Cambridge: Cambridge University Press; Sa’di, Ahmad H. and Lila Abu-Lughod. eds. 2007. Nakba: Palestine, 1948, and the Claims of Memory. New York: Columbia University Press.
[8] Yiftachel, Oren. 2006. Ethnocracy. Land and Identity Politics in Israel/Palestine. Philadephia: PENN – University of Pennsylvania Press.
[9] Kadman, Noga. 2015. Erased from Space and Consciousness: Israel and the Depopulated Palestinian Villages of 1948. Bloomington: Indiana University Press.
[10] Robinson, Shira. 2013. Citizen Strangers: Palestinians and the Birth of Israel’s Liberal Settler State. Stanford: Stanford University Press.
[11] muun muassa https://www.btselem.org/publications;  https://www.hrw.org/middle-east/north-africa/israel/palestine; https://www.alhaq.org/publications/Al-Haq_Publications.
[12] Filiu, Jean-Pierre. 2012. The Origins of Hamas: Militant Legacy or Israeli Tool? Journal of Palestine Studies 41(3): 54–70; Robinson, Glenn E. 2004. Hamas as social movement. Kirjassa: Islamic activism: a social movement theory approach, sivut 112–139.
[13] Filiu, Jean-Pierre. 2012. The Origins of Hamas: Militant Legacy or Israeli Tool? Journal of Palestine Studies 41(3): 54–70
[14] Hroub, Khaled. 2017. A Newer Hamas? The Revised Charter, Journal of Palestine Studies 46(4): 100–111.
[15] Winter, Yves (2016). The Siege of Gaza: Spatial Violence, Humanitarian Strategies, and the Biopolitics of Punishment. CONSTELLATIONS 23(2): 308–319.
[16] Busbridge, Rachel. 2018. “Israel-Palestine and the Settler Colonial ‘Turn’: From Interpretation to Decolonization.” Theory, Culture & Society 35(1): 91–115; Salamanca, Omar Jabary, Mezna Qato, Kareem Rabie, and Sobhi Samour. 2012. “Past is Present: Settler Colonialism in Palestine.” Settler Colonial Studies 2(1): 1–8; Zureik, Elia. 1979. The Palestinians in Israel: A Study in Internal Colonialism. London: Routledge.

Artikkelikuva: Tiina Järvi

Mikko Joronen, Tiina Järvi ja Antti Tarvainen, 20 lokakuuta 2023

Israel, Palestiina, politiikka

---