Palestiina on nykyisen maailmanjärjestyksen reuna – kolme mahdollista kehityskulkua

Gazan sota on laukaissut hallitsemattoman ja itseään kiihdyttävän dynamiikan, jossa nykyinen maailmanjärjestelmä on murtumispisteessä. Meneillään on loppupeli, joka kohdistuu koko järjestelmän tulevaisuuteen.

Koko kansainvälinen poliittinen järjestelmä on halvaantunut Gazan sodan edessä. Israelin tuhoamissota on avannut railon, jossa korkeat periaatteet kansainvälisestä laista ja länsimaalaisten hallitusten teot erkanevat yhä kauemmaksi toisistaan. Yhdysvallat ja johtavat eurooppalaiset valtiot, kuten Saksa ja Iso -Britannia, jatkavat Israelin aseistamista huolimatta niin Kansainvälisen tuomioistuimen kansanmurhan estämiseen velvoittavasta päätöksestä kuin Kansainvälisen rikostuomioistuimen asettamasta pidätysmääräyksestä Israelin pääministeriä ja puolustusministeriä kohtaan.

Suomi jatkaa puolestaan asekauppaa Israelin kanssa, sallii suomalaisten yritysten myydä sotilas- ja kaksoiskäyttöteknologiaa Israeliin ja käy Israelin kanssa kauppaa ikään kuin mitään ei olisi tapahtunut. Suomen poliittisessa johdossa ja virkakunnan keskuudessa tiedetään kyllä, ettei Israelilla ole ollut vuosikymmeniin mitään intressejä rakentaa kahdenvaltion mallia tai aloittaa todellista rauhanprosessia. Korkean tason ihmisoikeustoimijat ja asiantuntijat, viimeisimpänä Amnesty International, on todennut Israelin syyllistyneen kansanmurhaan. Tästä huolimatta Israeliin kohdistuvat pakotteet ovat edelleen tabu. Suomessa halvaantumista kuvaa hyvin se, että huolimatta yli vuoden jatkuneesta Gazan sodasta eduskunnassa ei ole käyty Gazan tilanteesta tai Israel-politiikasta avointa keskustelua.

Halvaantumisen taustalla on monta syytä. Etenkin Yhdysvallat – ja EU sen perävaununa – ovat sitoneet koko Euraasiaa koskevan geopolitiikkansa Israelin tukemiseen. Israel on tiedustelukumppani, Israel on globaali teknologiakehittämisen keskus, Israel on lännen holokaustin jälkeisen katumisen ja kuvitellun korjausliikkeen todiste, Israel patoaa Iranin uhkaa ja valvoo Yhdysvaltojen turvallisuus- ja resurssi-infraa.

Tässä tilanteessa näen kolme kehityssuuntaa, jotka kaikki ovat jo käynnissä:

1. Sivilisaatioiden taistelu, jossa sota Gazaa ja palestiinalaisia kohtaan laukaisee yksinkertaistetut viholliskuvat ja vastakkainasettelut, jotka lisäävät polarisaatioita niin valtioiden välillä kuin sisällä.
2. Paluu status quohon, jossa palestiinalaisten poliittista toimintaa pyritään hallitsemaan ja jäädyttämään liberaalilta näyttävän maailmanjärjestelmän turvaamiseksi.
3. Hauras toivo, jonka tärkein merkki on kasvava solidaarisuus globaalin pohjoisen ja etelän välisen kansalaisyhteiskunnan välillä.

Esittelen nämä skenaariot lyhyesti tässä tekstissä. Sitä ennen on kuitenkin ymmärrettävä Palestiinalaisalueiden asemaa osana liberaalilta näyttävää maailmanjärjestelmää.

Palestiina liberaalin väkivallan keskuksena

Palestiinalaiset ovat jo pitkään eläneet kansainvälisen lain ja ihmisoikeuksien kaksoisstandardien luvatussa maassa siellä, missä kansainväliset periaatteet ovat menettäneet tehonsa. Johtavat ihmisoikeusjärjestöt ovat jo kauan ennen Gazan sotaa määritelleet koko Israel-Palestiinan todellisuuden apartheid-järjestelmäksi, jossa oikeudet ja etuoikeudet määrittyvät etnisyyden mukaan. Liberaalien periaatteiden romahtaminen ja kaksoisstandardit ovatkin uutinen ennen kaikkea länsimaalaisille, joiden näkökenttää kauniit puheet rauhanprosesseista ja ihmisoikeuksista ovat sumentaneet. Todellisuudessa liberaali maailmanjärjestelmää ei koskaan ollut liberaali niille, jotka ovat eläneet sen varjoissa; siellä, missä ihmisoikeudet saavat väistyä laajempien geopoliittisten ja taloudellisten tavoitteiden edestä.

Palestiinalaisalueilla tuo järjestelmä tunnetaan nimellä status quo, vallitseva tila. Status quo on Oslon rauhansopimuksesta asti kehittynyt vakauttamisjärjestelmä, jossa palestiinalaisten poliittista toimintaa pyritään rajaamaan ja ohjailemaan taloudellisten ja turvallisuuteen keskittyvien riippuvuussuhteiden kautta. Oslon sopimuksen taloudellisia suhteita koskenut Pariisin protokollasopimus formalisoi vuodesta 1967 asti Israelin rakentamia taloudellisen riippuvuuden rakenteita, joiden avulla Israel pystyy kontrolloimaan Palestiinan talouskehitystä ja rakentamaan Israel-myönteistä eliittiä.

Toinen keskeinen periaate 1990-luvulta asti on ollut rakentaa turvallisuusarkkitehtuuria, jossa palestiinalaiset itse valvovat Israelin etuja Palestiinalaisalueilla, kukistaen aseellista vastarintaa, terroria ja rajaamalla kansalaisyhteiskunnan toimintaa. Läntinen kehitysapu on näytellyt tässä rakenteessa keskeistä roolia tarjoten taloudellisia porkkanoita tämän Israel-riippuvaisen järjestelmän rakentamiseen. Status quohon kuuluu absurdi näytelmä, jossa Palestiinalaisalueita ”kehitetään” kohti toimivaa hallintoa, aktiivista kansalaisyhteiskuntaa ja valtionrakennusta samaan aikaan, kun koko ehdollistettu järjestelmä ruokkii ulkoista riippuvuutta ja sisäistä autoritääristymistä. Huolimatta siirtokuntien laajenemisesta läpi ”rauhanprosessin ” ja voimistuvasta apartheidista, länsimaat eivät ole asettaneet minkäänlaisia pakotteita Israelin hallituksille. Status quon kuorruttaneet juhlapuheet ihmisoikeuksista ja rauhanprosesseista ovat olleet tästä näkökulmasta vähintäänkin naiiveja.

Ennen Hamasin hyökkäystä lokakuun 7. päivä vaikutti hetken siltä, että Palestiinan kysymyksen alueellinen ja globaali voima olisi lopullisesti hälvennyt ja status quo-politiikka jatkaisi vahvistumistaan. Horisontissa häämötti jo seuraava merkkipaalu: Israelin ja Saudi Arabian suhteen normalisaatio. Trumpin ensimmäisen kauden aikana julkaistu Abraham-sopimus oli jo avannut kauppa- ja turvallisuusyhteistyön Israelin ja mm. Yhdistyneiden arabiemiraattien välille, ja Biden jatkoi normalisaatiota ajanutta politiikkaa. Normalisaation taustat on nekin luotu jo 1990-luvun Oslon rauhansopimuksen yhteydessä, jonka yhtenä keskeisenä tavoitteena oli vahvistaa Israelin ja Yhdysvaltojen kauppa- ja turvallisuuspoliittista asemaa Lähi-idässä luomalla liittolaissuhteita Persianlahden öljyntuottajamaihin.

Yhdysvallat ja sen alueelliset liittolaiset – Israel ja keskeiset Persianlahden maat – jakoivat yhteisen intressin vahvistaa niin kaupallista kuin turvallisuuteen kytkeytyvää yhteistyötä. Ne kaikki jakoivat myös intressin tukahduttaa palestiinalainen antikolonialistinen aktivismi, erityisesti aseellinen toiminta, johtuen sen epävakauttavasta vaikutuksesta paitsi Israelissa, myös Lähi-idän autoritääristen regiimien hallitsemassa todellisuudessa. Yhdysvaltojen näkökulmasta normalisaation ajaminen onkin ollut keskeistä, jotta sen kaksi alueellista tukijalkaa – Israel ja Persianlahti – voisivat vakauttaa keskeiset kauppareitit, joista Yhdysvallat (erityisesti energiansaannissa) on riippuvainen. Visio siitä, että palestiinalaisten poliittista toimintaa voitaisiin täydellisesti hallita ja koko Palestiina-kysymys ohittaa, särkyi kuitenkin 7. lokakuuta. Gazassa käynnissä oleva loppupeli on sysännyt koko maailmanjärjestelmän palapelit liikkeelle. Näen kolme kehityskulkua, jotka kaikki ovat jo käynnistyneet.

Skenaario 1: Itseään kiihdyttävät binäärit

Länsijohtoinen kansainvälinen järjestelmä on rakentanut hegemoniaansa paitsi sotilaallisen ja kaupallisen vallankäytön, myös liberaalien ihmisoikeus- ja kansainvälisyysperiaatteiden varaan. Israel, kuten on todettu, on näytellyt niin symbolista, taloudellista kuin turvallisuuspoliittista keskusta tuossa järjestelmässä.

Symbolisesti Israel on edustanut eurooppalaisen rasismin ja levittäytymispolitiikan pimeyttä ja sarastusta; lupausta ja todistetta siitä, ettei “koskaan enää”. Holokausti onkin toisen maailmansodan jälkeisen ihmisoikeusparadigman ja kansainvälisen lain syntyhetki. Kuten Hannah Arendt varoitti jo heti uuden maailmanjärjestyksen aattona, Euroopan juutalaisia ei saisi nostaa kansainvälisen järjestelmän erityisuhriksi – vaan heihin kohdistuneessa tuhoamispolitiikassa tulisi nähdä koko ihmisyyden ja modernin valtion epäonnistuminen. Arendtille “ei koskaan enää” tarkoitti ei koskaan enää kenellekään.

Holokaustin erityisaseman jalkoihin kuitenkin jäivät muut ”modernin ja valistuneen” länsimaisen etnonationalismin ja kaupan nimissä tehdyt rasistiset rikokset, kuten orjakauppa tai eurooppalainen asuttajakolonialismi tai imperialismi – mukaan lukien viktoriaaninen holokausti Intiassa ja saksalainen holokausti Namibiassa. Israelin hallitukset ovat tietoisesti kääntäneet Euroopan juutalaisten kärsimyshistorian Israelin hallitusten tekemän politiikan suojakilveksi ja pistimeksi, ja länsimaat ovat näytelleet omaa rooliaan. Israelista on tullut valtio, jota suojelee hiljaisuuden kulttuuri. Sitä ei saa kritisoida, kuten muita valtioita. Samalla palestiinalaiset – joiden kokemat etniset puhdistukset ja pakkosiirrot ovat suoraan kytköksissä eurooppalaiseen kolonialismiin – on brändätty uusiksi natseiksi. Israelin erityinen symbolinen asema on tullut esteeksi palestiinalaisten, juutalaisten ja Israelin juutalaisten kokemien traumojen ja meneillään olevan väkivallan yhtäaikaiselle käsittelylle.

Sokeus, joka liittyy Palestiinan kolonialismin täyttämään historiaan ja nykytilanteeseen, on itsessään tuhovoima, jonka seuraukset ovat tulossa esiin. Gazan sota on vapauttanut demonisointiin ja yksinkertaistettuihin viholliskuviin piiloutuvan väkivaltaisen potentiaalin, joka hajottaa nyt valtioiden välisiä ja sisäisiä suhteita. Kukaan Israel-Palestiinaa tutkineista tutkijoista tuskin yllättyi, kun Israelin poliittisessa ja sotilaallisessa johdossa palestiinalaisia kuvattiin “pimeyden lapsiksi” tai “ihmiseläimiksi”. Siinäkään ei ollut mitään yllättävää, ettei mediassa käsitelty Gazan pakolaisten historiaa aina brittimandaatista Israelin perustamiseen ja nykyhetkeen.

7. lokakuuta näyttäytyi mediassa Gazan sodan alkupisteenä, josta vastuussa olivat joko demoniset ja irrationaaliset palestiinalaiset tai sitten päivitettyyn pahan akseliin kuuluvat Venäjä tai Iran. Idioottimainen ja banaali tarina sivilisaatioiden törmäyksestä vedettiin jälleen esiin. Itä vastaan länsi, kristillisjuutalainen sivilisaatio vastaan islamilainen maailma, modernisaatio vastaan barbaria ja fundamentalismi. Palestiinalaisesta tuli jälleen se irrationaalinen vihollinen, jonka toiminnan takana ei ole historiaa tai loogisia syitä, vaan vain puhdasta kiihkoa. Pitkään jatkuneessa tilanteessa, jossa kansainvälinen järjestelmä ei ole mahdollistanut palestiinalaisille väyliä todelliseen rauhanprosessiin tai väkivallattomaan vastarintaan miehitystä ja apartheid-järjestelmää vastaan – ei ole yllätys, että aseellisen vastarinnan ja myös epätoivoisen terrorin suosio nousee.

Palestiinalaisia vartioivilla binääreillä on myös oma globaali ulottuvuutensa, joka vaikuttaa koko länsijohtoisen maailmanjärjestelmän tulevaisuuteen. Nykyisessä – jo Venäjän hyökkäyksen laukaisemassa – turvallistamisen ja pelon ilmapiirissä, sota Gazaa vastaan on päästänyt valloilleen itseään kiihdyttävien vastakkainasettelujen maailmaan, jossa essentialistisista viholliskuvista on tullut geopolitiikan tärkein pääoma. Binääreistä pyrkivät hyötymään, mitä erilaisimmat ”sivilisaatioiden puolustajat”, aina populistisista ja äärioikeistolaisista liikkeistä, islamistisiin liikkeisiin ja valtiot Yhdysvalloista Iraniin ja Venäjään.

Binäärit palvelevat autoritäärisiä johtajia, jotka elävät yksinkertaistuksista. Gazan kautta latautuvat binäärit matkustavat nyt ympäri maailman ja luovat uusia vastakkainasetteluja altistaen kansalaisyhteiskunnan poliittiselle repressiolle ja lisäten väkivallan todennäköisyyttä niin valtioiden välillä kuin sisällä. Länsi kantaa vastuun Israelin suojelusta ja asettamista pyhän uhrin asemaan. Sokeuden keskipisteessä, Saksassa, valtio vannoo puolustavansa Israelia loppuun saakka ja on vaarassa osallistua jälleen uuden kansanmurhan toteuttamiseen pyhän tehtävänsä innoittamana.  Ne lukuisat Saksan, Amerikan tai Englannin juutalaiset, jotka omissa maissaan julkisesti vastustavat Israelin ajamaa massatuhoa, joutuvat jälleen pelkäämään poliisia ja oikeuslaitosta. Binäärit laukkaavat eteenpäin ja niin islamofobia kuin antisemitismi Euroopassa vahvistuu.

Tästä syystä Gaza on liberaalilta näyttävän maailmanjärjestyksen reuna. Sen tuhovoima ja binäärit matkaavat sen varjojen sumentamalta reunalta keskuksiin ja luovat itseään vahvistavan ja kiihdyttävän dynamiikan, joka nakertaa sen eurooppalaista ydintä sisältäpäin. Aika näyttää, onko jo liian myöhäistä parsia kokoon niitä hyviä piirteitä – saavutettuja kansainvälisen lain ja yhteistyön väkivaltaa hillitseviä mekanismeja – joita länsikeskeinen, keskinäisriippuvainen järjestelmä on mahdollistanut.

Skenaario 2: Status quon paluu

Status quo -malli näyttää nyt haudatulta, mutta se on ennenkin herätetty kuolleista. 1990-luvulla, ensimmäisen intifadan jälkeen, palestiinalainen vastarinta saatiin rauhoitettua rahalla, aseilla ja Israel-myönteisen eliitin luomisella. Se on nytkin mahdollista.

1990-luvulla palestiinalainen eliitti oli taivuteltavissa ennen kaikkea siksi, että koko palestiinalainen poliittinen organisaatio oli matkalla vararikkoon. Kehitysapuinvestoinneille oli siis tarve ja palestiinalainen eliitti oli valmis “rauhanprosessiin”, joka vei paljon ja lupasi hyvin vähän. Samaa taktiikkaa epäilemättä sovelletaan tulevaisuudessakin, kun keskustelu Gazan jälleenrakennuksesta joskus alkaa. Tarve investoinneille on Gazan tuhon mittakaavan vuoksi massiivinen, ja Israel on pyrkinyt tietoisesti aiheuttamaan vararikkoa myös Länsirannalla palestiinalaishallinnon poliittisen toiminnan suitsemiseksi. Mikäli Yhdysvallat pääsee johtamaan ja koordinoimaan jälleenrakennusvisiota yhdessä Israelin kanssa, on odotettavissa yritys palauttaa status quo uusien riippuvuusrakenteiden kautta. Tähän sisältynee investointien ehdollistaminen siten, että talous- ja turvallisuusarkkitehtuuri Gazassa on suoraan alistettu Israelin valvonnalle ja kontrollille.

Myös nyt haudattu normalisaatioprosessi voidaan herättää henkiin, sillä sen taustalla olevat taloudelliset ja turvallisuuspoliittiset intressit eivät ole täysin kadonneet. Tietyt arabimaat haluavat edelleen päästä osingoille Israelin teknologia- ja turvallisuusinfrastruktuurista ja integroitua vahvemmin Israelin kautta kansainvälisille pääomamarkkinoille. Yhdysvallat pyrkii edelleen tuomaan sen kaksi alueellista tukijalkaa – Israelin ja Persianlahden – vahvemmin yhteen ja turvaamaan asemansa Lähi-idän kautta kulkevan maailmankaupan hallinnassa ja kehittämisessä.

Yksi pohja status quolta on kuitenkin pudonnut ja se liittyy Israelin sisäpoliittiseen ympäristöön. Status quo on nimittäin Israelin poliittisella kartalla perustunut kahden sionismin keskeisen muodon – liberaalin ja messianistisen sionismin – tasapainoon. Liberaalisionismi on ollut merkittävä tekijä, sillä se on mahdollistanut ajoittaisen puheen rauhanprosessista, palestiinalaisia halpatyövoimana käyttävän taloudellisen integraation sekä rajattujen hyvän elämän kuplien hetkellisen muodostumisen Palestiinalaisalueille.

Liberaalisionistisesta näkökulmasta palestiinalaisten kontrolli toimii parhaiten, jos heille annetaan myös rajattua talouskasvua ja pieniä toivon pilkahduksia horisonttiin. Koko 2000-luvun jatkunut messiaanisen ja äärioikeistolaisen sionismin esiinmarssi on kuitenkin nyt saavuttanut lakipisteensä Benjamin Netanyahun uudessa hallituksessa eikä poliittisella johdolla ole tarvetta enää pitää yllä edes illuusiota rauhanprosesseista ja palestiinalaisten integroimisesta työmarkkinoille. Tasapaino liberaalisionismin ja messiaanisen sionismin välillä on särkynyt. Kiihtyvän väkivallan politiikka, jossa palestiinalaiset ovat pelkkiä tuhoamisen kohteita klassisen asuttajakolonialistisen ideologian mukaan, hallitsee nyt Israelin poliittista kenttää. Tämä tekee vaikeaksi länsimaiden suosiman näytelmän, jossa abstraktia rauhanprosessia kannatetaan ja kumppanuuksia rauhaa kohti rakennetaan. Israelin poliittisella johdolla ei tähän näytelmään ole tällä hetkellä tarvetta.

Sionismissa tapahtuneen tasapainontilanteen järkkyminen tullee aiheuttamaan myös Israelin sisäistä polarisaatiota ja liberaalisionisteiksi itsensä identifioituvien kasvavaa vieraantumista yhteiskunnasta. Liberaalisionistit ymmärtävät, että paras reitti status quon pelastamiseen on nopea tulitauko, eikä siihen näytä hallituksessa olevan minkäänlaista pyrkimystä. Israelin liberaalissa mediassa syytetään jo avoimesti hallitusta etnisestä puhdistuksesta ja pohditaan sitä, onko Israel todella syyllistynyt kansanmurhaan. Kun vastustus Gazan sotaa vastaan kasvaa, on odotettavissa kasvavaa sananvapauden kaventumista ja poliittista repressiota, josta pahimmat seuraukset kantaa Israelin palestiinalainen vähemmistö. Binäärit, kuten yllä todettiin, leviävät Gazan kautta maailmalle – ja tämä pätee myös Israelin virallisten rajojen sisäiseen yhteiskuntajärjestykseen.

Skenaario 3: Haurasta valoa horisontissa?

Joitain esiin tulvivan valon merkkejäkin kuitenkin on. Ensinnäkin lännessä on tapahtunut jonkinlainen kollektiivinen havahtuminen sen suhteen, että kansainvälinen järjestelmä todella on täynnä kaksinaismoraalia, eikä liberaali maailma ole sitä, miltä se näytti. Meneillään on muutos, jossa globaali etelä ei enää edustakaan takapajuista menneisyyttä, jonka länsi voi nostaa valoon, vaan tulevaisuuden laboratoriota , joka on vaarassa levitä myös tänne. Yhä paremmin ymmärretään, että se, mitä tapahtuu Palestiinassa, ei ole eristettävissä vain Lähi-itään, vaan on yhteydessä meihin.

Suurin syy tälle havahtumiselle on kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen Palestiina-solidaarisuuden puolesta. Tässä, ehkäpä suurimmassa kansalaisyhteiskunnan voimannäytössä sitten 1960-luvun, niin palestiinalaiset kuin länsimaissa asuvat juutalaiset aktivistiyhteisöt ovat olleet etulinjassa luoden pohjaa monikulttuurisemmalle ja verkottuneemmalle solidaarisuustyölle, jossa Palestiina ei ole sympatian ja auttamisen kohde, vaan alue, jolla taistellaan koko kansainvälisen järjestelmän  luonteesta. Jotta tämä liike voi säilyttää vaihtoehtoisen maailman siemenen sisällään, sen on taisteltava paitsi essentialistisia viholliskuvia – myös sisäistä kuplautumista vastaan. Tällä liikkeellä on keskeinen rooli poliitikkojen painostamisessa kohti sellaista kansainvälistä järjestelmää, jossa kukaan ei kuulu ihmisyyden ulkopuolelle.

Israelin politiikan äärimmäinen luonne voi myös johtaa positiivisiin muutoksiin niin Israelin sisällä kuin sen tukijoiden joukossa. Mikäli Israelin sisäinen poliittinen kehitys jatkaa messiaanista sionismia – ja sen ajamaa massaväkivaltaa – Israelin yhteiskunta joutunee kriisiin. Tämän merkkejä ovat paitsi kasvava sisäinen polarisaatio ja erityisesti Pohjois-Amerikassa jatkuva nuorten juutalaisten vieraantuminen Israelista, myös Israelin talouden haavoittuvuuden lisääntyminen.

Vaikka tähän asti Israelin vientivetoinen ja kansainvälisestä pääomasta riippuvainen talous on pysynyt pinnalla sotaponnistelujen mahdollistamien investointien ja kansainvälisen solidaarisuuden avulla, pääomapako ja luottoluokituksen jatkuva heikentyminen odottaa kulman takana. Paine Israelin läntisissä tukijamaissa hallituksia kohtaan ei tule heltymään ja, kun pakotteiden pato joskus murtuu, on Israelin sisäinen koheesio entistä lujemmalla. Tässä tilanteessa voi syntyä myös israelilainen, laajempi rauhanliike, jollaista ei ole näkynyt vuosikymmeniin. Euroopassa myös on selkeästi havaittavissa trendi, jossa Irlanti, Norja, Espanja ja Belgia avaavat uudenlaisia linjoja Israel-politiikan  ja mahdollistavat siirtymän kohti pakotepolitiikkaa. Äärimmäinen väkivalta voi johtaa siis myös pirstaloitumiseen, jolla on positiivisia seurauksia.

Tällä hetkellä Gazan saatanallisen tuhomyllyn jatkaessa pyörimistään, on kuitenkin tunnustettava toivon hauraus. Liberaali maailmanjärjestys petti palestiinalaiset jo kauan sitten, ja tämän petoksen seuraukset tulevat kantamaan kauas. Niiden, jotka haluavat toimia paremman kansainvälisyyden puolesta, on valmistauduttava nyt aikaan, jolloin Gramscin sanoin ”Vanha maailma kuolee, ja uusi maailma kamppailee syntymästään: tämä on hirviöiden aika.”

Artikkelikuva: Sodan runtelema Pohjois-Gaza 20.3.2024. Kuva: ImageBank4u.

Aiempia Palestiina-Israel-konfliktia avaavia kirjoituksia Lähi-itä NYT -blogissa:

• Palestiina ja Israel – kuinka tuntea konteksti ja ymmärtää nykyisyys?
• 30 vuotta Oslon sopimuksesta: rauhantoiveista yhden valtion todellisuuteen Israel/Palestiinassa
• Utopioiden politiikkaa: tapaus Palestiina

Antti Tarvainen, 11 joulukuuta 2024

Gazan sota, Israel, kansainvälinen oikeus, kansainvälinen politiikka, Palestiina, palestiinalaiset

---