30 vuotta Oslon sopimuksesta: rauhantoiveista yhden valtion todellisuuteen Israel/Palestiinassa

Niin sanotusta Oslon sopimuksesta tuli tänä vuonna kuluneeksi 30 vuotta. PLO:n, eli Palestiinan vapautusjärjestön, ja Israelin välinen Oslon sopimus (myöhemmin Oslo I) allekirjoitettiin virallisesti Valkoisen talon edustalla kolmastoista syyskuuta vuonna 1993. PLO:n puolesta sopimuksen allekirjoitti Mahmud Abbas, joka nousi myöhemmin Jasser Arafatin seuraajana PLO:n puheenjohtajaksi,  ja Israelin puolesta ulkoministeri Shimon Peres, jonka rooli sopimusneuvotteluissa oli merkittävä. Allekirjoittajina toimivat myös Yhdysvaltojen ja Venäjän tuolloiset ulkoministerit. Lisäksi Israelin pääministeri Yitshak Rabin, PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat sekä Yhdysvaltojen presidentti Bill Clinton seurasivat arvokasta tilaisuutta, ja Arafatin ja Rabinin ikoninen kädenpuristus on jäänyt kaikkien Lähi-itää seuraavien muistiin. Vuonna 1993 moni uskoi, että nyt oltiin matkalla ”uuteen Lähi-itään”, johon kuuluisi rauha Israelin ja sen naapureiden välillä. Arafat, Peres ja Rabin saivat jopa Nobelin rauhanpalkinnon sopimusta seuraavana vuonna.

Päinvastoin kuin julkisessa keskustelussa toisinaan esitetään, kysymyksessä ei kuitenkaan ollut rauhansopimus, vaan lähinnä sopimus määräaikaisesta itsehallinnosta ja neuvotteluprosessista. Varsinainen Oslon sopimus (ns. Declaration of Principles on Interim Self-Government eli DOP) loi periaatteet palestiinalaisten määräaikaiselle itsehallinnolle Gazaan ja Länsirannalle, joka syntyisi osapuolten neuvotteluiden kautta. Sopimuksessa osapuolet sitoutuivat pyrkimään ”poliittisen prosessin” kautta pysyvään ja kattavaan rauhansopimukseen. Toisin sanoen sopimus oli vain alku prosessille, jonka päätepiste olisi rauhansopimus.

Konkreettisemmin Oslon sopimuksessa sovittiin siitä, että Länsirannan ja Gazan palestiinalaisia varten perustettaisiin itsehallintoelin korkeintaan viideksi vuodeksi. Tämä viiden vuoden aika alkaisi kulua siitä, kun Israel vetäytyisi Gazasta ja Jerikosta. Israel oli ehdottanut neuvotteluissa, että se vetäytyisi vain Gazasta, mutta palestiinalaiset pelkäsivät, että Israel ei koskaan vetäytyisi muualta, mikäli näin sovittaisiin. Tämän vuoksi Länsirannalla sijaitseva Jerikon kaupunki tuli mukaan sopimukseen symboliseksi merkiksi siitä, että kyse oli myös Länsirannasta. Sopimustekstissä osapuolet sitoutuivat siis siihen, että Länsirantaa ja Gazaa pidettäisiin yhtenä alueellisena kokonaisuutena.

Viiden vuoden siirtymäkauden aikana oli tarkoitus neuvotella pysyvä sopimus, joka perustuisi YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmiin 242 ja 338.  Kyseiset päätöslauselmat olivat aikoinaan luoneet mallin, jonka mukaisesti Israelin vetäytyminen sodassa miehitetyiltä alueilta olisi pohja rauhalle. Israelin ja Egyptin välinen rauhansopimus vuonna 1979 oli perustunut juuri tälle periaatteelle. Myöhemmissä sopimuksissa (erityisesti vuoden 1995 Oslo II:ssa) sovittiin tarkemmin Israelin lisävetäytymisistä, turvallisuusyhteistyöstä ja muista yksityiskohdista. Tähän liittyy Länsirannan väliaikainen jakaminen a-, b-, ja c-alueisiin.

Lopullista sopimusta koskevat neuvottelut oli määrä aloittaa viimeistään toukokuussa 1996. Näiden neuvottelujen oli tarkoitus käsitellä keskeisiä kiistakysymyksiä, kuten Jerusalemin asemaa, pakolaisia, siirtokuntia ja rajoja. Oslo I tekee selväksi, että lopullisen sopimuksen sisältö ei ole mitenkään sidottu väliaikana tehtyihin sopimuksiin. Vuonna 1995 murhattu pääministeri Rabin ei koskaan hyväksynyt ajatusta itsenäisen palestiinalaisen valtion syntymisestä, vaan ajatteli jonkinlaista konfederaatiota Jordanian kanssa. Niin sanottu Jordania-optio eri versioineen oli vanha Israelin työväenpuolueen hellimä ajatus.

Periaatejulistuksen lisäksi  Oslo I sisälsi myös sopimuksen osapuolten molemminpuolisesta tunnustamisesta (Letters of Recognition). PLO tunnusti Israelin oikeuden olemassaoloon ”in peace and security” ja YK:n päätöslauselmat 242 ja 338 sekä lisäksi tuomitsi ”terrorismin ja väkivallan” käytön. Niin ikään se sitoutui estämään kaikkien PLO:n jäsenten tekemän mahdollisen väkivallan. Nämä sitoumukset toimivat lähtökohtana kehitykselle, jossa myöhemmin syntyneestä Palestiinalaishallinosta (al-Sulta al-wataniyya al-filastaniyya eli Palestinian National Authority PNA) tuli Israelin turvallisuuden alihankkija. Ne PLO:n peruskirjan kohdat, jotka olivat ristiriidassa Israelin olemassaolon oikeutuksen kanssa, julistettiin pätemättömiksi. Israel puolestaan hyväksyi PLO:n Palestiinan kansan edustajaksi. Israel ei siis tuolloin virallisesti hyväksynyt Palestiinan valtion olemassaolon oikeutusta, eikä ole koskaan myöhemminkään niin tehnyt.

Sopimuksen vastustus

Kumpikin osapuoli joutui tahollaan kovan kritiikin kohteeksi, vaikka valtaosa sekä israelilaisista että palestiinalaisista hyväksyi sopimuksen tässä vaiheessa. Opposition uudeksi johtajaksi noussut oikeistolainen Benjamin Netanyahu ilmoitti puolueensa Likudin mitätöivän sopimuksen, kunhan pääsee valtaan, ja vertasi ulkoministeri Peresiä Neville Chamberlainiin. Israelissa suhtautuminen sopimukseen jakautui paljolti myönteisemmin suhtautuvan vasemmiston ja sopimuksen torjuvan oikeiston välillä.

Palestiinalaisten puolella vastustus oli laajapohjaisempaa, sillä islamistisen Hamasin lisäksi sopimuksella oli paljon vastustajia myös Arafatin Fatah-puolueen sisällä ja muualla sekulaarissa vasemmistossa. Yleinen syytös oli, että Arafat oli myynyt palestiinalaiset saamatta mitään konkreettista tilalle. Kun Israel oli kerran hyväksytty, hyväksymistä ei voitu enää käyttää neuvotteluvalttina jatkossa. Sopimus oli hiljaa kaikista keskeisistä palestiinalaisten vaateista. Arafatia ja muita ”ulkopuolisia” syytettiin siitä, että he eivät tunteneet Israelin miehityksen todellisuutta tai israelilaisia ylipäänsäkään. Arafat tai muu PLO:n johto, joka oli elänyt vuosikymmeniä Palestiinan ulkopuolella, ei ollut koskaan nähnyt israelilaisia siirtokuntia.

Kuten 1990-luvun lopulla Israelin ulkoministerinä toiminut Shlomo Ben-Ami kirjoittaa kirjassaan Scars of War, Wounds of Peace, sopimus oli senhetkisen ”voimatasapainon tulos”. Poikkeuksellisen heikossa asemassa ollut PLO oli paljon valmiimpi kompromisseihin, kuin Länsirannan uudet aktivistit, jotka olivat nousseet esiin intifadan ja Madridin rauhankonferenssin myötä. Palestiinalaisten kansainvälisesti tunnetuimpiin edustajiin kuuluva professori  Edward Said kirjoitti pian sopimuksen allekirjoituksen jälkeen esseen, jossa hän kutsui sopimusta palestiinalaisten Versailles’n (antautumis)sopimukseksi.

Israel on hyötynyt suuresti

Kuten tunnettua, Oslon prosessi ei koskaan johtanut rauhaan, ja vakavista neuvotteluista osapuolten välillä on jo vuosia. Koska sopimus ei millään lailla sitonut prosessin alkua ja päämäärää konkreettisesti toisiinsa, kumpikin osapuoli kuvitteli sen luoman todellisuuden hyvin eri tavoin. Palestiinalaiset kokivat jo tehneensä suuren myönnytyksen hyväksymällä sen, että suurin osa historiallisesta Palestiinasta kuuluisi jatkossakin Israelille. Israel puolestaan tulkitsi myös 1967 miehitettyjen alueiden tulevaisuuden olevan täysin auki. Huolimatta siitä, että rauhaa ei koskaan tullut, Oslon sopimus ja muut prosessiin liittyneet myöhemmät sopimukset ovat erittäin syvästi vaikuttaneet osapuolten välisiin suhteisiin, konfliktin kehitykseen ja kansainvälisen yhteisön rooliin. Sopimusten myötä on syntynyt uusi diskurssi, jonka kautta me kaikki ymmärrämme konfliktin.

Kun kehitystä katsoo nykyisellä vuosikymmenten perspektiivillä, sopimus on suuri voitto Israelille ja vastaavasti suuri tappio palestiinalaisille. Ennen Osloa konfliktissa oli vielä ainakin jollakin tasolla kyse koko Palestiinasta, mutta sopimuksen jälkeen kaikki huomio on kiinnittynyt Israelin vuonna 1967 valtaamiin Länsirantaan ja Gazaaan, eli vain pieneen osaan koko alueesta. Kansainvälisoikeudelliset ja syvän moraaliset kysymykset siitä, kuinka Ison-Britannian antama Balfour-julistus tuli osaksi Palestiinan mandaatin peruskirjaa tai siitä, kuinka Palestiina jaettiin 1947 vastoin sen asukkaiden suuren enemmistön tahtoa, ovat marginalisoituneet. Tämänvuotisessa Yhdistyneiden kansakuntien yleiskokouksen puheessaan Mahmoud Abbas vaati Isolta-Britannialta ja Yhdysvalloilta korvauksia niiden roolista Balfour-julistuksessa, mutta käytännön politiikkaan tällaiset vaateet eivät juuri vaikuta.

Hyvin keskeinen Oslon prosessin de facto marginalisoima kysymys on vuosien 1948–49 sodan palestiinalaiset pakolaiset. Oslon prosessin myötä keskiöön nousi uusi Palestiinalaishallinto, joka on käytännössä sivuuttanut PLO:n. Arafat ja kumppanit pelastivat itsensä maanpaosta Tunisiasta Palestiinaan, mutta samalla PLO jäi syrjään. Jatkossa Israelin ja Palestiinalaishallinnon väliset suhteet olivat ratkaisevassa roolissa, vaikka jälkimmäinen saikin oikeutuksensa PLO:n tekemästä sopimuksesta. Koska Palestiinalaishallinto päinvastoin kuin PLO edusti vain Länsirannan ja Gazan palestiinalaisia, pakolaiset ympäröivissä valtioissa jäivät vähälle huomiolle.

Israelin vastuu miehityksestä on hämärtynyt

Israel toivoi uudesta Palestiinalaishallinnosta poliisia, joka auttaisi sitä tukahduttamaan aseellisen vastarinnan. Vaikka Palestiinalaishallinnon rooli on tässä suhteessa ollut vaihteleva, kokonaisuudessaan siitä on kuitenkin kehittynyt Israelin turvallisuuden alihankkija, jonka budjetissa turvallisuuskoneiston rooli on vahvasti yliedustettu. Amerikkalainen Lähi-idän tutkija Ian Lustick kirjoitti hiljattain Palestiinalaishallinnon olevan ”Israelin Juudea– ja Samaria -ministeriön arabiosasto”. Tämä Abbasin hallinnon rooli on yksi syy siihen, että se on tänä päivänä niin valtavan epäsuosittu.

Alusta asti kansainvälinen yhteisö, Euroopan unioni sen etunenässä, on ottanut suuren roolin Palestiinalaishallinnon rahoittajana. Suomi on muiden mukana mieltänyt rahoittamisen olevan osa valtionrakennusprojektia, ei Israelin miehityksen taloudellista tukemista. Mekin olemme siis mukana siinä ”yhteisesti jaetussa fiktiossa, että Israelin miehitys on väliaikainen ja jonain päivänä kahden valtion malli voisi toteutua”, josta New York Timesin Tom Friedman kirjoitti viime kesänä Israelin ja Yhdysvaltojen suhteiden näkökulmasta.

Kun Oslon prosessi alkoi, Israelin uuskolonioissa eli siirtokunnissa asui reilu sata tuhatta asukasta. Tänä päivänä minimiarvio on 750 000 uudisasukasta, ja Israel jatkaa alueiden siirtämistä omaan hallintaansa. Tähän liittyvät myös palestiinalaisväestön kiihtyvät pakkosiirrot.

Oslo loi pohjan Israelin alueelliselle normalisaatiolle

Ilman kansainvälistä illuusiota siitä, että konflikti ratkeaa lopulta Palestiinan valtion myötä, Israelin olisi ollut paljon vaikeampi esimerkiksi moninkertaistaa siirtokuntalaisten määrää. Oslo loi pohjan Israelin alueelliselle ”normalisaatiolle”, joka alkoi jo Jordanian kanssa solmitulla rauhansopimuksella vuonna 1994. Päinvastoin kuin Egypti aikoinaan, Jordania ei joutunut maksamaan poliittista hintaa rauhansopimuksesta. Ilman Palestiinalaishallinnon viikunanlehteä myös alueen muiden valtioiden, kuten Yhdistyneiden arabiemiraattikuntien tai Marokon, olisi ollut paljon vaikeampi lähentyä Israelin kanssa.

Palestiinalaisten kannalta yksi suuri Oslon prosessiin kytkeytynyt muutos oli ja on Israelin lupajärjestelmä, joka alkoi kehittyä jo 1990-luvun alussa. Ennen sitä palestiinalaisten liikkumisvapaus koko alueella oli huomattava. Monimutkaisen “luparegiimin” myötä palestiinalaiset ovat asteittain joutuneet enemmän ja enemmän oman kuplansa vangiksi. Yhteys Gazan ja Länsirannan välillä on käytännössä katkennut, ja Itä-Jerusalem on eristetty muusta Länsirannasta. Esimerkiksi Gazan asukkaat eivät ole enää pariin vuosikymmeneen voineet opiskella Länsirannan yliopistoissa.

Oslon prosessiin liittyvät sopimukset sitoivat palestiinalaisten talouden tiukasti Israelin talouteen Israelin ehdoilla. Palestiinalaisten taloudesta ei haluttu kilpailijaa Israelin liike-elämälle. Siksi Suomessakin esitetyt väitteet siitä, että Gazasta olisi voinut kehittyä Singapore, ovat täysin irti alueen taloudellisesta todellisuudesta. Israelin monimutkainen hallintojärjestelmä kytkeytyy vahvasti maan hehkutettuun korkean teknologian ”innovaatioekosysteemiin”, joka on noussut tärkeään rooliin 1990-luvun alun jälkeisenä aikana. Miehitys tarjoaa loistavan laboratorion testata vankasti turvallisuussektoriin liittyviä innovaatiota, kuten Pegasus-vakoiluohjelmaa.

Palestiinalaiset ovat tyytymättömiä

Kaiken edellä kerrotun pohjalta ei varmasti tule suurena yllätyksenä, että palestiinalaiset ovat yleisesti tyytymättömiä Oslon sopimuksen perintöön. Hiljattain julkaistun mielipidetutkimuksen tulokset kertovat tilanteesta karua kieltä. Reilu kaksi kolmasosaa palestiinalaisista pitää nykyistä tilannetta huonompana tai paljon huonompana kuin tilannetta ennen Osloa. Peräti 68 % palestiinalaisista Länsirannalla ja Gazassa on sitä mieltä, että sopimus oli vastoin palestiinalaisten etuja ja 71 % katsoo, ettei PLO:n olisi pitänyt hyväksyä sopimusta. 63 % kannattaa sopimuksen hylkäämistä ja vain reilu 30 % Länsirannalla ja Gazassa asuvista palestiinalaisista kannattaa enää kahden valtion mallia.

Aseellisen vastarinnan kannatus on sen sijaan selvässä kasvussa. Keskustelu Israelin ja Saudi-Arabian välisestä mahdollisesta normalisaatiosopimuksesta käy parhaillaan kuumana. Palestiinalaishallinto pyrkii aktiivisesti vaikuttamaan siihen, että Saudi-Arabia ei unohtaisi palestiinalaisia, kun sopimuksen ehdoista päätetään. Siinä missä 1990-luvulla palestiinalaisten johdon toiveet kohdistuivat USA:n ja EU:n rooliin palestiinalaisten edun ajajina, nyt ne kohdistuvat Saudi-Arabiaan. Itse palestiinalaiset ovat kuitenkin johtajiaan pessimistisempiä, ja 56 % heistä uskoo, että sopimus heikentäisi mahdollisuuksia saavuttaa rauha Israelin ja palestiinalaisten välillä. Aivan samoin kuin 1990-luvun alussa, nyt puhutaan taas uudesta Lähi-idästä. Palestiinalaiset pelkäävät sen olevan heille yhtä huono kuin Oslon sopimuksen jälkeinen edellinen uusi Lähi-itä.

 

Artikkelikuva: Aleksandar Todorovic/Shutterstock

Hannu Juusola, 5 lokakuuta 2023

---