Libanonin ensimmäiset parlamenttivaalit yhdeksään vuoteen

Libanonissa järjestetään ensimmäiset parlamenttivaalit yhdeksään vuoteen tulevana sunnuntaina. Vuosikymmenien ajan Libanon on ollut yksi harvoista Lähi-idän valtioista, jossa demokraattisilla vaaleilla on merkitystä. Siksi vaalien toistuva siirtäminen on ollut pettymys monille myös Libanonin ulkopuolella. Vaalien siirtämistä on perusteltu huonolla turvallisuustilanteella, mikä johtui erityisesti Syyrian sisällissodan aiheuttamista jännitteistä Libanonissa. Sen lisäksi vakavat kiistat vaalilaista ja presidentin valinnasta vaikuttivat vaalien lykkäämiseen. Koko Syyrian pitkän sisällissodan ajan Libanonin vakaus on ollut veitsenterällä. Siksi nyt pidettävät vaalit antavat vähintäänkin toivoa maan vakaantumisesta.

Uskontokuntiin perustuva poliittinen järjestelmä

Libanonin poliittinen järjestelmä on Saddamin jälkeisen Irakin ohella alueellinen poikkeus ja varsin harvinainen kansainvälisestikin. Järjestelmä ei perustu enemmistödemokratialle, vaan yhdelle versiolle niin sanotusta konsensusdemokratiasta. Järjestelmässä jokainen yksilö edustaa aina ensisijaisesti omaa uskonnollista tai etnistä ryhmäänsä, joita Libanonissa on virallisesti lähes 20. Valta on jaettu sovitulla tavalla kollektiivisesti näiden ryhmien kesken. Sisällissodan (1975―1990) päättäneen Taifin sopimuksen (1989) mukaisesti maan parlamentissa on yhtä monta paikka kristityille ja muslimeille. Myös näiden ryhmien sisällä paikat on jaettu ennakkoon. Esimerkiksi sunneilla ja šiioilla on yhtä monta paikkaa. Maan pääministeri on aina sunni, presidentti maroniittikristitty ja parlamentin puhemies šiia. Kukaan kolmesta ei voi toimia ilman muiden trion jäsenten vuorovaikutusta.

Konsensusdemokratiaa on perusteltu sillä, että se on toimivin malli jakautuneessa yhteiskunnassa, jossa enemmistödemokratia voi johtaa enemmistön diktatuuriin. Haittapuolena on se, että järjestelmä sementoi helposti identiteetit ja vaikeuttaa laajempien ideologiaan perustuvien poliittisten ryhmittymien syntyä. Taifin sopimukseen sisältyykin myös periaate, jonka mukaan Libanonin tulee aloittaa valmistelut normaalidemokratiaan siirtymiseksi. Näin ei kuitenkaan ole tapahtunut, vaan Libanon on tänään entistäkin jakautuneempi. Uskonnollisesti jakautuneiden korkeimpien virkojen lisäksi myös alemman tason työpaikat on usein jaettu eri uskontokuntien eli sektien edustajien kesken. Samoin esimerkiksi koulut ovat selvästi jakautuneempia kuin ennen sisällissotaa. Onkin sanottu, että Libanon on ainoa maa maailmassa, jossa jopa kaatopaikat on jaettu eri uskonnollisten ryhmien kesken.

Tämän sektariaanisen poliittisen järjestelmän purku ei ole sopinut poliittiselle eliitille, jolle se tarjoaa mahdollisuuden pitää omia uskonnollisia ryhmiä omina vakiintuneina kannattajakuntinaan. Ulkopuoliset toimijat, ennen kaikkea Syyria ja Saudi-Arabia ovat puolestaan nähneet jakautuneen Libanonin antavan mahdollisuuden vaikuttaa maan sisäisiin asioihin. Yksi etniseen tai uskonnolliseen vallanjakoon perustuvan järjestelmän onnistumisen edellytyksiä on se, että ulkopuoliset valtiot tukevat järjestelmää, kuten Pohjois-Irlannissa vuoden 1998 Pitkänperjantain sopimuksen jälkeen on tapahtunut. Libanonissa ja Irakissa tilanne ei ole ollut tämä.

Miten uusi vaalilaki muuttaa asetelmia?

Kesäkuussa 2017 Libanonin parlamentti lopulta hyväksyi uuden vaalilain. Enemmistövaalijärjestelmästä siirrytään sen myötä, ensimmäistä kertaa maan historiassa, suhteelliseen vaalijärjestelmään. Ensimmäistä kertaa myös ulkomailla asuvat Libanonin kansalaiset voivat äänestää vaaleissa tulematta sitä varten Libanoniin. Jatkossa tarkoitus on jopa, että Libanonin huomattavan suuri diaspora saa kuusi omaa paikkaa parlamenttiin.

Myös vaalipiirit menivät lain myötä uusiksi. Maa on jaettu 15 vaalipiiriin, jossa kukin äänestäjä voi äänestää yhtä ehdokaslistaa. Sen lisäksi äänestäjä voi äänestää myös yhtä ehdokasta tällä listalla. Vaali on siis yhdistelmä lista- ja henkilövaalia. Säännöt, joiden perusteella yksittäisten ehdokkaiden äänet lasketaan, ovat varsin monimutkaiset. On selvää, että huomattavalla osalla äänestäjistä on vaikeuksia ymmärtää, miten uuden järjestelmän mukaan kannattaisi äänestää. Luultavasti kuitenkin useimmat äänestävät oman uskonnollisen ryhmänsä jäseniä.

Vaikka valittavan parlamentin uskontokohtainen jakautuminen on selvää jo ennakolta, monissa vaalipiireissä käydään tiukkaa poliittista kamppailua eri puolueiden listojen välillä sekä erityisesti listojen sisällä. Tyypillisesti puolueet pyrkivät saamaan listoilleen tai vaalilittojen listoille myös ehdokkaita, jotka edustavat eri uskonnollista ryhmää kuin puolue itse. Tätä piirrettä vahvistavat myös vaalipiirien rajat, jotka eivät suinkaan aina noudata johdonmukaisesti väestön uskonnollisia jakoja.

Uuden vaalijärjestelmän käytännön merkitystä valtasuhteiden kannalta ei voida vielä varmuudella arvioida. Koska lopputulos on niin epävarma, osa tunnetummistakin ehdokkaista on jättäytynyt pois vaaleista. Suhteellinen vaalitapa lisää periaatteessa pienten puolueiden ja itsenäisten listojen mahdollisuuksia ja heikentää suurimpia puolueita. Pääosin sunneja edustavan pääministeri Sa’ad al-Haririn Mustaqbal– eli Tulevaisuuspuolueen ja presidentti Michel Aounin kristittyjä edustavan Vapaan nationalistisen liikkeen (al-Tayyar al-watani al-hurr) epäilläänkin menettävän paikkojaan.

Jotkut kommentaattorit ovat arvioineet, että uusi vaalijärjestelmä suosii nimenomaan Hizbollahia, koska sen on entistäkin helpompi käyttää valtaa pienemmistä poliittisista ryhmistä koostuvassa parlamentissa (1). Myös osa sen tukipuolueista voi vahvistua uuden järjestelmän myötä. Hizbollah olikin uuden vaalilain keskeisiä tukijoita. Toisaalta myös Hizbollah joutunee tiukemmalle joissakin vaalipiireissä, eikä ole selvää, että se pystyy hyötymään uudesta laista. Listavaalin rinnalla käytävästä henkilövaalista (saut tafdil eli ”preferoitu ääni”) johtuen kovin kilpailu käytäneen samaa uskontokuntaa edustavien yksittäisten ehdokkaiden väillä

Vaaliliittojen ongelma

Uusi vaalijärjestelmä on jo rikkonut vanhoja poliittisia liittoutumia, ja monin paikoin näyttää muodostuneen liittoutumia perinteisten ”vihollisten” välille. On kuitenkin varsin epävarmaa tarjoaako tämä mahdollisuuden uusille avauksille vaalien jälkeen, sillä liittoutumat ovat tyypillisesti paikallisia ja vaalitaktisia. Parhaassa tapauksessa uudet vaaliliitot voisivat edistää suurempaa kansallista yhtenäisyyttä myös pitemmällä tähtäimellä. Suuri kysymys on erityisesti se, mitä vaalit merkitsevät kahden suuren nykyisen poliittisen koalition, Syyrian regiimiä tukevan Maaliskuun kahdeksannen päivän liittoutuman ja länsi- ja Saudi-mielisen Maaliskuun neljännentoista päivän liittoutuman kannalta. Nyt näiden koalitioiden jäsenpuolueet ovat vaaliliitossa vastakkaisen koalition jäsenten kanssa joissakin vaalipiireissä. Todennäköisintä on siis, että vaalit vahvistavat edelleen näiden liittoutumien hajaantumista, joka on jo meneillään.

Edellisissä, yhdeksän vuotta sitten pidetyissä parlamenttivaaleissa tärkein kysymys oli Hizbollahin aseet, jotka ovat valtion kontrollin ulkopuolella. Tällä kertaa äänestäjien huomio on keskittynyt pitkälti taloudellisiin kysymyksiin ja valtion tarjoamien palveluiden puutteisiin. Näistä on kuitenkin käyty vain vähän vakavaa poliittista väittelyä. Yksi syy on juuri laajat vaaliliitot, jotka lisäävät muutenkin tyypillistä poliittista kirjavuutta eri ryhmien sisällä. Koska puolueiden pohja on ensisijaisesti etninen tai uskonnollinen, ne eivät koskaan ole edustaneet yhtenäistä poliittista kantaa eri kysymyksissä. Juuri julkaistun selvityksen mukaan (2) nykyisessä parlamentissa olevien poliittisten ryhmien edustajat jakavat keskimäärin vain noin 50 prosenttia saman ryhmän edustajien näkemyksistä tärkeimmissä poliittisissa kysymyksissä! Usein kansanedustajat eivät edes tiedä mikä on oman ryhmän tai puolueen kanta johonkin kysymykseen. Tosin jotkut ryhmät kuten Hizbollahin Lojaalisuus vastarinnalle -ryhmä (Kutlat al-wafa’ lil-muqawama) ovat muita yhtenäisempiä.

Liberaali haaste

Vaaleihin osallistuu myös itsenäisiä liberaaleja poliittisia liikkeitä, joiden pyrkimyksenä on uudistaa poliittista järjestelmää. Näiden liikkeiden tausta on kansalaisyhteiskunnassa, joka on kamppaillut aktiivisesti demokraattisemman ja vähemmän korruptoituneen Libanonin puolesta arabikevään alusta alkaen. Tunnetuin uusista liikkeistä on Tahaluf watani -niminen (Kansallinen koalitio) lukuisista eri kansalaisjärjestöistä koostuva ryhmittymä.

Ryhmittymän sisällä on monenlaisia tavoitteita, mutta kaikki ehdokkaat ovat enemmän tai vähemmän perinteistä poliittista establismenttia vastaan. Joidenkin tavoitteena on luopuminen kokonaan sektariaanisesta poliittisesta järjestelmästä, jota kuvasin yllä. Kaikki vaativat parlamenttia, joka todella vastaisi ihmisten toiveisiin ja olisi aidosti vastuussa kansalaisille. Todennäköisesti uudet voimat eivät pysty merkittävästi vaikuttamaan vaalien lopputulokseen.

Eliitin yhteinen etu on estää itsenäisten uskontokuntien rajat ylittävien poliittisten liikkeiden ja puolueiden kehittyminen. Samalla valtio pidetään heikkona, jotta se ei voi korvata perinteisten puolueiden johtajia yhteisten resurssien jakajana. Äänestäjät ovat tavallaan taloudellisesti sidoksissa poliittisiin johtajiinsa, eivät niinkään valtioon. Libanonilaisessa kontekstissa puoluejohtaja on eräänlainen kummisetä, jonka tehtävänä on hankkia kannattajilleen konkreettisia taloudellisia etuja vastineeksi poliittisesta tuesta. Keskeiset poliittiset johtajat ovatkin tyypillisesti maan rikkaimpia miehiä. Perinteiset puolueet ovat tyypillisesti myös alueellisten suurvaltojen kuten Saudi-Arabian ja Iranin suosikkeja, mikä vahvistaa entisestään niiden asemaa. Yleisen tulkinnan mukaan myös vaalipiirien rajanveto vahvistaa perinteisten puolueiden asemaa.

Viime vuosina tapahtunut uskonnollisten ja etnisten jakolinjojen syveneminen Libanonissa ja koko Lähi-idässä luo sekin painetta olla uskollinen omille johtajilleen. Tärkeintä sunnipuoluetta Mustaqbalia edustava sisäministeri Nuhad Mashnuq julisti, että Beirutissa, jossa Hizbollah ja Mustaqbal käyvät kovaa taistelua, on kyse taistelusta ”arabiuden” ja ”persialaisuuden” välillä (3). Šiialaisen Hizbollahin kuvaaminen persialaisena on tyypillinen loukkaus Lähi-idän sunnien kielenkäytössä. Hizbollahin kannattajat tukenevat laajalti Hizbollahia ja sen siunaamia ehdokkaita, vaikka olisivatkin tyytymättömiä sen harjoittamaan politiikkaan tai haluaisivatkin erilaista Libanonia. Sama koskee pitkälti myös muiden uskonnollispohjaisten puolueiden kannattajia. Uusi, sektariaanisuudesta vapaa Libanon jäänee jälleen kerran odottamaan parempia aikoja.

 



Hannu Juusola, 4 toukokuuta 2018

, , ,




Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *