Turkki ostaa jalansijaa Irakin Kurdistanissa

Omavaraisuus on itsenäisyyden elinehto

Kun tulimme 1994 Irakin Kurdistanin lentokieltoalueelle, ei kukaan osannut odottaa jo rauhoittuneen tilanteen eskaloituvan Kurdistanin demokraattisen puolueen (KDP) ja Kurdistanin isänmaallisen liiton (PUK) väliseksi sisällissodaksi. Konfliktit seurasivat toisiaan ja vasta nyt, 25 vuotta myöhemmin, tuntuu Kurdistan suurin piirtein turvalliselta paikalta asua. Nyt ongelmia on vain Turkin rajaa lähestyttäessä tai Mosulin liepeillä ISISin ja osin myös Iranin joukkojen takia.

Alussa asuimme vuoden verran pääasiassa Massif Salahuddinissa, kyläpahaisessa lähellä Erbiliä. Vuokrasimme sieltä talon, jonka toinen olohuone oli alun perin toiminut lampolana. Niin maaseutua alue silloin vielä oli, että kerran kun talon porttia kolkutettiin ja menin tyhmyyksissäni sitä avaamaan, sisään tunki iso nauta, joka ilmeisesti kuului vuokraisännällemme.

Ison osan ajasta vietimme lankoni, kälyni ja anoppini luona, jonne myös toinen kälyni 9 nuoren lapsensa kanssa asettui asumaan. Onneksi, sillä yksin en olisi millään arjesta selvinnyt. Ensimmäisenä opin, ettei kukaan yksin näillä leveysasteilla pärjää. Naapuriapu ja erityisesti suvun ja perheen välinen yhteistyö on elinehto.

Noihin aikoihin Kurdistanin alue oli taloussaarrossa. Bagdad ei antanut tavaran saati ihmisten liikkua vapaasti, eikä lentoliikennettä tietenkään ollut lentokieltoalueella lainkaan. Turvallisin tapa liikkua maasta toiseen oli maitse Turkin ja Syyrian kautta. Eikä sekään ollut lainkaan turvallista.

Tuohon aikaan kylän basaarissa myytiin harvoja ja valittuja tarvikkeita. Lihaa ei löytynyt läheskään joka päivä. Tuoretavaraa sai vain sesonkiaikoina. Suurin osa oli paikallista tuotantoa, jota tuotiin lähialueilta kauppoihin. Sähkökatkosten takia kylmiöt eivät toimineet. Kauppiaat möivät häpeilemättä YK:n leimoilla varustettuja avustuspakkauksia, jotka sisälsivät esimerkiksi tomaattipyreetä, teetä, sokeria, saippuaa, jauhoja ja riisiä. Elämää leimasi puute; keittiövälineet olivat pääosin kiinalaista halpaa muovia, alumiinia tai peltiä. Keittiökoneita ei ollut, jos sellaisen jostain löysi, maksoivat ne maltaita ja olivat kierrätystavaraa. Välillä meni päiviä ilman talousvettä ja sitä tilattiin paloautolla talon vesisäiliöön. Turkki möi sähköä alueelle, Bagdadista sitä ei herunut. Jos Turkki ei ollut tyytyväinen, valot sammuivat.

Alkuaikoihin verrattuna on Kurdistanin tilanne parantunut ilmiömäisesti. Sähkö ei enää tule Turkista, vaan omista voimaloista. Sähkön saanti ei tosin vieläkään ole jatkuvaa. Varsinkin kesäisin ja talvisin sähköverkko ei pysty vastaamaan kysyntään. Joudumme ostamaan sähköä katkojen ajaksi paikallisilta generaattoriyrittäjiltä, jotka polttavat Irakin öljystä Turkissa jalostettua bensiiniä sähköä tuottaakseen.

 

Turkkilaiset valtaavat markkinoita

Suuri osa Duhokin kaupunkialueella ja kaupoissa myydyistä tuotteista tulee nyt Turkista. Iran hallitsee Duhokin markkinoista vain murto-osaa ja loput tuotteista tulee omilta tuottajilta. Suleimaniassa taas Iranilla on etulyöntiasema markkinoilla. Kurdistanin omavaraisuus on siis huolestuttavan matalalla tasolla. Asialle pitäisi tehdä jotain ja nopeasti.

 

 

Perjantaisin lähdemme usein autoretkelle tai piknikille Duhokin ympäristöön. Suuntaamme yleensä pohjoiseen ja kohti Amedia, toivoen löytävämme paikallisia tuotteita lähikauppiaittemme tarjoamien Turkista ja Iranista tuotujen sijaan. Sinänsä ironista, että joudumme heti aluksi tankkaamaan autoon Turkista tuotua, luultavasti Kurdistanin öljystä jalostettua bensiiniä.

 

 

Syyskuun viimeisenä perjantaina lähdimme taas huviksemme etsimään kaupungin ulkopuolelta niin sanotun onnellisen kanan tuoreita munia, Duhokissa oli tarjolla vain turkkilaisia munia. Pysähdyimme varmasti viidessä eri kylässä ja kiusasimme kysymyksillämme muutamaa satunnaista talonemäntääkin matkan varrella, ei onnea. Oli kuulemma liian kuuma, kanat eivät muni. Maalaiselämästä täysin vieraantuneen mielestä selitys oli aivan käsittämätön. Kuinka säätila muka vaikuttaa kanoihin, saati sitten muniin! Syy on tietysti yksinkertainen: Onnelliset maalaiskanat eivät asu tuotantolaitoksessa vaan pihoilla ja puutarhoissa. Yli 36 °C asteen lämpötila on varmasti liian korkea munimiseen. Näimme onnellisen oloisia kanoja, mutta munista ei ollut tietoakaan.

 

 

Kurdistanissa ei ole juurikaan munien tuotantoon keskittyneitä kanaloita, muista maatalouden tuotantolaitoksista puhumattakaan. Muutaman broilerinkasvatukseen keskittyneen kanalan olen kyllä nähnyt. Paikallisia kanoja myydään elävinä, paikalla teurastettuina ja puhdistettuina. Viljaa tuotetaan ja säilötään siiloihin, onhan Kurdistan ollut kautta aikojen Irakin vilja-aitta. Kasviksia ja hedelmiä tuotetaan, ja niitä tuodaan kaupunkeihin. Keskitettyä jakeluverkostoa ei kuitenkaan ole, mikä haittaa tavaran saamista kuluttajille. Turkista tuodut vihannekset kilpailevat paikallisten kanssa, siististi pakattuina, muttei yhtä tuoreina.

 

 

Kuten jo 1994, ihmiset yhä luottavat sukulaisiin, ystäviin ja yleensäkin puskaradioon sen suhteen, mistä tuoretta tavaraa ja paikallisia elintarvikkeita kannattaa hakea ja mihin hintaan. Välillä puskaradio levittää salaliittoteorioita, joiden mukaan iranilaisiin vesimeloneihin olisi ruiskutettu kurdien sterilisaatioon tähtääviä kemikaaleja. Toisella kertaa kiertää huhu, jonka mukaan supermarkettien turkkilaiset pakastekanat ovat täynnä antibiootteja ja hormoneja, eikä niitä siis kannata syödä. Jälkimmäinen saattaa pitää paikkansa. Usein pakkausten viimeinen käyttöpäivä on epäselvä tai jopa väärennetty. Sama pätee lääkkeisiin.

 

 

PKK:lla kaksijakoinen rooli

Luovuttuamme turhasta munien metsästämisestä päätimme käydä ostamassa Amedin tahinia eli seesamitahnaa, jota syödään aamiaisella tuoreen leivän ja teen kanssa. Amedin viehätys on paitsi paikallisessa tahinissa, hunajassa ja granattiomenasiirapissa, myös komeissa vuoristomaisemissa.

 

 

Jatkettuamme Amedista kohti pohjoista, ohitimme Turkin salaisen poliisin vähemmän salaisen tukikohdan, joka oli kömpelösti piilotettu maastovärin alle ihan maantien kylkeen. Rakennuksen edessä oli iso kyltti jossa luki kissankokoisin kirjaimin MIT (Milliyet Ístihbarat Teşkilatı). Ilmeisesti turkkilaisia ei ujostuta olla näkyvästi paikalla tai sitten kyltti on tarkoitettu omille joukoille, erehdysten välttämiseksi. Kumma kyllä, näinkään näkyvä turkkilainen kohde ei näytä kiinnostavan alueella liikkuvia Turkin kurdien terroristiseksi luonnehditun Kurdistanin työväenpuolueen (PKK) joukkoja. Sen sijaan ne keskittyvät valtaamaan paikallisilta heidän kotejaan ja kyliään ja häätämään heitä muualle. Samalla Turkin lennokit ja lentokoneet pommittavat alueella, ja uhreiksi joutuvat taas enemmän paikalliset kuin PKK:n sissit. Kyläläiset valittavat, etteivät enää uskalla viedä lampaitaan laitumelle tai käydä palstoillaan keräämässä satoa.

Suurin osa PKK:n rivijäsenistä on idealistisia nuoria, jotka varmasti ovat täynnä aatteen paloa. Silti PKK:n johto on monien mielestä selityksen velkaa siitä, miten PKK:n jatkuva kurdialueiden poliittisen tasapainon horjuttaminen palvelee kurdien asiaa. PKK toimii samoin myös Syyrian kurdialueilla, jossa Turkki parhaillaan käyttääkin PKK:ta tekosyynään tunkeutuessaan naapurivaltion alueelle. Perimmäinen tarkoitus on tietysti murskata Syyrian kurdien haaveet autonomiasta.

Monet Irakin Kurdistanin nuoret ovat myös liittyneet PKK:n riveihin. Nuoret tytöt ja pojat näyttäytyvät värväysvideoilla yhdessä luomassa uutta uljasta maailmaa. Propagandavideoiden asetelma muistuttaa enemmänkin 60-luvun hippiliikettä tai nuorisoleiriä kuin aseellista toimintaa. Kun karu todellisuus selviää, on liian myöhäistä. Aivan kuten ISISistä, ei myöskään PKK:sta voi erota. Eräs sukulaisemme kuuli PKK:n riveihin karanneen poikansa sairastuneen ja haluavan palata kotiin. Kun hän vaimonsa kanssa meni poikaansa hakemaan, vanhemmat käännettiin PKK:n leiriltä kylmästi pois. He eivät edes saaneet nähdä poikaansa. Usean yrityksen jälkeen vanhempien oli annettava periksi.

Rajalla pommitetaan, kaupungeissa käydään kauppaa

Samaan aikaan kun Turkin sotajoukot moukaroivat säännöllisin väliajoin Irakin Kurdistanin pohjoisosia, turkkilaiset kauppiaat ja rakennusalan yrittäjät takovat miljoonavoittoja kurdialueen asutuskeskuksissa. Irakin Kurdistanin autonomisen alueen paikallishallinnon (KRG) voimavarat eivät riitä omavaraisuuden kehittämiseen. Jo hallinnon perustoimintojen ja alueen sotilaallisen turvallisuuden ylläpitäminen on haasteellista.

 

 

Korruptio sabotoi senkin vähän, mitä jotkut rohkeat yrittävät saada aikaan. Työmarkkinoiden kieroutunut rakenne on sekin osasyynä: suuri osa työssäkäyvästä väestöstä (yli miljoona henkeä 6 miljoonan hengen väestöstä) on jonkinlaisissa valtion viroissa, byrokraattien armeija syö voimavaroja ja mahdollistaa edelleen korruption valtiokoneistossa. Mitä enemmän välikäsiä, sitä vaikeampaa on mitään saada aikaan. Lisäksi kauppasuhteet hyödyttävät tietysti molempia osapuolia. Turkkihan ostaa muun muassa öljyä KRG:lta.

Kurdistanista onkin vähitellen tullut turkkilaisten yrittäjien kultakaivos. Kaikki tuontitavarat ja palvelut ovat tervetulleita, alkaen peruselintarvikkeista ja vaatteista aina rakennusmateriaaleihin ja osaavaan työvoimaan saakka. Vaikka Kurdistanissa on satoja ammattikouluja, paikallisia osaajia on vaikea löytää. Kaikki vähänkin kouluja käyneet haluavat valtionvirkaan ja johtoasemiin. Turkista sen sijaan ammatillisia osaajia löytyy.

 

 

Perjantaiajelumme jäi sillä kertaa aiottua lyhemmäksi. Kuulimme, että PKK:n joukot olivat viimeaikoina liikkuneet muun muassa Deriluken alueella, joten käännyimme takaisin Duhokia kohti. Matkalla ohitimme Turkin miehittämättömän lennokin tuhoaman bensa-aseman. Lennokilla oli kuulemma tähdätty PKK:n jäseniä kuljettanutta henkilöautoa, mutta se osui heidän sijastaan paikallisiin autoilihin ja turkkilaista bensiiniä myyneeseen huoltoasemaan.

Maaseudulta Duhokin kaupunkialueelle palatessamme, panimme taas kerran merkille, kuinka maisema yhä enemmän muistuttaa Ankaran tiiviisti rakennettuja kerrostalolähiöitä. Katujen varret ovat täynnä turkkilaista tavaraa myyviä liikkeitä latinalaisella kirjoituksella varustettuine kyltteineen. Jopa paikallinen Carrefour myy enimmäkseen turkkilaisia hyödykkeitä. Vain pieni osa Carrefourin elintarvikkeista on Ranskasta tai muualta ulkomailta.

 

 

Kaikesta huolimatta joudumme myöntämään, että elintaso Duhokissa ja yleensäkin Kurdistanin alueella on viimeisten 25 vuoden aikana kohentunut huomattavasti muun muassa tuontitavaran turvin. Ehkä jonain päivänä kotimainen tuotanto saadaan käyntiin. Siihen asti on kuitenkin tyytyminen siihen, mitä kaupungista saa. Kotiin palattuamme istumme siis kiltisti turkkilaisille sohvillemme juomaan Turkista tuotua teetä. Myöhemmin syömme iltapalaksi turkkilaista juustoa ja turkkilaisia kananmunia. Uunituore leipä sentään on paikallisesta leipomosta ja naurettavan halpaa.

 

Artikkelikuva: Duhok sijaitsee vuorten ympäröimänä laaksossa. Asujaimisto leviää vähitellen yhä ylemmäs vuorten rinteille. Kuva: Sinikka Nerweyi

 

 

 

Sinikka Nerweyi, 11 lokakuuta 2019

Irak, Kurdistan, talous, Turkki

---