Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia osa 3

Sekä Israel että Marokko ovat pyrkineet väestönsiirroilla vahvistamaan valtaansa miehitetyillä alueilla. Marokko pyrkii assimilaatiopolitiikalla kieltämään sahrawien kansallisen identiteetin, kun taas Israelin tavoitteena on apartheidin keinoin pitää juutalaiset ja palestiinalaiset erillään. Ihmisoikeusloukkaukset ovat keskeinen osa miehitystä ja kolonialismia, ja kansainvälinen oikeus usein väistyy taloudellisten hyötyjen edessä. Miehityksessä testattuja vakoiluohjelmia sekä kalaa ja kirsikkatomaatteja tuodaan miehitetyiltä alueilta EU:hun ja myös Suomeen.

Palestiina ja Länsi-Sahara osa 3/3

Tässä kolmiosaisessa kirjoitussarjassa käydään läpi Israelin ja Marokon kolonialismia ja miehitystä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä.

Väestönsiirroilla enemmistöksi

Vuoden 1975 niin kutsutussa Vihreässä marssissa Marokko siirsi 350 000 kansalaistaan miehittämäänsä Länsi-Saharaan. Sittemmin Marokko on järjestänyt pieniksi vihreiksi marsseiksi kutsuttuja väestönsiirtoja ainakin vuosina 1991, 1993, 1994 ja 1995. Marokko aloitti Vihreän marssin juuri sen jälkeen, kun Haagin kansainvälinen tuomioistuin (ICJ) antoi lausuntonsa, jonka mukaan Marokolla ei ole oikeutta Länsi-Saharaan. Alueen valtaamisen lisäksi satojentuhansien kansalaisten siirtämisen tarkoituksena oli pönkittää kuvaa Länsi-Saharasta asumattomana alueena.

Väestönsiirroilla Marokko on pyrkinyt varmistamaan, että mikäli se joutuisi taipumaan kansanäänestykseen Länsi-Saharan tulevaisuudesta, marokkolaisilla olisi äänestyksessä selvä enemmistö. YK:n rauhanturvaoperaatio MINURSO perustettiin vuonna 1990 varmistamaan kansanäänestyksen järjestäminen.

Väestönsiirrot ovat vaikeuttaneet MINURSOn työtä, sillä elokuussa 1991 Marokko esitti 120 000 uutta äänestäjää lisättäväksi äänioikeutettujen listaan Länsi-Saharassa. Espanjan vuonna 1974 suorittamassa väestönlaskennassa alueella oli kirjattu vain 73 497 asukasta. Sittemmin kiista äänioikeutetuista on ollut yksi tekosyy kansanäänestyksen lykkäämiselle, ja Marokon uudet väestönsiirrot ovat entisestään vaikeuttaneet tilannetta.

Sionistiliike oli sekin vaalinut kuvitelmaa Palestiinasta tyhjänä maana. Sionistiliike omaksui kristittyjen keksimän iskulauseen ”maasta ilman kansaa kansalle ilman maata”. Mittavasta eurooppalaisten (ja vähäisestä Lähi-idän) juutalaisten muuttoliikkeestä huolimatta juutalainen enemmistö saatiin Palestiinassa muodostettua ainoastaan pakkoväestönsiirtojen avulla.

Israelin perustamisen yhteydessä vuosina 1947–49 sionistiliike karkotti etnisessä puhdistuksessa yli 700 000 palestiinalaista valtion alueelta. Israeliin jäi noin 150 000 palestiinalaista, joita pidettiin sotilashallinnon alaisina joulukuuhun 1966 asti. Senkin jälkeen valtio on pyrkinyt pitämään palestiinalaisia ja juutalaisia kansalaisia erillään. Toisaalta juuri erottelupolitiikka on tehnyt palestiinalaisten kansallisesta identiteetistä Israelille ongelman.

Täydet oikeudet kuuluvat Israelissa vain juutalaisille

Vuonna 2018 Israelin peruslakiin kirjattiin, että vain juutalaisilla on itsemääräämisoikeus Israelissa. Jo Israelin itsenäisyysjulistuksessa valtion määriteltiin kuuluvan juutalaisille. Tätä periaatetta on viimeaikoina entistä näkyvämmin korostettu. Se heijastaa sionistien pitkäaikaista huolta siitä, että vain yhdelle etniselle ryhmälle tarkoitettu valtio ei ole vakaalla pohjalla niin kauan kuin siellä on muitakin etnisiä ryhmiä.

Israelin laissa on poikkeuksellisesti eroteltu kansallisuus ja kansalaisuus. Ei ole olemassa israelilaista kansallisuutta, vaan kansalaiset on jaoteltu yli sataan kansallisuuteen. Täydet oikeudet saavat vain ne kansalaiset, joiden kansallisuudeksi on kirjattu juutalainen.

Vuonna 1967 Israel valloitti ne osat Palestiinasta, joita se ei saanut haltuunsa vuosien 1947–49 sodassa. Miehitetyillä Gazalla ja Länsirannalla (mukaan lukien Itä-Jerusalemissa) erottelupolitiikan ja asuttamisen yhteys on vielä selvempi kuin Israelissa.

Israel on perustanut miehitetyille alueille siirtokuntia, joissa asuu yli 600 000 israelinjuutalaista. Palestiinalaisten asuinalueet Länsirannalla Israel on pirstonut 165 saarekkeeseen. Muurit, Länsirannan palestiinalaisilta kielletyt tiet sekä siirtokunnat, sotilasvyöhykkeet ja muut israelinjuutalaisten käyttöön varatut alueet erottavat saarekkeita toisistaan ja Israelista.

Palestiinalaisilla ei ole pääsyä siirtokuntiin, eivätkä israelinjuutalaiset saa mennä palestiinalaisten asuttamalle alueelle A, tosin kieltoa ei tehokkaasti valvota. Alue A kattaa 18 % Länsirannasta. Israel saattaakin olla maailman ainoa maa, joka virallisesti kieltää juutalaisilta kansalaisilta pääsyn osalle hallitsemiaan alueita.

Länsirannalla Israelin kansalaisiin sovelletaan Israelin lakeja, kun taas palestiinalaiset ovat sotilasmääräysten alaisia. Israel on eristänyt Gazan kokonaan ja pitänyt sitä saarron alla yli 13 vuotta.

Assimilaation ja apartheidin ero

Fyysisen infrastruktuurin ja sääntölabyrintin lisäksi miehitystä ja kolonialismia ylläpidetään narratiiveilla kansallisuudesta ja sen puutteesta. Marokon tapauksessa sahrawien kansallisen identiteetin kieltäminen on liittynyt assimilaatiopolitiikkaan, jossa valtio yrittää pyyhkiä pois kolonisoidun väestön identiteetin ja kulttuurin. Tämä ei ole harvinaista: Suomessakin on harjoitettu samanlaista politiikkaa osana saamelaisiin kohdistuvaa kolonialismia. Israelin ja apartheidin ajan Etelä-Afrikan tavoitteena on sen sijaan ollut väestönryhmien erottelu, ei sulauttaminen.

Niille palestiinalaisille, joilla on Israelin kansalaisuus, valtio on yrittänyt kehittää uuden identiteetin ”Israelin arabeina” ja näiden alaryhminä. Tavoitteena ei ole pitää heitä erillään ainoastaan israelinjuutalaisista, vaan myös muista palestiinalaisista. Tämä muistuttaa Etelä-Afrikan hallituksen yritystä asettaa värillisiksi luokitellut ihmiset mustiksi luokiteltuja vastaan pitäen heidät samalla erillään valkoisista. Assimilaatiopolitiikkaa Israel on kohdistanut lähinnä ei-eurooppalaisiin juutalaisiin, erityisesti Lähi-idästä kotoisin oleviin mizrahijuutalaisiin, joista suurin osa on arabeja tai arabitaustaisia.

Koska apartheidilla ja assimilaatiolla on erilaiset tavoitteet, jotkut Israelin ja Marokon miehityspolitiikan pinnallisesti samanlaisilta vaikuttavat käytännöt ja piirteet palvelevat eri tarkoitusperiä. Esimerkiksi Israelin Länsirannalle ja Marokon Länsi-Saharaan ja osin Mauritaniaan rakentamilla satojen kilometrien pituisilla muureilla on erilainen tavoite. Marokon hallitus vetää muurilla poliittisen rajan sulkien sisälle alueen, jonka se katsoo kuuluvan valtioonsa. Israel sen sijaan hallitsee alueita muurin kummallakin puolella. Länsirannalle rakennettu muuri ei niinkään rajaa hallinnollisia alueita, vaan erottelee väestönryhmiä toisistaan ja sulkee palestiinalaisia ulkopuolelle.

Ihmisoikeusloukkaukset ovat keskeinen osa miehitystä

Miehitys ja kolonialismi pysyvät pystyssä vain väkivalloin. Siksi ihmisoikeusloukkaukset ovat erottamaton osa niitä.

Israelin merkittävin ihmisoikeusjärjestö B’Tselem totesi tammikuussa 2021 ilmestyneessä apartheid–raportissaan, että Israelin väkivallan tarkoituksena on ylläpitää juutalaisen ylivallan järjestelmää koko Palestiinan alueella. Etelä-Afrikan apartheid oli kokonaisuus, joka ilmeni eri tavoin valtion valkoisille varatulla alueella, mustille eristetyissä bantustaneissa ja miehitetyssä Namibiassa. Samoin Israelin apartheid ilmenee eri tavoin Israelin kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisällä, Länsirannalla, Gazassa, ja Palestiinasta karkotettujen pakolaisten elämässä.

Länsirannalla väkivalta läpäisee arjen: sotilaiden tarkastuspisteet, nöyryytykset, mielivaltaiset vangitsemiset, kidutus, lasten kaappaaminen öisin, kyynelkaasu, ampuminen, hakkaaminen, siirtokuntalaisten polttopulloiskut, vandalismi ja pahoinpitelyt. Kaiken tämän tarkoituksena on kontrolloida palestiinalaista väestöä, jotta se ei vastusta kolonialismia ja apartheidia.

Israel pakkosiirtää palestiinalaisia juutalaisten asutuksen tieltä niin Israelissa kuin Länsirannalla. Israelissa Al-Araqibin kylä Negevin autiomaassa on noussut ikoniseksi esimerkiksi vastarinnasta pakkosiirroille ja maan anastamiselle: viranomaiset ovat tuhonneet sen yli 180 kertaa, mutta kyläläiset ovat aina palanneet.

Vuonna 2005 Israel veti siirtokuntansa pois Gazasta, ja on sen jälkeen kohdellut sitä sotatoimialueena. Israelin armeija ampuu Gazan maanviljelijöitä ja kalastajia kohti satoja kertoja vuodessa, siis lähes päivittäin, ja tekee maahyökkäyksiä lähes viikoittain.

Israelin ylläpitämän saarron takia Gaza ei ole vieläkään toipunut Israelin vuosina 2006, 2008–9, 2012 ja 2014 tekemistä suurhyökkäyksistä. Israelin armeija tarkoituksellisesti tuhosi niissä elämälle välttämätöntä siviili-infrastruktuuria. Viimeisin iso hyökkäys oli toukokuussa 2021. YK:n mukaan Gazan kaistasta on tullut ihmiselämälle kelvoton.

Taloudelliset hyödyt tärkeämpiä kuin kansainvälinen oikeus

Kansainvälinen rikostuomioistuin (ICC) aloitti maaliskuussa 2021 tutkinnan sotarikoksista Miehitetyillä palestiinalaisalueilla. Esitutkinnassa painopisteenä olivat siirtokunnat Länsirannalla, Israelin hyökkäys Gazaan vuonna 2014 ja gazalaisten mielenosoittajien ampuminen.

Tämä ei ole johtanut siihen, että Israelin liittolaiset, mukaan lukien Suomi, olisivat lopettaneet tukeaan sille. Näin eivät ole vaikuttaneet muutkaan lukuisat YK:n, kehitysjärjestöjen, ihmisoikeusjärjestöjen ja akateemisten tutkijoiden yksityiskohtaiset raportit ja selvitykset ihmisoikeusloukkauksista ja kansainvälisen oikeuden rikkomuksista. Päinvastoin Israelin tärkeimmät tukijat Yhdysvallat ja EU ovat syventäneet välejään sen kanssa.

Vaikka Israelin osuus EU:n tuonnista ja viennistä on vain prosentti, se on kehittänyt valvonnasta, kontrollista ja väkivallasta erikoistuneita vientituotteita. Ne ovat haluttua tavaraa EU:ssa ja muualla. Israelin asiantuntemusta ja teknologiaa on hyödynnetty etnisissä puhdistuksissa ja kansanmurhissa muun muassa Etelä-Afrikassa, Bosniassa, Guatemalassa, Myanmarissa ja Ruandassa.

Myös monet EU-maat, Suomi mukaan lukien, hankkivat miehityksen ylläpitämisessä testattua Israelin ase- ja valvontateknologiaa. Uutisissa on viime aikoina ollut erityisesti israelilaisen NSO Groupin kehittämä Pegasus-ohjelmisto, jota on käytetty kymmenien tuhansien ihmisten vakoilemiseen ympäri maailmaa. Tällaiset tuotteet ovat miehitysinnovaatioiden spin-offeja.

Marokkokin on käyttänyt Pegasusta ihmisoikeusaktivistien ja journalistien vakoiluun. Marokon ja Israelin tiedustelupalvelut ovat tehneet vuosikymmeniä läheistä yhteistyötä huolimatta Marokon julkisesta sitoutumisesta arabimaiden Israel-boikottiin. Marokko on Israelin asekauppakumppani, ja seuraa sen esimerkkiä käyttäessään mm. israelilaisia miehittämättömiä lentokoneita miehityksen ylläpitämiseen.

Amnesty International, Human Rights Watch ja monet muut ihmisoikeusjärjestöt ovat säännöllisesti raportoineet miehitetyillä alueilla elävien sahrawien pidätyksistä, kidutuksesta ja pahoinpitelystä. Samaan aikaan Marokko on ostanut Yhdysvaltojen ja EU:n poliittista tukea Länsi-Saharan luonnonvaroilla. Oikeustieteen professorin Jeffrey J. Smithin mukaan Marokon vuosina 1976–2015 hyödyntämien Länsi-Saharan luonnonvarojen kokonaisarvo on 5,65 miljardia dollaria.

Lukuisat Amnesty Internationalin ja Human Rights Watchin raportit kertovat systemaattisista ihmisoikeusloukkauksista Länsi-Saharan miehitetyllä alueella. Ihmisoikeusloukkaukset pitävät sisällään myös sahrawien kokoontumisten ja sananvapauden rajoittamista. Kansainvälisesti arvostetun Robert F. Kennedyn ihmisoikeuspalkinnon saanut ”Länsi-Saharan Gandhi” eli sahrawiaktivisti Aminatou Haidar kärsi vuosien ajan epäinhimillisestä kohtelusta Marokon salaisissa vankiloissa.

Vuonna 2010 Marokko tukahdutti väkivaltaisesti Gdeim Izikin rauhanomaisen protestin. Siinä yli 20 000 sahrawia oli kokoontunut miehitetyn Länsi-Saharan pääkaupungin El Aaiúnin ulkopuolelle protestileirille vastustamaan miehitystä ja luonnonvarojen hyväksikäyttöä. Leirin tuhoamista seurasivat pidätykset ja pahoinpitelyt. Muun muassa Noam Chomsky on esittänyt, että niin sanottu ”arabikevät” sai alkunsa Gdeim Izikistä, ei Tunisiasta.

Kalaa ja Pirkka-tomaatteja Länsi-Saharasta eurooppalaisten lautasille

Länsi-Saharassa on rikkaat kalavedet, ja etenkin espanjalaiset troolarit kalastavat Länsi-Saharalle kuuluvilla aluevesillä. Muun muassa espanjalaiset ja muut kansainväliset yhtiöt ovat myös marokkolaisten yhteistyökumppanien kanssa jo vuosikymmeniä hyödyntäneet Länsi-Saharan fosfaattiesiintymiä. Lisäksi marokkolaiset ja ranskalaiset suuryritykset kasvattavat Länsi-Saharassa paljon erilaisia vihanneksia, kuten kirsikka- ja luumutomaatteja. Niitä myydään esimerkiksi suomalaisissa K-kaupoissa Pirkka-tomaatteina.

Vuonna 2004 Yhdysvallat solmi Marokon kanssa vapaakauppasopimuksen, mutta rajasi Länsi-Saharan sen ulkopuolelle. EU sen sijaan on solminut etenkin Ranskan ja Espanjan ajamana Marokon kanssa kauppasopimuksia ilman tällaista rajoitusta. Näin EU tukee Länsi-Saharassa toimivia miehityksen osallisia tahoja miljoonilla euroilla.

EU:n tuomioistuin tuomitsi vuosina 2016 ja 2018 näiden sopimusten olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia. Unionin yleinen tuomioistuin vertasi vuonna 2015 näitä sopimuksia EU:n ja Israelin väliseen assosiaatiosopimukseen. Sopimus koskee vain valtion suvereenia aluetta, eikä sitä voi soveltaa miehitettyihin alueisiin.

Tuomiosta huolimatta EU:n komissio neuvotteli uuden kalastussopimuksen Marokon kanssa, johon erilaisten poliittisten manööverien jälkeen saatiin taas sisällytettyä Länsi-Saharan alue ja sen kalavedet. EU:n neuvosto hyväksyi sopimuksen joulukuussa 2018, ja helmikuussa 2019 sopimus hyväksyttiin Euroopan parlamentissa. Syyskuun lopulla 2021 Unionin yleinen tuomioistuin kuitenkin toistamiseen mitätöi EU:n ja Marokon väliset kauppa- ja kalastussopimukset, koska ne koskivat myös Länsi-Saharaa.

Lopuksi

Palestiinan ja Länsi-Saharan miehitykset tekevät näkyväksi sen, miten vähäinen merkitys kansainvälisellä oikeudella ja ihmisoikeuksilla on valtioiden välisissä suhteissa verrattuna suurvaltojen intresseihin ja kauppapolitiikkaan.

Vuonna 2011 Yhdysvalloissa ja Euroopassa aloitettiin sotilasoperaatio Muammar Gaddafin hallinnon kaatamiseksi Libyassa siviilien suojelemiseen vedoten. Tämä tapahtui vain vuosi Marokon ryhdyttyä avoimeen väkivaltaan Gdeim Izikin mielenosoittajia kohtaan. Kuitenkaan vaatimuksia siviiliensuojelumekanismin sisällyttämisestä osaksi rauhanturvaoperaatio MINURSOa ei otettu edes harkintaan sahrawien suojelemiseksi.  Samalla myös tuki Israelin apartheidille kasvoi.

Turvautuessaan Yhdysvaltojen Trumpin hallinnon lupauksiin ja solmiessaan diplomaattisuhteet Israelin kanssa Marokko pelasi niin ulko- kuin sisäpoliittista uhkapeliä. Vaikka se virallisissa tiedotteissa ja uutisoinnissa painotti sopimuksen strategista ja taktista painoarvoa, toimet suhteiden normalisoimiseksi Israelin kanssa kielivät pikemminkin kuningashuoneen paniikinomaisista ratkaisuista. Sopimus on erittäin epäsuosittu kansan keskuudessa, ja maa painii taloudellisten ongelmien kanssa. Israel ja Marokko ovat sopimuksen jälkeen tiivistäneet välejään nopeasti ja sopineet muun muassa öljynetsinnästä, asekaupoista ja sotilasyhteistyöstä.

Sopimuksen suurin voittaja oli Israelin pääministeri Benjamin Netanjahu. Vuonna 2020 solmitut diplomaattisopimukset Yhdistyneiden arabiemiraattikuntien, Bahrainin, Sudanin ja Marokon kanssa auttoivat häntä esiintymään Israelin kansainvälisen aseman takaavana valtiomiehenä. Tämä ei kuitenkaan riittänyt pelastamaan Netanjahua, joka joutui luopumaan vallasta maaliskuun 2021 vaalien jälkeen. Israelin uusi hallitus kuitenkin toteuttaa samaa ulkopolitiikkaa ja apartheid-politiikkaa kuin edeltäjänsä, vaikka saattaakin olla vähemmän taitava sen markkinoinnissa.

Viime lokakuussa uutisoitiin Marokon kansallisen hiilivety- ja kaivosviraston (ONHYM) ja israelilaisen öljy-yhtiön Ratio Petroleumin sopimuksesta aloittaa öljyn ja maakaasun etsintä miehitetyn Dakhlan kaupungin rannikkoalueilla. Kansainvälisen oikeuden näkökulmasta ei ole merkityksetöntä, että Polisario tuomitsi sopimuksen jyrkkäsanaisesti.

Sekä Israelin että Marokon miehitysvalta ja kolonialismi ovat riippuvaisia ulkoisesta tuesta. Israelin kuvan kiilto on kadonnut, ja ymmärrys sen apartheid-järjestelmästä leviää kansalaisyhteiskunnan ansiosta yhä laajemmalle. Vaikka Yhdysvaltojen ja EU:n ja sen jäsenmaiden poliittinen johto yhä tukee Israelin apartheidia, on vain ajan kysymys, milloin kansalaisten mielipide heijastuu valtioiden viralliseen politiikkaan.

Ranska on viime vuosikymmenten ajan ollut Marokon suurin tukija. Ilman Ranskan tukea miehitys Länsi-Saharassa tuskin jatkuisi. Tulevaisuuden kannalta on ehkä kuitenkin vielä tärkeämpää, kuinka Yhdysvaltojen poliittiset intressit kehittyvät Pohjois-Afrikassa. Joulukuussa 2021 kongressi rajoitti Yhdysvaltojen sotilaallista yhteistyötä Marokon kanssa Länsi-Saharan miehityksen takia. Paljon riippuu siitä, miten nykyinen hallinto reagoi: jatkaako se Trumpin viitoittamalla tiellä vai palaako se linjaan, jossa Yhdysvallat ei aktiivisesti estä tilanteen ratkaisemista YK-vetoisesti ja kansainvälisen oikeuden mukaisesti.

Artikkelikuva:  israelilaisen ja palestiinalaisen asutuksen jakava muuri Anatan kunnan ja Pisgat Ze’evin siirtokunnan välissä. Shutterstock/ImageBank4u.

 

Sinua saattaisi kiinnostaa myös kirjoitussarjan muut osat:

Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia

Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia – osa 2

Karim Maiche ja Syksy Räsänen, 19 tammikuuta 2022

apardheid, Israel, kolonialismi, Länsi-Sahara, Palestiina, sahrawi, siirtokunnat

---