Palestiinan ja Länsi-Saharan kartat

Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia

Marokon miehittämä Länsi-Sahara on Afrikan ainoa maa, jossa muodollinen dekolonisaatio ei ole vielä päättynyt. Siirtomaavalta ainoastaan vaihtui 1970-luvulla Espanjasta Marokkoon. Vastaavasti Israel ylläpitää Lähi-idän viimeistä kolonialistista hallintoa Palestiinassa. Molempien alueiden miehitys on vuosikymmenten varrella vakiintunut käytännössä hyväksytyksi asiaintilaksi, joita YK:n lukuisat päätöslauselmat eivät ole onnistuneet pysäyttämään. Vajaa vuosi sitten nämä kaksi miehittäjävaltiota sopivat diplomaattisuhteiden solmimisesta Yhdysvaltojen hallinnon presidentti Trumpin johdolla asettuessa niiden tueksi.

 

Palestiina ja Länsi-Sahara 1/3.

Tässä kolmiosaisessa kirjoitussarjassa käydään läpi Israelin ja Marokon kolonialismia ja miehitystä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä.

 

Kaksi jatkuvaa kolonialismia

Joulukuussa 2020 Israel ja Marokko sopivat diplomaattisuhteiden solmimisesta Yhdysvaltain presidentti Donald Trumpin hallinnon toimiessa aloitteen kätilönä. Yhdysvallat palkitsi Marokon tunnustamalla miehitetyn Länsi-Saharan heti ja ainoana maailmassa sen osaksi. Edellisenä vuonna Yhdysvalloista tuli ainoa valtio, joka tunnustaa miehitetyt Syyrian Golanin kukkulat osaksi Israelia. Trumpin hallinto myös siirsi suurlähetystönsä Jerusalemiin. Näin se tuki epäsuorasti miehitetyn Itä-Jerusalemin liittämistä Israeliin, vaikka se ei olekaan virallisesti tunnustanut sitä osaksi maata.

Joe Bidenin hallinto on suoraan vahvistanut Trumpin hallinnon päätökset Golanin kukkuloista ja Jerusalemista. Sen mukaan myöskään Länsi-Saharan suhteen Yhdysvaltojen politiikka ei ole muuttunut.

Marokon ja Israelin lähentymistä edelsi Arabiemiraattien, Bahrainin ja Sudanin suhteiden normalisointi Israelin kanssa syksyllä 2020 sekä mediatietojen mukaan kulisseissa käydyt neuvottelut Israelin ja Saudi-Arabian välillä. Israelin pommittaessa tämän vuoden toukokuussa Gazaa nämä arabivaltiot joutuivat puun ja kuoren väliin. Vaikka niiden hallitsijat ovat liittoutuneet Israelin kanssa, niiden kansalaiset ovat voimakkaasti sen politiikkaa vastaan.

Vain muutama päivä ennen väkivaltaisuuksien kärjistymistä Marokon ulkoministeri Nasser Bourita oli vakuuttanut Israelin apartheidia tukevan järjestön AIPAC:n tilaisuudessa kuningaskunnan haluavan syventää maiden välisiä suhteita ”niin pitkälle kuin mahdollista”. Marokon poliisi tukahduttikin palestiinalaisten tueksi järjestetyt mielenosoitukset maan pääkaupungissa Rabatissa.

Väkivalta on lisääntynyt viime aikoina myös Länsi-Saharassa. Muutama viikko ennen sopimusta Israelin ja Marokon välillä Länsi-Saharan konflikti leimahti sotilaalliseksi yhteenotoksi. Vapautusliike Polisarion organisoimat rauhanomaiset mielenosoitukset olivat tukkineet Guergueratin rajanylitysaseman, ja Marokko avasi sen sotilasvoimin. Tämän seurauksena Polisario vetäytyi tulitaukosopimuksesta ja aloitti iskut Marokon sotilaskohteisiin. Marokko on vaiennut tilanteen kärjistymisestä aivan kuin Länsi-Saharan miehitystä ei olisi olemassakaan.

Molempien alueiden miehitys on vuosikymmenten varrella vakiintunut käytännössä hyväksytyksi asiaintilaksi. YK on antanut säännöllisiä päätöslauselmia Israelin miehityspolitiikkaa vastaan sekä Länsi-Saharan rauhanturvaoperaatio MINURSO:n jatkosta. Ne eivät kuitenkaan ole hidastaneet miehitettyjen alueiden asuttamispolitiikkaa eivätkä miehitystä syventävän infrastruktuurin rakentamista.

Luonnonvarojen hyväksikäytöstä, ihmisoikeusloukkauksista ja miehitettyjen alueiden arjen vaikeuksista saa tietoa enimmäkseen valtavirran ulkopuolisten medioiden ja kansainvälisen järjestöjen raporttien kautta. Näin on etenkin Länsi-Saharan kohdalla.

 

Miehityksen logiikka

Kansainvälisessä oikeudessa miehitys on tilanne, jossa valtio hallitsee sotilaallisesti alueita, jotka eivät kuulu siihen. Miehitys ymmärretään tilapäiseksi asiantilaksi, jonka loputtua valta miehitetyllä alueella palautuu taholle, joka on siellä suvereeni. Tämä voi olla valtio, jolta alue on valloitettu tai – kuten Länsi-Saharan ja Miehitettyjen palestiinalaisalueiden tapauksessa – alueen väestöä edustava esivaltiollinen vapautusjärjestö.

Miehitys on keskeinen viitekehys Länsi-Saharan ja Palestiinan tilanteiden ymmärtämiseksi. Molemmissa tapauksissa sotilashallinto on jatkunut vuosikymmeniä ja miehittäjä on tehnyt parhaansa liittääkseen miehitetyt alueet valtionsa elimelliseksi osaksi. Miehityksestä on kehittynyt alueita määrittävä tekijä, joka on kahlinnut elämää sukupolvien ajan. Samalla kuitenkin tapahtumien katsominen vain osana pitkäkestoista miehitystilannetta sivuuttaa niiden oleellisia piirteitä. Kolonialismin näkökulman ottaminen huomioon täydentää tarkastelua.

Toisin kuin miehitystä, kolonialismia ei ole selkeästi määritelty kansainvälisessä oikeudessa. Yksi avainsopimus on YK:n yleiskokouksen vuoden 1960 päätöslauselma 1514 (XV) eli itsenäisyyden myöntämistä siirtomaille ja siirtomaakansoille koskeva julistus. Sen perusteella kolonialismi tarkoittaa tilannetta, jossa vieras valta ottaa alueita haltuunsa ja estää niiden alkuperäistä väestöä toteuttamasta itsemääräämisoikeuttaan.

Länsi-Saharassa ja Palestiinassa on kyse asutuskolonialismista, jossa kolonisoijat pyrkivät syrjäyttämään kolonisoidun alueen alkuperäisen väestön. Kolonialismi ja miehitys voivat esiintyä erillään, mutta niiden yhteen kietoutuminen ei ole tavatonta. Esimerkiksi Etelä-Afrikan valta Namibiassa vuosina 1915–94 oli yhdistelmä miehitystä ja kolonialismia.

Länsi-Saharan ja Palestiinan tilanteiden tarkasteleminen kolonialismin näkökulmasta myös valaisee historiallisia taustoja, jotka ovat johtaneet niiden miehitykseen ja joiden katsotaan oikeuttavan niihin liittyvät alueliitokset ja väestönsiirrot. Kummankin juuret juontuvat eurooppalaisen kolonialismin aikakaudelle 1500–1900-luvuille. Molemmissa tapauksissa miehittäjävaltiot ovat kolonialismin viimeisiä edustajia.  Ne onnistuivat vakiinnuttamaan valta-asemansa kolonialismin jo väistyessä muualla.

 

Ei kenenkään maa?

Eurooppalainen sionistiliike tavoitteli kotimaan perustamista juutalaisille Palestiinaan, ja aloitti kolonialistisen maahanmuuton vuonna 1882. Vuoden 1897 sionistikongressissa liike otti tavoitteekseen luoda alueelle erillinen yhteiskunta juutalaisille. Iso-Britannian valloittaessa Palestiinan Osmanien valtakunnalta vuonna 1917 sionistiliike ryhtyi yhteistyöhön siirtomaahallinnon kanssa. Lopulta se kuitenkin kääntyi brittejä vastaan.

Sionistiliike esitti oman valtion perustamisen Iso-Britannian siirtomaavallan vastaisena kamppailuna. Sen pääasialliset vastustajat olivat kuitenkin palestiinalaisia ja naapurimaiden arabeja. Sionistiliike valloitti 78 % Palestiinan maa-alasta vuosina 1947–49 käymässään sodassa. Toukokuussa 1948 se perusti alueelle Israelin valtion. Sionistiliike loi Israeliin juutalaisen enemmistön etnisessä puhdistuksessa, jossa se karkotti yli 700 000 palestiinalaista.

Kaksi vuosikymmentä myöhemmin kesäkuussa 1967 Israel aloitti sodan, jossa se valloitti loput 22 % Palestiinasta, jotka olivat aiemmin jääneet Egyptin ja Jordanian haltuun. Alueisiin kuuluivat Gaza ja Länsiranta, mukaan lukien Itä-Jerusalem. Etnisissä puhdistuksissa Israel ajoi tällä kertaa noin 300 000 palestiinalaista pakolaisiksi.

Eurooppalainen kolonialismi Länsi-Saharassa alkoi samoihin aikoihin kuin Palestiinassa. Länsi-Sahara liitettiin Espanjan kuningaskuntaan vuonna 1884 Berliinin konferenssissa, missä eurooppalaiset siirtomaavallat jakoivat Afrikan alueita keskenään.

Marokko ja Mauritania valloittivat Länsi-Saharan Espanjan vetäytyessä 1970-luvulla samaan tapaan kuin Palestiinassa sionistiliike ja naapurimaat ottivat alueita väkivalloin haltuunsa Iso-Britannian lähtiessä. Marraskuussa vuonna 1975 arviolta 350 000 marokkolaista marssi Länsi-Saharaan kuningas Hassan II:n johdolla ”vapauttaakseen” Länsi-Saharan Espanjan siirtomaavallasta. Suuri osa alueesta liitettiin Marokkoon samalla kun Mauritania liitti Länsi-Saharan eteläiset osat itseensä.

Sekä Israel että Marokko ovat oikeuttaneet valtaansa sillä, että alueet eivät koskaan ole olleet itsenäisiä valtioita. Näin ollen niitä ei ole miehitetty keneltäkään, eivätkä ne siis ole miehitettyjä. Tällainen terra nullius (ei kenenkään maa) -argumentti oli tavallinen kolonialismin kultakaudella. Tähän on lisätty nykyaikaisempi missing reversioner -perustelu, jonka mukaan alueet eivät ole miehitettyjä, koska niitä ennen miehitystä hallinneet valtiot (Egypti ja Jordania Palestiinassa, Espanja ja Mauritania Länsi-Saharassa) ovat luopuneet alueiden määräämisoikeudesta.

Terra nullius -perustelun ytimessä on ajatus, että alueen alkuperäisellä väestöllä ei ole oikeutta päättää asioistaan. Tätä on tuettu historiallisilla kertomuksilla ja tulkinnoilla sekä kulttuurillisilla ja hallinnollisilla toimenpiteillä. Niissä kolonisoidun alueen väestön identiteettiä on vähätelty ja kielletty samalla, kun kolonisoijan oikeutta on pönkitetty väitteillä satoja tai tuhansia vuosia vanhoista perusteista suvereniteetille ja yhteydelle maahan. Kansainvälisen oikeuden näkökulma on hyvin erilainen kuin näiden valtiollisia tarkoituksia palvelevien tarinoiden.

  

Kansainvälinen oikeuden mukaan Länsi-Saharalle kuuluu itsemääräämisoikeus

Ennen Trumpin päätöstä yksikään valtio ei ollut virallisesti tunnustanut Marokon miehitystä Länsi-Saharassa lailliseksi. Huolimatta siitä, miten Marokko on pyrkinyt hämmentämään tilannetta, Länsi-Saharan asema on kansainvälisen oikeuden kannalta selvä. Rauhanturvaoperaatio MINURSO:n entisen varajohtajan Frank Ruddyn sanoin ”res ipsa loquitor” (asia puhuu puolestaan), lisätodisteita ei tarvita.

Vuonna 1966 YK:n yleiskokous kehotti Espanjaa päättämään kansanäänestyksen ajankohdasta Länsi-Saharan itsemääräämisoikeuden toteuttamiseksi. Kehotus tapahtui kuusi vuotta siirtomaajärjestelmän lakkauttamista koskevan päätöslauselman 1514 (XV) hyväksymisen jälkeen.  Espanja hidasteli vetäytymistään alueelta, ja vuonna 1973 virallisesti perustettu Länsi-Saharan vapautusrintama Polisario aloitti aseellisen taistelun sitä vastaan. Paineen kasvaessa Espanja ilmoitti YK:n pääsihteerille vuonna 1974, että kansanäänestys toteutettaisiin vuoden 1975 ensimmäisellä puoliskolla.

Joulukuussa 1974 YK:n yleiskokous kääntyi Haagin kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) puoleen saadakseen neuvoa-antavan arvion kahteen kysymykseen. Oliko Länsi-Sahara Espanjan siirtomaavallan alkaessa alue, joka ei kuulunut kenellekään? Mitä juridisia siteitä alueen ja Marokon kuningaskunnan sekä Mauritanian välillä on ollut? Kansainvälinen tuomioistuin päätti alueen väestön itsemääräämisoikeuden puolesta, kuten se oli tehnyt kolme vuotta aiemmin Etelä-Afrikan miehittämän Namibian tapauksessa. ICJ totesi, että:

”[s]ille esitetyt aineistot ja tiedot eivät osoittaneet mitään alueellisen suvereniteetin yhteyttä Länsi-Saharan alueen ja Marokon kuningaskunnan tai Mauritanian yksikön välillä. Siksi tuomioistuin ei löytänyt mitään sellaisia oikeudellisia siteitä, jotka voisivat vaikuttaa yleiskokouksen vuonna 1960 antaman päätöslauselman 1514 (XV) – joka sisältää itsenäisyyden myöntämistä siirtomaille ja siirtomaakansoille koskevan julistuksen – soveltamiseen Länsi-Saharan dekolonisaatiossa, erityisesti alueen kansojen vapaaseen ja aitoon tahtonsa ilmaisuun perustuvan itsemääräämisoikeuden periaatteen soveltamiseen.”

Tuomioistuin totesi, että vaikka itsenäisyys ei ole ainoa mahdollinen itsemääräämisen muoto, alueen liittäminen johonkin naapurimaahan on mahdollista ainoastaan sen asukkaiden vapaasti ilmaiseman tahdon myötä. Marokko ja Mauritania reagoivat päätökseen miehittämällä Länsi-Saharan, vaikka YK:n turvallisuusneuvosto vaati niitä vetäytymään välittömästi. Turvallisuusneuvosto on sittemmin korostanut kaikissa tulitauon jälkeisissä päätöslauselmissaan Länsi-Saharan kansan itsemääräämisoikeutta.

YK:n yleiskokous totesi vuonna 1980, että Länsi-Sahara on Marokon miehityksen alla. Se myös tunnusti Länsi-Saharan kansan oikeuden itsemääräämiseen ja itsenäisyyteen. Länsi-Saharan liittämistä Marokkoon ja väestön siirtämistä sinne ei kuitenkaan ole suoraan tuomittu YK:n turvallisuusneuvoston päätöslauselmissa eikä kansainvälisten tuomioistuinten päätöksissä. Israelin miehittämien alueiden tapauksessa näin on sen sijaan toimittu.

Vuonna 1975 Espanja, Marokko ja Mauritania allekirjoittivat niin sanotun Madridin sopimuksen, jonka mukaan Espanja lähtee Länsi-Saharasta seuraavan vuoden aikana ja alue jaetaan Marokon ja Mauritanian kesken. Sopimus oli kansainvälisen oikeuden vastainen, koska se sivuutti länsisaharalaiset. Sopimus aloitti Länsi-Saharan luonnonvaroilla käytävän likaisen pelin, ja takasi miehittäjien kontrollin alueen valtaviin fosfaattiesiintymiin. Vuonna 1976 Länsi-Sahara julistautui itsenäiseksi, ja Polisario aloitti sodan marokkolaisia ja mauritanialaisia miehittäjiä vastaan.

 

Apartheid Israelissa ja Miehitetyillä palestiinalaisalueilla

Palestiinan tapauksessa on Länsi-Saharaan verrattuna se merkittävä ero, että järjestelmä on kolonialistinen sekä Israelin valtion sisällä että sen miehittämillä alueilla, siis vuonna 1948 ja 1967 valloitetuilla alueilla. Eri vuosina valloitettujen alueiden tilanne on kuitenkin kansainvälisen oikeuden kannalta erilainen.

Gazan ja Länsirannan miehitys on tuomittu kansainvälisesti vielä selvemmin kuin Länsi-Saharan. Marraskuussa 1967 YK:n turvallisuusneuvosto antoi päätöslauselman 242, jossa se totesi, että alueiden hankkiminen sodalla ei ole hyväksyttävää. Se vaati Israelia vetämään joukkonsa pois kaikilta miehittämiltään alueilta. Israel oli miehittänyt myös Egyptille kuuluvan Siinain niemimaan, Syyrian Golanin kukkulat ja Libanonin Shebaan alueen. Tästä huolimatta Israel jatkoi juutalaisille tarkoitettujen siirtokuntien rakentamista miehitetyille alueille.

Israelin miehitys ja siirtokuntapolitiikka on sittemmin tuomittu YK:n turvallisuusneuvostossa, YK:n yleiskokouksessa, YK:n ihmisoikeusneuvostossa, muissa YK:n elimissä ja erilaisilla kansainvälisillä foorumeilla lukemattomia kertoja. ICJ antoi vuonna 2004 neuvoa-antavan arvion, jossa se totesi siirtokuntien olevan kansainvälisen oikeuden vastaisia. Kansainvälisen rikostuomioistuimen (ICC) syyttäjä on todennut samoin.

Sen sijaan Israelin valtio on laajalti tunnustettu, ja sen valta maan kansainvälisesti tunnustettujen rajojen sisällä asuvien palestiinalaisten yli on yleisesti hyväksytty. Kansainvälisen oikeuden kannalta kyse ei ole miehityksestä, vaan toiminnasta valtion suvereenilla alueella. Arabimaiden aiempi julkinen kieltäytyminen suhteista Israelin kanssa ja kulisseissa käyty yhteistyö on 2000-luvulla kääntynyt avoimeksi liittolaisuudeksi.

Israelin toimintaa valtion sisällä ja miehitetyillä alueilla yhdistää kuitenkin pyrkimys pitää valta kolonialistien ja heidän jälkeläistensä käsissä ja vaalia yhden etnisen ryhmän ylivaltaa. Maan ottaminen juutalaisten haltuun on jatkuva prosessi samoin kuin palestiinalaisten karkottaminen ja heidän asutuksensa rajoittaminen pieniin alueisiin. Tätä Israelin politiikan yhtenäisyyttä on viime aikoina alettu tunnistaa aiempaa laajemmin.

Tänä keväänä israelilainen ihmisoikeusjärjestö B’Tselem ja kansainvälinen ihmisoikeusjärjestö Human Rights Watch julkaisivat raportit, joiden mukaan Israel ylläpitää koko Palestiinan alueella, eli Israelissa ja Miehitetyillä palestiinalaisalueilla, apartheidin tunnusmerkit täyttävää järjestelmää. Se on siten kansainvälisen oikeuden vastainen. Toteamusta edelsi 12 vuotta tutkimuksia ja raportteja aiheesta. Myös EU on liikkunut linjassaan samaan suuntaan: vuonna 2012 Euroopan parlamentti tuomitsi Israelin suorittamat palestiinalaisten beduiinien pakkosiirrot Negevin autiomaassa Israelissa ja miehitetyllä Länsirannalla osana samaa politiikkaa.

 

Läheiset suhteet Yhdysvaltoihin ja EU:hun suojelevat

Sekä Israelin että Marokon strategiana kansainvälistä oikeutta vastaan on ollut läheisten taloudellisten ja poliittisten suhteiden muodostaminen merkittävien kansainvälisten vallankäyttäjien kuten Yhdysvaltojen ja EU:n kanssa. Kaupallisten ja sotilaallisten intressien lisäksi yhteistyöhön liittyy mielipidevaikuttamista ja historiallisten kertomusten esittämistä. Niillä oikeutetaan vallankäyttöä niin itselle kuin muille. Tarkastelemme tätä strategiaa tarkemmin pian ilmestyvässä kirjoitussarjan toisessa osassa.

 

Artikkelikuva: Peter Hermes Furian, Shutterstock



Karim Maiche ja Syksy Räsänen, 22 marraskuuta 2021

, , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *