Kyproksen ja Palestiinan konfliktit – ajatuksia Toni Alarannan tuoreen kirjan äärellä

Luin Toni Alarannan viime syksynä julkaistun erinomaisen teoksen Kreikka, Turkki ja jaettu Kypros sekä kuuntelin siihen liittyvän podcastin. Todella toivoisin, että Alarannan kirjaa lukisivat esimerkiksi toimittajat. Aivan liian harvoin nykyään uutisoinnin yhteydessä viitataan aihetta käsitteleviin tietokirjoihin, joita olisi luettu.

Koska olin itsekin hiljan julkaissut laajalti uudistetun ja ajantasaistetun version teoksestani Israelin historia, aloin pohtia kahta itäisen Välimeren alueen pitkäaikaista konfliktia, Kyproksen konfliktia ja Palestiinan konfliktia. Niillä on monessa suhteessa mielenkiintoisia yhtymäkohtia, mutta myös selviä eroja. Sekä erot että yhtäläisyydet liittyvät konfliktien historialliseen taustaan, osapuoliin ja myös kansainvälisen yhteisön rooleihin konfliktien eri vaiheissa. Tässä kirjoituksessa hahmottelen niiden eroja ja yhtymäkohtia.

Osmanivaltion hajoaminen ja Britannian valta

Konfliktien historiallisessa taustassa on paljon samoja piirteitä. Sekä Kypros ja Palestiina olivat osa Osmanien vuosisataista valtakuntaa, joka hajosi lopullisesti ensimmäisen maailmansodan myötä. Kuten Alaranta kirjoittaa, Kreikan vapaussota (1821‒1830) oli alku pitkälle prosessille, jossa Osmanivaltion alaisuudessa eläneet eri etniset ryhmät pyrkivät eri tavoin turvaamaan oman asemansa, mikä johti usein oman kansallisvaltion perustamiseen. Monessa tapauksessa prosessi oli hyvin väkivaltainen.

Kreikan synty oli oleellinen myös Kyproksen kannalta, sillä uuden valtion identiteettiin liittyi pian ajatus kaikkien helleenien yhteydestä (ns. megali idea). Näin ulkopolitiikkaan kuului pyrkimys liittää valtion yhteyteen kaikki nekin kreikkalaiset, jotka jäivät uuden valtion ulkopuolelle. Ilman tätä ajatusta ja Kreikan laajentumishalua Kyproksen konfliktia ei olisi syntynyt. Kaiken kaikkiaan monet Osmanivaltion seuraajavaltiot kokivat olevansa tynkävaltioita, joiden rajat eivät vastanneet todellisen kansakunnan rajoja. 1900-luvun alkupuolen vahva panarabismi on yksi variaatio tästä. Rajojen ja identiteetin välinen epäsuhde on ollut yksi pysyvistä konfliktin lähteistä alueella.

Toinen tekijä, jonka Alaranta perustellusti nostaa esille Kyproksen suhteen, on konfliktin modernius. Myöhäisellä osmaniajalla ”saaren ortodoksikreikkalainen ja turkkilainen väestönosa elivät ilman suurempaa jännitettä”. Tilanne muuttui vuonna 1878 alkaneen brittivallan aikana, ja ”viimeistään 1900-luvun alkuvuosiin tultaessa” oli kyse selkeästi etnisestä konfliktista kahden Kyproksen väestönosan välillä.

Vastaavasti Palestiinassa ei ollut juutalaisten ja arabien välistä konfliktia ennen sionistista uudisasutusta 1800-luvun lopulta alkaen ja sitä 1920-luvulta alkaen turvannutta brittivaltaa. Palestiinan kohdalla ei voida puhua edes yhtenäisestä juutalaisten poliittisesta ryhmästä ennen mandaattia. Palestiinan alueella oli kyllä pieni juutalaisväestö, mutta se ei muodostanut yhtenäistä ryhmää, vaan se oli kielellisesti, etnisesti, kulttuurisesti ja identiteetin suhteen huomattavan monitahoinen. Vasta konflikti synnytti Palestiinaan poliittisesti tietoiset yhteisöt. Ne eivät siis olleet konfliktin lähtökohta vaan lopputulos.

On tärkeää muistaa, että kumpikin konflikti on selvästi moderneihin valtionmuodostusprosesseihin ja aatteisiin (erityisesti nationalismi) sekä ulkopuoliseen vaikutukseen kytkeytyvä. Edelleenkin ajatus ”ikiaikaisista” konflikteista erityisesti Lähi-idässä elää vahvana. Toivotaan, että tutkimukseen pohjautuva tietokirjallisuus pystyy tähän pinttymään joskus vaikuttamaan.

Osana Osmanivaltion jakoa eurooppalaisten suurvaltojen kesken Britannia sai haltuunsa sekä Palestiinan että Kyproksen. Jälkimmäinen siirtyi Britannian hallintaan, kun Osmanivaltio luovutti sen vastineena lupauksesta käyttää saarta Osmanivaltion suojelemiseen Venäjän uhalta. Eri muodoissa Britannia hallitsi Kyprosta 1800-luvun loppupuolelta aina sen itsenäistymiseen saakka vuonna 1960. Palestiinasta tuli puolestaan 1920-luvun alussa Britannian mandaatti, eräänlainen protovaltio, jonka piti periaatteessa itsenäistyä siinä vaiheessa, kun väestö olisi siihen ”kypsä”.

Kummankin konfliktin kehittymisen kannalta Britannian harjoittama politiikka on ollut hyvin merkittävä tekijä. Samaten pyrkimys vapautua Britannian vallasta oli tärkeä yhteinen elementti. Brittien käyttämät väkivaltaiset keinot Kyproksella ja Palestiinassa olivat myös paljolti samanlaisia. Alaranta korostaa sitä, kuinka Britannia toi vuonna 1955 Turkin mukaan Kyproksen konfliktia koskeviin neuvotteluihin ”kansainvälisesti hyväksyttynä osapuolena”.  Näennäisesti kyse oli pyrkimyksestä ratkaista konflikti, mutta todellisuudessa Turkki tuotiin mukaan pyrkimyksenä heikentää Kyproksen kreikkalaisten itsenäistymishaluja. Turkin mukaantulo ajoi Kreikan ja Turkin aiemmin, vuonna 1930, normalisoidut suhteet uuteen konfliktiin, mistä tuli olennainen osa Kyproksen kriisiä. Koska Kyproksen palauttamien osaksi Turkkia ei ollut poliittisesti realistista, Turkin politiikaksi tuli siitä lähtien kyproksenturkkilaisten poliittisten oikeuksien turvaaminen, käytännössä Kyproksen jako.

Konfliktien eri tasot

Kummassakin tapauksessa konflikti muodostuu eri tasoista tai kehistä. Sisimpänä on paikallisen tason konflikti. Kyproksen kohdalla se on varsin tyypillinen etninen konflikti kahden kielellisen ja uskonnollisen ryhmän välillä. Samoin Palestiinassa konflikti muodostui myös kahden etniseksi/kansalliseksi itsensä mieltävän ryhmän väliseksi. Siinä ei ollut kyse halusta liittää alue toiseen valtioon, kuten Kyproksella, vaan Palestiinan alueen identiteetistä (Israel/Palestiina) ja hallinnasta. Merkittävä ero on nimenomaan siinä, että Palestiinan konflikti on lähtökohtaisesti ollut ja on yhä myös asutuskolonialistinen konflikti.

Euroopasta tulleet juutalaisuudisasukkaat halusivat muuttaa Palestiinan omaksi maakseen ja antaa sille uuden identiteetin, jonka he kytkivät alueen raamatulliseen historiaan. Palestiinan konflikti syntyi siis tulokkaiden ja alueella olleen väestön välisenä konfliktina. Tilanne on näin täysin toinen kuin Kyproksella. Palestiinassa maahan liittyvä kolonialistinen konflikti on eri muodoissa ollut läsnä toista sataa vuotta, ja se jatkaa yhä olemassaoloaan Israelin uuskolonioiden eli siirtokuntien muodossa. Niiden avulla Israel pyrkii vieläkin laajentamaan hallitsemaansa aluetta ja siirtämään palestiinalaiset pois.

Kyproksen kohdalla kolonisaatio sai merkitystä vasta Turkin 1974 miehityksen jälkeen, kun Turkki on pyrkinyt asuttamaan pohjoisosia turkkilaisasutuksella. Kyproksen turkkilaisten sijaan kyse on ulkopuolisen toimijan eli Turkin politiikasta. Kuten Alaranta kirjoittaa, Kyproksen turkkilaiset ja uudet tulokkaat ovat kaikkea muuta kuin hyvissä väleissä. Ehkä korostetun asutuskolonialistinen luonne on syynä siihen, että Palestiinan kohdalla konfliktin paikallinen taso on ollut paljon aktiivisempi ja väkivaltaisempi kuin Kyproksella. Sen osalta ei voida vähääkään puhua jäätyneestä konfliktista! Asutuskolonialistiset konfliktit, joissa on kyse maan hallinnasta, väestösuhteista ja identiteetistä ovat tyypillisesti hyvin pitkäaikaisia ja väkivaltaisia konflikteja.

Toisella kehällä on alueellinen taso. Palestiinaan koskeva konflikti on pitkään ollut yhteydessä arabivaltioiden ja Israelin väliseen konfliktiin ja nykyisellään monitahoisempaan alueelliseen valtataisteluun, jossa parhaillaan on kyse erityisesti Israelin ja Iranin välisestä valtataistelusta. Palestiinan osalta alueellisen tason merkitys on tänä päivänä pienempi kuin kylmän sodan aikana, jolloin Israelin ja arabivaltioiden väliset sodat olivat konfliktin keskiössä.

Kyproksen kohdalla alueellinen taso on ollut pitkään keskeinen. Kyproksen konflikti on lähtökohtaisesti ollut yhtä lailla osa Kreikan ja Turkin välistä konfliktia kuin Kyproksen sisäinen etninen konflikti. Nimenomaan Kreikan sotilasjuntan (1967‒1974) Kyproksella tekemä vallankumous oli tekijä, joka johti Turkin aseellinen väliintuloon ja pohjoisosien miehitykseen. Toki kyproksenkreikkalaisten pitkäaikainen haave liittyä Kreikkaan vaikutti myös Kreikan politiikkaan.

Kolmas kehä on suurvaltojen välinen vastakkainasettelu, joka on eri aikoina saanut erilaisia muotoja ja osallistujatkin ovat vaihdelleet. Britannian, Yhdysvaltojen ja myöhemmin EU:n rooli on ollut tärkeä kummassakin konfliktissa. Sekä Kyproksella että Palestiinassa paikallisten toimijoiden, alueellisten toimijoiden ja vieläpä suurvaltojen välillä on vallinnut monimutkaisia ja vaihtelevia kytköksiä. Toisinaan paikalliset ”klientit” ovat osoittautuneet kiusallisiksi isännilleen.

Alaranta kuvaa hyvin Kyproksen pitkäaikaisen presidentin Makarios III:n itsenäistä roolia, joka oli ongelma sekä Kreikalle että Yhdysvalloille. Alaranta kiinnittää paljon huomiota siihen, kuinka Kyproksen kysymyksestä on viimeisen vuosikymmenen aikana tullut osa itäisen Välimeren konfliktin uusinta varianttia, joka liittyy kaasukenttien hallintaan. Mielenkiintoisella tavalla Lähi-idän toimijat, kuten Libya, Egypti, Libanon ja Israel, sekä Turkki, Kreikka ja Kypros ovat osa monimutkaista alueellista verkostoa, jossa eri toimijat pyrkivät rakentamaan liittoumia toisiaan vasten. Globaalin tason toimijoista Yhdysvallat, Ranska ja Venäjä ovat myös mukana. Näin myös Lähi-idän konfliktit ja itäisen Välimeren perinteinen kiista Turkin ja Kreikan välillä kytkeytyvät myös yhteen.

Ratkaisuyritykset

Huomionarvoista on se, että kansainvälisen yhteisön suosima ratkaisumalli on johdonmukaisesti ollut erilainen näiden kahden konfliktin kohdalla. Kypros itsenäistyi brittivallasta vuonna 1960 yhtenäisenä tasavaltana, jonka takaajavaltioina olivat konfliktin osapuolet Kreikka, Turkki ja Britannia. Selkeä enemmistö asukkaista oli silloin kuten ennenkin kreikkaa puhuvia ortodokseja. Etnisiä suhteita pyrittiin kuitenkin hallitsemaan niin sanotun konsensusdemokratian – Alaranta käyttää termiä bikommunalismi –  avulla. Siinä valta jaettiin ryhmien kesken samaan tapaan kuin Libanonissa. Esimerkiksi valtioneuvostoon ja parlamenttiin tuli kiintiöpaikat; presidentin tuli olla kreikkalainen ja varapresidentin turkkilainen.

Hallintomalli oli paljolti ulkoapäin tuotu kompromissirakennelma hallita konfliktia. Järjestelmä murtuikin vain joidenkin vuosien kuluttua ryhmien välisen väkivallan puhjettua uudelleen. Tällöin myös YK:n rauhanturvaajat tulivat saarelle. Turkinkielinen väestö jäi valtiorakenteiden ulkopuolelle omiin aseistettuihin enklaaveihinsa. Myös Turkin invaasion ja pohjoisosien miehityksen jälkeen pääosin YK:n johdolla käytyjen neuvottelujen lähtökohtana on ollut saaren poliittisen yhtenäisyyden palauttaminen esimerkiksi liittovaltion muodossa. Tunnetuin esimerkki on YK:n silloisen pääsihteerin Kofi Annanin 2004 ehdottama malli, jonka kreikkalaispuoli torjui ja turkkilaispuoli hyväksyi.

Palestiinan osalta ”yhden valtion malli” on aina ollut marginaalissa, vaikka sovitteluyritysten alkuvaiheessa Palestiinan arabit olivat vielä selvä enemmistö suhteessa juutalaisasutukseen. Jo 1937 Britannia teki ensimmäisen ehdotuksensa mandaatin jakamisesta kahdeksi valtioksi. Sama ajatus toistui YK:n kuulussa jakoehdotuksessa 1947. Sen mukaan juutalaisvähemmistö, joka muodosti väestöstä vain kolmanneksen, saisi mandaatti-Palestiinan alueesta yli puolet ja selvästi myös parhaat alueet. Arabiosapuoli ei tätä hyväksynyt, vaan vaati Palestiinan säilyttämistä yhtenä valtiona, jossa myös vähemmistöllä olisi turvattu asema. Lähtökohtana oli siis Kyprokselta tuttu yhtenäisen valtion malli.

Myöhemminkin kansainvälisen yhteisön ratkaisumalli palestiinalaisten ja israelilaisten väliseen konfliktiin on aina ollut kahden valtion malli, eli alueen jako. Historian ironiaa lienee siinä, että todellisuus kummassakin tapauksessa on täysin päinvastainen kuin ratkaisuksi tarjottu malli. Kyproksella on viimeistään Pohjois-Kyproksen turkkilaisen tasavallan perustamisesta vuonna 1983 lähtien eletty kahden valtion todellisuutta, jossa kreikkalaisväestö ja turkkilaisväestö ovat de facto erillisissä valtioissa. Kreikkalaisvaltio (eli Kyproksen tasavalta) on ainoa kansainvälisesti tunnustettu (de jure) ja jälkimmäinen on sen sijaan pakotteiden kohteena. Palestiinassa puolestaan eletään yhden valtion todellisuudessa, jossa Israel hallitsee eri tavoin koko aluetta Välimereltä Jordanvirralle. Konfliktin ”ratkaisuksi” on kehittynyt eräänlainen vasallijärjestelmä palestiinalaisalueilla, joista Israel pyrkii jatkuvasti lohkaisemaan osia siirtokunnikseen.

Kirjassaan Alaranta on varsin kriittinen niin sanottua liberaalia maailmanjärjestystä kohtaan. Päinvastoin kuin monet suomalaisetkin kommentaattorit ovat 2020-luvulla väittäneet, mitään ideaalista liberaalia maailmanjärjestystä ei ole koskaan ollut olemassa. Yhdysvaltojen suvaitsevainen suhtautuminen Kreikan ja Turkin sotilashallintojen brutaaliin väkivaltaan on yksi esimerkki tästä. En voisi olla enemmän samaa mieltä. Sekä Kyproksen että Palestiinan konfliktin historiaa kertoo karulla tavalla, kuinka ulkopuolisten toimijoiden kylmät intressit ovat aina jyränneet kansainväliseen oikeuteen perustuvat liberaalit näkökulmat. Samaa, yhä alati toistuvaa näytelmää katsomme parhaillaan Gazan ja Israelin ja Iranin ja Israelin välisen sodan osalta.

 

Artikkelikuva: Graffiti Länsirannan ns. turva-aidassa. Kuva: Dylan Shaw. / Graffiti Nikosiassa, graffitissa lukee ”rauha” kreikaksi ja turkiksi. Kuva: Laura Aho.

Hannu Juusola, 23 kesäkuuta 2025

Israel, Kreikka, Kypros, Palestiina, Turkki

---