Atte Kalevan Jihad ja terrori (Otava 2018): huolimattomasti kirjoitettu esitys modernin jihadismin kehityksestä

Ensimmäinen suomenkielinen yleisesitys jihadismista

Islamistisen poliittisen väkivallan nousu 1970-luvulta lähtien ensin Lähi-idässä, sitten laajemmin islamilaisessa maailmassa ja lopulta myös lännessä on yksi keskeisiä poliittisia ilmiöitä viime vuosikymmenien maailmanpolitiikassa. Ilmiötä on luonnollisesti analysoitu laajalti eri tieteenalojen parissa. Atte Kaleva on nyt kirjoittanut ensimmäisen suomenkielisen yleistajuisen kirjan aiheesta. Erityisesti siksi teos on hyvin tervetullut lisä Lähi-itää ja islamia käsittelevään suomenkieliseen kirjallisuuteen.  Sotatieteen maisteri Atte Kaleva on kapteeni evp. ja kokoomuslainen poliitikko, joka osallistuu aktiivisesti maahanmuuttoa ja islamia koskevaan yhteiskunnalliseen keskusteluun. Ymmärtääkseni Kaleva on edelleen myös väitöskirjaa valmisteleva jatko-opiskelija.

Kalevan mukaan kirjan tarkoituksena on tarjota suomalaiselle lukijakunnalle mahdollisuus ”seurata jihadistisen ajattelun kehitystä historiallisena ilmiönä” (s. 11). Kirjoittaja perustelee teosta myös islamista käytävän keskustelun polarisoituneisuudella. Arkikeskustelussa muotiin tulleen ajatusmallin mukaisesti Kaleva kuvaa kaksi äärilaitaa, jotka ideologisista syistä esittävät kumpainenkin vääristyneitä tulkintoja. Toinen näistä on osin rasismiin taipuvainen ”islamofobinen ääripää” ja toinen ”islamofiilinen ääripää”. Jälkimmäinen torjuu kaiken islamiin kohdistuvan kritiikin rasismina eikä myönnä minkäänlaista yhteyttä jihadistisen väkivallan ja islamin välille. Kaleva vertaa ryhmää stalinisteihin, jotka puolustivat Neuvostoliittoa kaikessa. Kaleva on toistuvasti korostanut näiden kahden ääripään dominoivan islamin tulkintaa myös julkisessa keskustelussa. Teoksesta, joka ilmoittaa haluavansa edustaa loogista ja kiihkotonta analyysia, tällaiset hieman populistiset tulkinnat olisi kannattanut jättää pois. Vähintäänkin tätä islamofiilista ääripäätä olisi pitänyt esitellä tarkemmin, sillä moni varmasti pitää ryhmää hyvinkin marginaalisena suomalaisessa keskustelussa.

Noin parisataa sivua laaja teos koostuu kolmesta osasta. Globaalia jihadismin kehitystä käsittelevät viimeiset osat ovat kirjan parasta luettavaa ja tarjoavat pääosin kelpo kuvauksen liikkeen eri vaiheista. Ensimmäisessä osassa esitellään islamin yleisiä piirteitä, erilaisia tapoja olla muslimi sekä salafismia ja jihadismia, jotka ovat kirjan keskiössä. Kalevan mukaan jihadismia ei voi ymmärtää perehtymättä hurskaan muslimin elämää määrittäviin peruskäsityksiin. Se, että jihadismia käsittelevään teokseen liitetään esitys islamin perusteista, vahvistaa luonnollisesti tulkintaa, että moderni islamistinen väkivalta tulee nimenomaan ymmärtää osana islamin uskonnon historiaa. Kalevan käsitys islamista ja sen historiasta on varsin konventionaalinen eikä juuri huomioi islamin tutkimuksen nykytulkintoja.

Epämääräiset termit

Islamiin kytkeytyvän poliittisen ajattelun yhteydessä käytetään paljon termejä ja käsitteitä, joiden tarkka merkitys ja ennen kaikkea näiden merkitysten kehitys on tärkeä hahmottaa, jos haluaa ymmärtää modernin jihadismin historiallista kehitystä. Kalevan teos on kuitenkin huomattavan epätarkka ja epäjohdonmukainen keskeistenkin käsitteiden suhteen.  Kaleva puhuu fundamentalisteista, salafisteista, islamisteista ja muista ilman, että käsitteiden eroja ja niihin liittyvien merkitysten kehitystä analysoidaan kunnolla. Fundamentalismista puhutaan yhtä hyvin anakronisesti keskiaikaisten teologien kuin Osama bin Ladeninkin yhteydessä. Koko modernin islamilaisen poliittisen ajattelun keskeistä termiä islamismia Kaleva ei selitä teoksessa lainkaan paitsi lopun sanastossa, jossa merkitykseksi annetaan lyhyesti ”poliittinen islam”. Siitä huolimatta termiä käytetään runsaasti huomattavan erilaisissa konteksteissa. Mikä on sitten käsitteen suhde fundamentalismiin tai salafismiin, kysyy varmasti moni lukija. Tyypillisiä ovat lukuisat epämääräiset ja osin ristiriitaiset ilmaisut, jotka eivät varmasti edistä ilmiön ymmärrystä. Bin Laden on teoksessa äärifundamentalistinen salafisti, ja Saudi-Arabialla on kokemusta ”ääriainesten radikalisoitumisesta” (sic).

Salafismin muodot

Ainoana esimerkkinä poliittisesta salafismista Kaleva tarjoaa Muslimiveljeskunnan sisarjärjestöineen, vaikka Kaleva itsekin muistuttaa, että veljeskunta eroaa jonkin verran puritaanisemmasta salafismista. Minun on vaikea ymmärtää, miksi Kaleva silti esittelee käsitteen edustajana juuri veljeskunnan, sillä yleensä islamismin tutkimuksessa tehdään selvä ero valtavirtaislamismia edustavan Muslimiveljeskunnan ja salafismin eri muotojen välillä.

Salafismi on käsitteenä huomattavan monimutkainen. Historiallisesti se on spesifi teologinen termi, jolla tarkoitetaan hanbalilaiseen (Ahmad ibn al-Hanbal k. 855) teologiaan kuuluvia piirteitö. Ennen 1900-lukua termillä ei kuitenkaan koskaan viitattu sellaiseen laaja-alaiseen uskonnolliseen suuntaukseen, johon olisi sisältänyt sekä määrättyjä teologisia että laintulkintaa koskevia käsityksiä. Modernissa kontekstissa salafismilla tarkoitetaan kahta varsin erilaista islamilaisen ajattelun muotoa. Erityisesti länsimaissa salafismi yhdistetään ensinnäkin Muhammad Abduh’n kaltaisten varhaisten modernistien edustamaan suuntaukseen, vaikka aikakauden omien lähteiden perusteella termin käyttö tässä yhteydessä ei ole ongelmatonta. Toisaalta sillä tarkoitetaan erityisesti 1970-luvulta alkaen vahvistunutta puristista islamin tulkintaa, jossa on voimakas wahhabilaisuuden vaikutus ja joka yleensäkin yhdistetään Saudi-Arabian poliittisen vallan kasvuun. Juuri viimeisenä mainitusta salafismin muodosta on kehittynyt Muslimiveljeskunnan keskeinen ideologinen vastustaja Egyptissä ja monessa muussakin valtiossa. Toki salafismin vahvistuminen on vaikuttanut myös monien Muslimiveljeskunnan edustajien tulkintoihin, ja vastaavasti Muslimiveljeskunnan edustama islamismi on myötävaikuttanut salafismin politisoitumiseen 1970-luvulta lähtien. Joka tapauksessa Muslimiveljeskunta ja sen vastustajat edustavat kahta erilaista lähestymistapaa islamilaiseen ajatteluun.

Ei-poliittisesta, julistamiseen keskittyvästä salafimismista Kaleva käyttää rinnakkain termejä dawa- salafismi ja pietismi (arab. da’wa ”kutsu islamiin”). 1600-luvulla syntyneen luterilaisen herätysliikkeen pietismin nimen käyttöä tässä yhteydessä ei selitetä lainkaan. Kaiketi taustalla on latinan pietan hurskautta tarkoittava merkitys (?). Tosin Kaleva puhuu myös hurskaan pietistisestä liikkeestä.

Konteksti puuttuu

Toinen ja vielä ongelmallisempi piirre Kalevan kirjassa on se, että jihadismin kehitystä ei selitetä eikä kontekstoida mitenkään. Yhteiskuntatieteellisen tutkimuksen tehtävä on selittää eikä pelkästään kuvata. Miksi 1900-luvun aikana ja erityisesti vuosisadan loppupuolella tapahtui merkittäviä muutoksia islamin tulkinnassa? Kaleva ei puhu mitään taloudesta, kolonialismista, postkolonialistisista valtioista, Lähi-idän asemasta kansainvälisessä poliittisessa järjestelmässä tai modernisaatioprosessista islamilaisessa maailmassa. Ilmiötä pyritään korkeintaan selittämään viittaamalla jatkuvasti epäsuorasti islamin varhaisvaiheisiin. Myös paralleelit radikalisoitumisesta muiden uskontojen piirissä jäävät mainitsematta. Sen sijaan maallistunut länsimaalainen ihmettelee siellä täällä teoksen sivuilla radikaalien muslimien toimintaa ja logiikkaa. Pahoin pelkään, että viime kädessä teos pikemminkin vahvistaa kokemusta islamiin liittyvän väkivaltaisen ajattelun outoudesta kuin tekisi sitä lukijalle ymmärrettävämpää. Islamilaisen radikalismin ymmärtäminen vaatii ilmiön asettamista historialliseen kontekstiin juuri, kuten Kalevakin kirjan alussa kirjoittaa. Tätä kirjassa ei valitettavasti tapahdu.

Asiavirheitä on liikaa

Valitettavasti kirjassa on myös kiusallisen paljon asiavirheitä. Ne eivät välttämättä vaikuta kirjan pääviestiin, mutta syövät ikävästi uskottavuutta. Tässä vain muutamia esimerkkejä, jotka olisi voinut välttää luettamalla käsikirjoituksen jollakin Lähi-itää tuntevalla. Damaskoksen kuuluisa Umaijadimoskeija ei ole šiialainen. ”Ottomaanien” (suomeksi osmanien) valtakunta ei romahtanut vuonna 1924. Egyptin vuoden 1952 vallankumouksessa ei syrjäytetty presidentti Muhammad Neguibia, vaan hän oli yksi vallankumouksen tekijöistä. Hafez al-Assad ei kaapannut valtaa vuonna 1963. Hamas ei muodostanut yksinään hallitusta Gazan kaistalle voitettuaan vuoden 2006 vaalit, vaan vaalien jälkeen syntyi lyhytaikainen kansallisen yhtenäisyyden hallitus Länsirannalle ja Gazaan. Turkin suhde al-Assadin hallintoon ei ollut pitkään kylmän vihamielinen, vaan maiden välit olivat erittäin hyvät Syyrian kansannousun alkaessa. Kirjan lopussa Kaleva perustelee käyttämiään translitteraatioita ja muita arabiankielisiin sanoihin liittyviä valintojaan. Tämänkin olisi tullut tarkistaa arabian kieliopin tunteva lukija.

Kaiken kaikkiaan Atte Kalevan kirjan voi lukea kevyenä johdatuksena moderniin jihadiin. Yksityiskohtien ja tulkintojen suhteen lukijan kannattaa olla varuillaan.

 

Kuva Wiki Commons, kuvaaja Elagamytarek 2012

Hannu Juusola, 18 huhtikuuta 2018

islamistiset liikkeet, Lähi-itä, poliittinen islam

---