Lähi-itä palaa! Ympäristöpolitiikka on Lähi-idässä kuuma peruna

Ympäristö Lähi-idässä? Kuulostaako sivuseikalta, epäolennaiselta, mahdolliselta harhapolulta. Eikö huomion pitäisi keskittyä koko aluetta ravistelevaan sotaan Yhdysvaltojen, Iranin ja Israelin välillä, kansannousujen vaikutuksiin tai vielä käynnissä olevaan kansanmurhaan Palestiinassa? Puhumattakaan Syyrian epävakaudesta ja hallinnon rautakorkoisesta keskittämispolitiikasta, Irakin shiiapuolueiden valtaistuinpelistä samoin kuin Arabiemiraattien ja Saudien aggressiivisesta ulkopolitiikasta Sudanissa ja Jemenissä? Tai vaikkapa islamistiliikkeiden asemaan terrorismin vastaisen sodan jälkeisessä todellisuudessa?

Lähi-itä ei kuitenkaan eroa muista maailman kolkista siinä, että maa jalkojen alla on muutoksessa.   Ilmasto ja ympäristö muuttuvat, mutta tavoilla, jotka eivät suinkaan ole irrallaan päivänpolitiikan kierteistä. Ympäristöpolitiikka voi tarkoittaa montaa asiaa: luonnonsuojelua (joka voi olla koloniaalista tai sektariaanista), kansojen vaatimuksia elämän perusedellytyksiin (kuten veteen), puhtaan ympäristön vaatimusta (voitko hengittää ilmaa kotikaupungissasi?) tai vaikka yritystä sopeutua muuttuvaan ilmastoon maailmankolkassa, joka kuumenee planeetan keskitasoa nopeammin.

Ilmastonmuutos puhuttaa Lähi-idässä

Ilmastonmuutoksen vaikutukset korostuvat Lähi-idässä entistä selkeämmin. Ennusteet uhkailevat sietämättömiksi nousevilla kesähelteillä, kutistuvilla vesivarannoilla, maatalouden heikkenevillä näkymillä ja muilla uhilla. Libanonissa vuorten lumipeite muuttuu vuosi vuodelta lyhytaikaisemmaksi, ja Egyptissä on jo vuosikymmeniä rakennettu merimuureja suojaamaan Niilin suiston asutusta talvimyrskyiltä ja nousevalta Välimeren pinnalta. Persianlahdella kuluu aina vain enemmän energiaa ilmastointiin tekemään sietämättömistä kesähelteistä siedettäviä. Turkissa kaupungit kärsivät lisääntyvästä kuivuudesta.

Maailman silmäätekevät ovat kokoontuneet alueelle jo kahdesti YK:n ilmastoneuvotteluihin (COP): vuonna 2022 Egyptin Sharm El-Sheikhissä ja vuonna 2023 Dubaissa. Vuoden 2026 COP-neuvottelut on tarkoitus pitää Turkin Antalyassa. Kokousten tulokset ovat jääneet laihoiksi, kuten COP-prosessissa yleisesti viime vuosina, ja kansalaisyhteiskunnan pääsyä neuvotteluihin rajoitettiin rajusti.  Ilmastoneuvottelut alueen maissa nostivat kuitenkin ilmastonmuutoksen näkyväksi teemaksi arabiankieliseen mediaan ja mahdollisuus kokoontua neuvotteluiden tiimoilta, vaikkakin rajoitetusti, sai paikallisen kansalaisyhteiskunnan kiinnostumaan aiheesta.

Myös konflikti, tuo Lähi-idän tuntijoiden lempisana, puhuttaa suhteessa ilmastonmuutokseen. Innokkaimmat tutkijat ja analyytikot ennättivät jo viime vuosikymmenellä julistaa Syyrian sisällissodan ensimmäiseksi ilmastonmuutoksen suoraan aiheuttamaksi sodaksi käyttäen perusteena sotaa edeltäneitä kuivuusvuosia. Tarkempi tarkastelu tosin on osoittanut tämän ylitulkinnaksi ja, vaikka Syyrian diktaattori Al-Assadin hallinnon uusliberaali maatalouspolitiikka yhdistettynä kuivuuteen ei varmasti lisännyt hallinnon suosiota, ei kuivuuden ole todistettu olleen suoraan yhteydessä sisällissodan syttymiseen.

Ilmastonmuutos Lähi-idässä kuitenkin huutaa: ”Pysykää kuulolla!” Pahimmat skenaariot povaavat Eurooppaan suuntautuvaa massamuuttoa, kun länsimaisten teollisuusvaltioiden ilmastopäästöt lopulta tekevät osan alueesta elinkelvottomaksi vuosisadan loppuun mennessä.  Ja jos ei elinkelvottomaksi, niin mahdottomaksi mielekkään elämän kannalta. Ilmastonmuutos tulee kalliiksi, ja on epävarmaa, kuinka alueen valtiot kykenevät tähän kasvavaan taakkaan vastaamaan. Etenkin, koska ilmastokriisi etenee nopeammin kuin ilmastosopeutumisen rahoitusneuvottelut.

Loppuuko vesi?

Ilmastonmuutos uhkaa alueen vesivaroja, jotka ovat jo muutenkin olleet kiistelyn kohteena. Vesi on toiminut myös sodankäynnin tai vallankäytön välineenä. Turkin Kurdistanissa ympäristöliikkeet ovat jo vuosikymmeniä protestoineet valtiollisia patohankkeita vastaan, jotka uhkaavat ympäristöä ja asuinoloja tuomatta juurikaan hyötyjä paikallisille yhteisöille. Syyrian sodan aikana Eufratin alavirran asukkaat syyttivät Turkkia suoraan patojen sulkemisesta ja joen virtauksen rajoittamisesta sodankäynnin välineenä.

Myös Palestiina/Israelissa vesi on pitkään ollut poliittisesti tulenarka kysymys. Osana asutuskolonialistista projektia Israelin valtio on siirtokuntaliikkeen tukemana ottanut jo kauan sitten haltuunsa Länsirannan pohjavedet. Vesihallinto on osa maan apartheid-järjestelmää; keskimäärin Israelin kansalainen käyttää 247 litraa vettä päivässä, kun taas Länsirannan palestiinalainen saa 82 litraa päivittäiseen käyttöönsä. Gazassa tilanne on toki paljon huonompi, ja kansalaisjärjestöt ovat syyttäneet Israelia riittävän veden tarkoituksellisesta epäämisestä väestöltä. Eikä jätevesikään jää käyttämättä väkivallan välineenä; muistan itse todistaneeni vuosikymmen sitten Nablusin lähistöllä, kuinka kukkulan laelle perustettu siirtokunta laski jätevetensä käsittelemättöminä suoraan viereisen palestiinalaiskylän viljelysmaille.

Eikä veden poliittisuus rajoitu vain siirtomaapolitiikkaan tai sodankäyntiin; se on myös toiminut massaprotestien herättäjänä. Irakissa Basrassa vuonna 2018 nousi suuria protesteja, joita on kuvattu maan historian suurimmiksi ympäristöprotesteiksi. Protestit syttyivät, kun öljykenttien kupeessa olevan kaupungin asukkaat näkivät öljyvaurauden lipuvan alueen ohitse, samalla kun perusinfrastruktuuri ei pystynyt tarjoamaan edes puhdasta vettä.

Oma kysymyksensä on makean veden tuottaminen merivedestä eli desalinaatio, johon monet alueen valtiot joutuvat nojautumaan suurissa määrin. Energiaintensiivinen prosessi vaatii paljon fossiilisia polttoaineita, mutta on myös altis yhteiskunnalliselle epävakaudelle. Viime viikkoina olemmekin lukeneet mediasta, kuinka Israel ja USA iskivät Iranin suolanpoistolaitoksiin, ja että Iran vastasi iskuihin pommittamalla Bahrainin ja Kuwaitin suolanpoistolaitoksia.

Hukummeko roskiin?

Suorin kosketus ympäristöpolitiikkaan meillä kaikilla on usein välittömän elinympäristömme kautta. Siten ympäristöpolitiikka on myös tiiviisti infrastruktuurin politiikkaa. Pystytkö hengittämään kaupunkisi ilmaa ongelmitta? Tuleeko pistorasiasta sähköä, ja jos, niin minkälaista sähköä (sähköä on kuin onkin monenlaista!)? Kun viet roskapussin jäteastiaan, kulkeutuuko se siitä eteenpäin ja minne? Joudutko kohtaamaan roskasi pian uudestaan?

Erityisesti jätehuolto on Lähi-idässä ollut ongelmakohta, jossa yleispolitiikka, ympäristökysymykset ja infrastruktuurin toimivuus, hallinta ja suunnittelu linkittyvät tiiviisti toisiinsa. Klassinen esimerkki tästä on Palestiina/Israel, jossa tutkijat ovat jo pitkään kiinnittäneet huomiota siihen, kuinka jätehuolto on yksi osa Israelin harjoittamaa apartheid-politiikkaa, hallintaa roskasaarron kautta.

Roskahuollon poliittisuus ei ole kuitenkaan rajoittunut Palestiinaan. Tunisiassa arabikevään jasmiinivallankumous sai pian vähemmän sulotuoksuisen sivujuonteen, kun diktaattori Ben Alin syrjäyttämisen jälkeen roskahuolto ajautui vaikeuksiin. Turhautuminen vallankumouksen täyttymättömiin lupauksiin yhdistyi monen mielessä pian kaikkialle tunkeutuvaan roskakasojen löyhkään.

Lähi-itä NYT:issäkin on kuvattu kymmenen vuoden takaista roskaprotestiaaltoa Libanonissa, jossa #tala3t_rihtkun-hashtagilla liikkeen iskulauseeksi nousi vapaasti suomennettuna ‘haisette tänne asti’. Hengityskelpoinen ilma, poliitikkojen vehkeily ja roskahuollon kriisiytyminen kietoutuivat yhdeksi symboliksi, jossa roskien haju kertoi jotain olennaista maan poliittisen järjestelmän toimivuudesta.

Kuka suojelisi luontoa?

Entä sitten luonnonsuojelu? Eikö se ainakin ole epäpoliittinen, neutraali keino, jolla varmasti Lähi-idässäkin puolustetaan ympäristön elinoloja. Huonoja uutisia, lukija. Luonnonpuistot eivät suinkaan ole irrallaan muusta maailmasta. Suomessakin luonnonpuistoja on alkujaan perustettu saamelaismaille alkuperäisväestöä konsultoimatta. Tämä vanha kolonialismin tekniikka onkin pistetty Lähi-idässä käyttöön 1900-luvun mittaan – toki etenkin Palestiina/Israelissa, jossa suuri osa luonnonpuistoista peittää, kuinkas ollakaan, alleen vuonna 1948 puhdistettujen palestiinalaiskylien raunioita. Moderni luonnonpuisto alueella on kolonialismin myötä länsimaista tuotu ja sopeutunut paikallisiin politiikan tarpeisiin.

Libanonissa puolestaan kaikki tietävät, että esimerkiksi Choufin luonnonpuisto on Joumblattin druusiklaanin projekti maidensa suojelemiseksi. Toisaalta Libanonin ensimmäisestä, Ehdenin luonnonpuistosta, savustettiin sen alkuaikoina ulos liian itsenäiset luonnonsuojelijat, jotta projekti pysyi tukevasti paikallisen Frangiehin feodaalisuvun kontrollissa. Muissa alueen maissa luonnonpuistot ovat aiheuttaneet esimerkiksi kitkaa paimentolaisväestöjen kanssa, kun suojeltuja alueita pitkään laiduntamiseen käyttäneet yhteisöt ovat yhtäkkiä törmänneet tiukkoihin rajoituksiin. Vastaavaa ilmiötä on jo pitkään maailmanlaajuisesti kritisoitu ”linnakeluonnonsuojeluna”, jossa suojeltavia alueita perinteisesti hyödyntäneiden yhteisöjen tarpeet on jätetty huomiotta.

Liikkeelle ympäristön puolesta

Miten ympäristökriiseihin on sitten ympäri Lähi-itää pyritty vastaamaan? Ympäristöprotestit ja liikkeet voi löyhästi, mutta ei tiukasti, jakaa kahteen osaan. Yhtäällä ovat väestön yleiset protestit elinkelpoisen ympäristön puolesta, kuten esimerkiksi Libanonin roskaprotestit vuonna 2015 tai Basran vesiprotestit. Toisaalla viimeistään 1990-luvulta alkaen myös ympäristökysymykseen keskittyvä kansalaisyhteiskunta on eri maissa monilla eri tavoilla näytellyt merkittävää roolia. Toimijoiden luonne vaihtelee laidasta laitaan, esimerkiksi Beirutissa päämajaansa pitävästä Lähi-idän Greenpeacestä Turkin kurdialueilla toimivaan, Abdullah Öcalanin filosofiasta innoituksensa saavaan Mesopotamia Ecological Movementiin. Monessa alueen maassa ympäristöliikkeet joutuvat kuitenkin toimimaan vaikeassa tilanteessa yhteiskunnallisen epävakauden ja autoritääristen valtioiden puristuksessa.

Myös ilmastonmuutos on viime vuosina herättänyt kasvavaa tarvetta reagoida niin ruohonjuuritason ympäristöliikkeissä ja suurien järjestöjen alueellisissa toimistoissa kuin valtioiden tasolla. Toistaiseksi ilmastoliike ja sen toimijat ovat kuitenkin olleet hajanaisia, ulkoisesta rahoituksesta riippuvaisia ja toimineet pääosin epäpoliittisessa viitekehyksessä. Tämä jo toki senkin takia, että vallanpitäjiä ja talouseliittejä haastavalle ympäristöpolitiikalle ei ole juuri mahdollisuuksia poliittisten vapauksien puuttuessa

Ympäristöpolitiikka Lähi-idässä on usein ylenkatsottua, mutta sen merkitys leikkaa läpi yhteiskunnan eri kerroksien. Kun ilmastonmuutoksen nopeus ja vaikutukset kiihtyvät entisestään, on sitä syytä seurata tarkkaan. Ympäristökysymyksillä Lähi-idässä voi olla suurikin merkitys myös eurooppalaisille yhteiskunnille. Tulevaisuuden tärkeät kysymykset ulottuvat ilmastopakolaisuuden kasvusta siihen, kuinka alueen valtavia aurinkoenergiareservejä otetaan käyttöön (ja kenen ehdoilla), ja siihen, miten hupenevat vesivarat riittävät alueen tarpeisiin.

 

Artikkelikuva: Vapaaehtoiset siivoavat autiomaa-aluetta Saudi-Arabiassa 4.11.2025. Kuva: Sebastian Castelier.

Samuli Lähteenaho, 16 huhtikuuta 2026

Ilmastonmuutos, Lähi-itä palaa, saasteet, ympäristö, ympäristöpolitiikka

---