Mikä täällä haisee?
Saavuttuani Beirutiin pari viikkoa sitten sain havaita roskakriisin vavisuttavan kaupunkia. Roskia ei varsinaisesti näkynyt missään, mitä nyt tarkkasilmäinen saattoi huomata kadunvarsilla jälkiä niissä hetkeä aiemmin lojuneista jätekasoista. Roskat sen sijaan olivat edelleen kaikkien huulilla, ja uutisiin perehtymällä selvisi nopeasti hallituksen tekemä ratkaisu: laittomia kaatopaikkoja oli perustettu ympäri maita ja mantuja. Tai kuten joku paikallinen asian sosiaalisessa mediassa ilmaisi , Beirutissa on otettu käyttöön uusi kierrätysjärjestelmä: roskat lajitellaan mereen, vuorille ja laaksoihin.
Naamehin kaatopaikka avattiin vuonna 1998 hätäratkaisuksi korvaamaan suljettua Burj Hammudin kaatopaikkaa. Vuonna 2004 kaatopaikan arvioitiin olevan niin täynnä, että se tulisi sulkea. Perjantaina 17. päivä heinäkuuta vuonna 2015 viranomaiset sulkivat kaatopaikan – yli 10 vuotta alkuperäisen eräpäivän jälkeen. Lopultakin paikallisten asukkaiden toiminta vaikutti merkittävästi kaatopaikan sulkemiseen. Kaatopaikka oli alun perin suunniteltu 2 miljoonalle tonnille roskaa. Sulkemiseensa mennessä jätettä oli kuitenkin tuotu sinne yli 15 miljoonaa tonnia.
Kaatopaikan sulkeutuessa loppui myös roskienkeruu, sillä hallitus ei ollut onnistunut löytämään vaihtoehtoista paikkaa kaatopaikalle. Roskavuoret kasautuivat Beirutin kaduille. Ihmisten ärtymyksen kasvaessa ne kuljetettiin pois Beirutin kaduilta alussa mainitsemilleni laittomille kaatopaikoille. Beirutin jätteenkeruuta toistaiseksi hoitavalle Sukleen-yhtiölle ei ole myöskään löytynyt seuraajaa, joten roskien keräämisen tulevaisuus on täysin auki. Millään keskeisellä taholla ei tunnu olevan selvää suunnitelmaa ongelmien ratkaisemiseksi. Hallitus tosin selvitti mahdollisuutta laivata roskat Eurooppaan. Suunnitelma kuitenkin kilpistyi siihen, että asiasta kiinnostuneet eurooppalaiset yritykset totesivat Libanonin roskien laatutason aivan liian huonoksi.
Roskienkeruu ei kuitenkaan ole ainoa Libanonin asukkaita tuskastuttava puute peruspalveluissa. Esimerkiksi valtion sähkömonopolia pyörittävä Electricité du Liban kykenee toimittamaan libanonilaisiin koteihin sähköä vain osan ajasta, naapurustosta ja sähkönkulutuksesta riippuen noin 6-20 tuntia päivässä. Loppuajan sähköä tuottavat teknisesti laittomat piengeneraattorit – niille, joilla on varaa maksaa.
Kaaoksesta viestii myös se, että maa on ollut tähän mennessä jo 14 kuukautta ilman presidenttiä. Libanonin sisällissodan vuonna 1989 päättäneen Taifin sopimuksen mukaan parlamentin puheenjohtajan tulee olla shiia, pääministerin sunni ja presidentin kristitty. Kinastelevien puolueryhmien kyvyttömyys päästä ratkaisuun uuden presidentin valinnassa on laajemminkin lamauttanut hallituksen ja parlamentin toimintaa.
Kun libanonilaiset viime viikonloppuna lähtivät kaduille #YouStink -kampanjan aktivistien kutsumana, oli retoriikka jo yhdistänyt roskien hajun siihen, kuinka epäilyttävälle koko poliittinen järjestelmä löyhkää. Monille libanonilaisille roskakriisi oli viimeinen pisara, ja kun viime keskiviikkona poliisi otti käyttöön vesitykit kampanjan väkivallattomia aktivisteja kohtaan, oli soppa valmis.
Viikonloppuna Beirutin keskustaan kokoontui kymmentuhatpäinen joukko, jonka iskulauseet olivat tuttuja vuodelta 2011. ”Ash-shaab yuriid isqaat an-nizaam”, Beirutissa huudettiin, kuten Egyptin Tahrir-aukiolla neljä ja puoli vuotta aiemmin, eli ”Kansa haluaa kaataa hallinnon”. Libanonissa iskulauseet eivät kuitenkaan kohdistu kehenkään tiettyyn henkilöön, koska maata ei Egyptin tai Syyrian tapaan johda yksinvaltias. Iskulauseet voikin ymmärtää niin, että libanonilaiset ovat kyllästyneitä koko uskonnollisen taustan mukaan jaoteltuun ja korruptoituneeseen hallintojärjestelmään.
Tällä hetkellä tilanne Beirutissa voi muuttua nopeasti. Syntyykö roskaprotesteista laajempaa liikehdintää, jossa libanonilaiset heräävät vuoden 2011 hengessä vaatimaan arvokkuutensa ja omanarvontuntonsa (arab. karaama) kunnioitusta, vai riittääkö ihmisille mahdollinen ratkaisu maata painavaan roskakriisiin?