Hiljaisuuden politiikka: Miten sodasta saatavaa tietoa hallitaan Persianlahdella

Persianlahden maita on pitkään markkinoitu vakauden saarekkeena alueella, jota muu maailma on oppinut katsomaan kriisien ja sotien kautta. Nyt sota on saavuttanut myös ne. Mutta samaan aikaan, kun sireenit soivat Bahrainissa, Qatarissa, Kuwaitissa, Saudi-Arabiassa ja Arabiemiraateissa, ruudut pysyvät oudon tyhjinä. Iskuista on vaikea löytää kuvia, yksityiskohtia tai riippumatonta uutisointia. Sen sijaan sosiaalinen media täyttyy kiitollisuudesta, turvallisuuden korostamisesta ja vakuutteluista siitä, ettei ole syytä pelätä. Mitä tämä kertoo luottamuksesta ja siitä, millaisissa oloissa luottamusta rakennetaan?

Kysyin viime viikolla bahrainilaiselta ystävältäni maan tilanteesta. Vaikka seuraan aktiivisesti Bahrainin uutisia, iskuista tuntuu löytyvän varsin vähän tietoa. Ensimmäinen ajatukseni – ehkä tilanne on rauhoittunut – oli siksi väärä, mutta paljastava. Ystäväni vastasi heti, että todellisuus on pikemminkin päinvastainen. Sireenit olivat soineet koko edellisen yön lähes tauotta. Hän kuvasi tilannetta ilmauksella ”vääristynyt todellisuus”: kaikki kuulevat iskut tai torjuntahävittäjät, jotka pysäyttävät Iranin raketit, mutta iskujen yksityiskohtia ei avata julkisesti, eikä niistä synny samanlaista näkyvää uutisvirtaa kuin muualla.

Miksi emme siis näe Persianlahden maista samanlaista materiaalia kuin Teheranista, Beirutista tai Tel Avivista? Miksi edes alueen suuret uutiskanavat kuten Al Jazeera eivät näytä sodan etenemistä samalla tavalla? Kysymys ei ole vain median valinnoista tai uutiskynnyksestä. Se liittyy syvempään yhteiskuntarakenteeseen eli siihen, kuka saa dokumentoida kriisiä, kuka saa nimetä sen ja millainen tieto ylipäänsä hyväksytään julkisuuteen.

Tiedon hallinta osana turvallisuutta

Persianlahden maiden sananvapaustilanne ei ole heikko vain siinä mielessä, että media toimii valtion tiukassa ohjauksessa. Sota on tehnyt näkyväksi sen, miten nopeasti jo valmiiksi rajattua tiedonvälitystä voidaan rajoittaa vielä enemmän. Toimittajat ilman rajoja (RSF) kirjoittaa, että Yhdysvaltain ja Israelin hyökkäysten Iraniin sekä Iranin vastaiskujen jälkeen alueen hallitukset ovat vedonneet kansalliseen turvallisuuteen oikeuttaakseen uusia rajoituksia. Viralliset lähteet määritellään ainoiksi luotettaviksi, ja muu tieto muuttuu helposti “huhuksi”, “propagandaksi” tai jopa turvallisuusuhaksi.

Tämä ei ole vain tekninen mediaa koskeva ratkaisu, vaan kokonainen viestinnällinen periaate. Se kertoo, että sodan aikana ei kontrolloida ainoastaan rajoja, ilmatilaa tai infrastruktuuria, vaan myös havaittavaa todellisuutta. Tiedon hallinta muuttuu osaksi turvallisuuspolitiikkaa. Siksi se, mitä ei näy, on lähes yhtä tärkeää kuin se, mikä näkyy.

RSF:n kuvaus tekee näkyväksi, miten samanlainen logiikka toistuu maasta toiseen, vaikka rajoitusten ankaruudessa on eroja. Saudi-Arabiassa viranomaiskampanja kiteytyi hashtagiin “Kuvaaminen palvelee vihollista”, jolla sodan vaikutusten dokumentoinnista tehtiin lähes maanpetokseen rinnastuva teko. Samalla hallitus kielsi “tuntemattomista lähteistä” peräisin olevien videoiden ja huhujen jakamisen ja kehotti luottamaan vain valtion tietoihin.

Ongelma on ilmeinen: jos vain virallinen versio on sallittu, riippumattoman journalistisen tiedonvälityksen mahdollisuus katoaa juuri silloin, kun sille olisi suurin tarve. RSF:n mukaan tämä näkyi myös käytännössä, kun verkossa levinneet kuvat Ras Tanuran öljynjalostamon tulipalosta pakottivat viranomaiset perääntymään aiemmasta väitteestään, etteivät ohjukset olleet läpäisseet maan puolustusta.

Arabiemiraateissa kontrolli on viety vielä pidemmälle yhdistämällä juridiset kiellot digitaaliseen valvontaan. RSF:n mukaan syyttäjä kielsi iskuja koskevien kuvien ja tietojen julkaisemisen, ja samalla aiemmin luotu mekanismi, jossa kansalaisia kannustetaan ilmoittamaan “epäilyttävästä verkkosisällöstä”, on alkanut kohdistua yhä useammin sotaan liittyviin julkaisuihin. Tämä tekee tiedonvälityksestä paitsi valtion myös kansalaisten välisen valvonnan aluetta: tiedon rajoittaminen ei tapahdu enää vain toimitusten tai viranomaisten kautta, vaan myös hajautetun ilmoittamisen, varovaisuuden ja itsesensuurin kautta.

Bahrainissa rajoitukset näyttäytyvät ehkä kaikkein konkreettisimpina. RSF:n mukaan toimittajien pääsyä iskualueille rajoitetaan niin, että he voivat mennä paikalle vasta sen jälkeen, kun turvallisuusjoukot ovat tehneet omat tutkimuksensa. Samalla kymmeniä ihmisiä on pidätetty sotilaskohteiden kuvaamisesta ja Irania myötäilevän sisällön julkaisemisesta. Pelkoa ei siis herätä vain iskujen uhka vaan myös laillisten seuraamuksien mahdollisuus. Bahrainissa viranomaiset ovat paitsi pidättäneet ihmisiä luvattoman sisällön levittämisestä myös esittäneet poikkeuksellisen ankaria rangaistuksia, jopa kuolemanrangaistuksia, lainrikkojille. Bahrainin sananvapaustilannetta huononsi entisestään hiljattain yllättävän laajaa huomiota saanut tapaus, jossa pidätetty henkilö kuoli poliisin huostassa, mikä herätti voimakkaita reaktioita maan sisällä ja kansainvälisesti. Aktivistien mukaan hänet pidätettiin, sillä hän osallistui protestiin, jossa vastustettiin Iranin sotaa. Uhrin perhe kertoi, että 32-vuotiaan Sayed Mohammad Al-Mousawin ruumiista löytyi merkkejä kidutuksesta. Bahrainin hallinto kielsi väitteet välittömästi.

Qatar muistuttaa siitä, että alueen erot ovat todellisia, mutta eivät välttämättä kumoa yhteistä rakennetta. RSF:n vuoden 2025 lehdistönvapausindeksissä Qatar sijoittuu sijalle 79, kun taas Bahrain on sijalla 157, Saudi-Arabia sijalla 162, sekä Arabiemiraatit sijalla 164. Qatar on siis alueen kärkipäätä, muut maat pohjakastia. Silti sodan aikana myös Qatarissa sisäministeriö kielsi ilmaiskuihin liittyvän kuvaamisen ja sisällön jakamisen. Dohaan sijoittuneen toimittajan kommentti RSF:lle – “kadulle on mahdotonta mennä kameran kanssa” – tekee tilanteesta hyvin konkreettisen. Vaikka Qatarin mediaympäristö on monessa suhteessa avoimempi kuin muiden alueen maiden, kriisitilanne palauttaa nopeasti saman peruskysymyksen ääreen: kuka saa dokumentoida sodan, ja kenen versio tapahtumista jää näkyviin.

Luottamuksen kieli

Ja silti samaan aikaan, kun riippumaton kuva sodasta kapenee, julkinen diskurssi ei täyty pelkästään vaikenemisesta. Se täyttyy myös luottamuksen ilmauksista. TikTokissa, Instagramissa ja muilla alustoilla leviävät videot, joissa kysytään: “Etkö pelkää?” ja vastataan: “En, koska tiedän, kuka meitä johtaa.” Ulkomaalaiset influensserit kuvaavat Arabiemiraatteja tunteellisissa videoissa kodikseen: “ei kodiksi, johon synnyimme, vaan kodiksi, jonka valitsimme”, ja puhuvat solidaarisuudesta, turvallisuudesta ja siitä, miten valtio suojelee asukkaitaan. Näiden videoiden viesti ei ole vain poliittinen. Se on myös tunteellinen. Ne eivät ainoastaan väitä, että järjestelmä toimii vaan, että sen suojassa voi tuntea kiitollisuutta. Kunpa vain samanlaista solidaarisuutta osoitettaisiin Aasiasta tulleille siirtotyöläisille, jotka ovat tähän mennessä olleet miltei ainoita kuolonuhreja Arabiaemiraatteihin kohdistuvissa Iranin iskuissa.

Tätä voisi kutsua ostetuksi luottamukseksi, mutta pelkkä termi ei vielä selitä ilmiötä. Osa tästä luottamuksesta voi olla aitoa. Monille Persianlahden asukkaille valtion tarjoama vakaus, infrastruktuuri ja ennustettavuus ovat todellisia kokemuksia, eivät pelkkää propagandaa. Kysymys ei siis kenties ole vain siitä, että hallinto käskee kiittää. Olennaisempaa on kysyä, miksi turvallisuuspuhe resonoi niin vahvasti juuri tällaisessa järjestelmässä,  ja miten paljon siitä on aitoa luottamusta, kuinka paljon taas opittua julkista käytöstä. Tähän vaikuttaa myös se, kenellä on mahdollisuus puhua ja kenellä ei.

Monet ekspatriaatit eivät ole kiinnostuneita paikallisista yhteiskunnallisista jännitteistä tai niiden historiallisista taustoista, vaan keskittyvät työhön, liiketoimintaan ja elämän tarjoamiin mahdollisuuksiin. Samalla kansalaiset ovat eläneet vuosikymmeniä järjestelmässä, jossa kriittisellä puheella voi olla seurauksia, eikä tällaisia kokemuksia välttämättä jaeta avoimesti ulkopuolisille. Myös ulkomaalaisille riskit ovat konkreettisia: vääränlainen toiminta tai puhe voi johtaa maasta poistamiseen tai rikostuomioon. Näin syntyy tilanne, jossa harva puhuu ja vielä harvempi kuuntelee. Kun kriittinen puhe on rajoitettua ja riskialtista, lojaalisuuden esittäminen ei välttämättä kerro vain mielipiteestä. Se voi olla myös tapa pysyä turvassa, kuulua joukkoon tai vahvistaa omaa paikkaa järjestelmässä ja samalla ylläpitää kuvaa vakaudesta, joka näyttäytyy ulospäin lähes kitkattomana.

Tässä suhteessa oma kokemukseni sodasta Libanonissa tekee vertailusta väistämättömän. Olen kokenut sodan Libanonissa kahdesti, ja juuri siksi Persianlahden hiljaisuus tuntuu niin silmiinpistävältä. Libanonissa tieto kulkee kaoottisesti, keskeytyksettä, liioitellen, ristiriitaisesti ja joskus vastuuttomastikin – mutta se kulkee. Uutisia, silminnäkijäkertomuksia, videoita, huhuja, korjauksia ja vastaväitteitä virtaa jatkuvasti. Tiedonsaanti ei ole siistiä eikä aina luotettavaa, mutta sodan läsnäoloa ei voi olla huomaamatta. Persianlahdella taas seuraan aktiivisesti uutisia, mutta iskujen konkreettinen todellisuus jää pitkälti pimentoon.

Tämä ei tarkoita, että toinen järjestelmä olisi yksiselitteisesti parempi. Libanonissa vapaampi tiedonkulku ei automaattisesti tuota parempaa tai vakaampaa ymmärrystä. Se tuottaa usein myös sekavuutta, disinformaatiota, sektariaanisia jännitteitä ja jatkuvaa hermostunutta ylivireyttä. Mutta siellä sodan tapahtumista on ainakin mahdollista muodostaa useista lähteistä koostuva kuva.

Tässä mielessä Persianlahden sananvapaustilanne on kiinnostava myös laajempana poliittisena ilmiönä. Alueen valtiot ovat pitkään rakentaneet legitimiteettiään vakauden, turvallisuuden ja modernisaation varaan. Sota ei siis ainoastaan testaa maiden sotilaallista tai diplomaattista kykyä, vaan myös niiden tiedollista järjestystä. Mitä tiukemmin tieto sidotaan virallisiin lähteisiin, sitä vaikeammaksi käy erottaa, missä kulkee turvallisuuden suojaamisen ja julkisen tiedonsaannin tukahduttamisen raja. Samalla luottamus muuttuu oudoksi käsitteeksi. Onko luottamus sitä, että uskoo valtion suojelevan? Vai sitä, että voisi myös kyseenalaistaa sen kertomuksen ilman pelkoa? Ehkä juuri siinä, näiden kahden sanan välissä, piilee Persianlahden nykyhetken ydin: ei vain pelko eikä vain luottamus, vaan niiden väliin rakentuva hiljaisuus.

Persianlahden mediamaisema pähkinänkuoressa

Persianlahden maiden mediakenttää hallitsevat valtiolliset tai valtiota lähellä olevat toimijat, ja uutisointi seuraa pitkälti virallisia linjauksia. Alueen tunnetuimmat uutiskanavat, Qatarin rahoittama Al Jazeera ja saudilaisomisteinen, Riadissa toimiva Al Arabiya, ovat keskeisiä tiedonlähteitä koko arabimaailmassa, mutta niiden uutisointi heijastaa myös omistajamaiden poliittisia intressejä. Al Jazeera tunnetaan kansainvälisesti kriittisestä uutisoinnistaan, mutta maan sisäinen uutisointi pysyy pitkälti yhtenäisenä ja valtiokeskeisenä.

Paikalliset arabiankieliset asukkaat saavat uutisensa usein yhdistelmästä perinteisiä uutismedioita ja sosiaalista mediaa. Viralliset kanavat määrittävät pitkälti uutisagendan, mutta sosiaalinen media toimii rinnakkaisena tilana, jossa tietoa kiertää epävirallisemmin.

Eroja maiden välillä kuitenkin on. Kuwaitissa mediakenttä on suhteellisesti avoimempi ja digitaaliset alustat ovat tuoneet jonkin verran moniarvoisuutta. Muissa Persianlahden maissa julkinen keskustelutila on huomattavasti rajatumpi, ja median rooli tiedon tuottajana ja rajaajana on vahvemmin kytköksissä valtiolliseen narratiiviin.

Iskuista ei kuitenkaan vaieta kokonaan. Kun niistä raportoidaan, ne kehystetään tarkasti: niitä kuvataan esimerkiksi “loukkaavina” tai “siviilikohteisiin kohdistuvina”, ja niiden korostetaan rikkovan valtion suvereniteettia. Huomiota saavat erityisesti tapaukset, joissa siviilejä on kuollut tai loukkaantunut, kun taas osa tapahtumista jää lähes näkymättömiin. Samalla tapahtumien kulku voi jäädä epäselväksi tai muuttua jälkikäteen. Joissakin uutisoinneissa huomio siirtyy nopeasti pois itse tapahtumasta; toimittajien kysymyksenasettelu ohjaa kiitollisuuden ja uskollisuuden ilmaisemiseen. Viranomaisten läsnäolo ja välittäminen nousevat keskiöön tavalla, joka liittää tragedian osaksi kertomusta valtiosta suojelijana.

Artikkelikuva: Katukuvaa Manamasta, Bahrainista 8.1.2024. Kuva: Sergey_Bogomyako.

Sara Kezia Heinonen, 8 huhtikuuta 2026

Arabiemiraatit, Bahrain, Iran, Kuwait, media, persianlahti, Qatar, Saudi-Arabi, sota, Yhdistyneet Arabiemiirikunnat

---