Pimeitä kuvia ja puhetta ikävästä – kurkistus toimittajan työhön Libanonin palestiinalaisten keskuudessa

Palestiinalainen Mariam Abu Eid polttelee vesipiippua kahvilassa, joka on hänelle kuin olohuone. Kun olen aikeissa aloittaa haastattelun, Mariam toivoo, että saisi tietää minusta ensin. Hän sanoo, että hänelle tulisi luottavaisempi olo, jos voisimme tutustua alkuun.

Olen yllättynyt, mutta mielissäni. Tuntuuhan se aina vähän kummalliselta tavata uusi ihminen, odottaa hänen avaavan elämänsä ja poistua paikalta kertomatta itsestäni juuri muuta kuin sen, että olen toimittaja Suomesta. Nyt puhun tatuoinnista. Kädessäni olevat kirjaimet ovat kreikkaa, tavu sanasta yhdessä. Kerron, että tatuointi on kuin kihlasormus. Kädessäni oleva arpi taas tuli siitä, kun käteni osui kuumaan kiukaaseen saunaa lämmittäessäni.

Melko nopeasti Mariam on valmis haastatteluun. Siirrymme nurkkapöytään. Nojatuoleilla ympäröity pöytä on edellistä mukavampi. Tilaan pikakahvin, ja Mariam jatkaa vesipiipun polttelua. Muistakin pöydistä näyttää nousevan savua. Vesipiipun polttelu on erittäin suosittu tapa viettää aikaa ja rentoutua Libanonissa.

 

 

25-vuotias Mariam on asunut suuren osan elämästään Beirutissa. Hänen kotinsa on Shatilassa, noin 25 000 asukkaan pakolaisleirissä. Palestiinasta Mariam tietää paitsi internetistä myös omalta isoisältään, joka syntyi ja asui ensimmäiset vuotensa Palestiinassa. ”Hän oli lähtiessään 9-vuotias. Hän muistaa yhä kaiken.”

Tämä on kolmas työmatkani Libanonissa. Ensimmäisellä matkallani tutustuin Arabikansojen ystävyysseuran hankekoordinaattori Sirkku Kivistöön, joka otti minut mukaansa palestiinalaisyhteisöön. Nopeasti opin, että Palestiinan alueelta karkotettiin tai pakeni 700 000 palestiinalaista, kun Israelin valtio perustettiin vuonna 1948. Libanoniin heitä tuli pääosin Pohjois-Palestiinasta.

Arvio Libanonissa asuvien palestiinalaisten määrästä vaihtelee. Lebanese-Palestinian Dialogue Committeen mukaan palestiinalaisia on 174 422. YK:n palestiinalaisjärjestö UNRWA:n mukaan Libanonissa on 475 075 rekisteröityä palestiinalaispakolaista. Palestiinalaisten koteja on etupäässä kahdessatoista leirissä ja niiden lähiympäristössä. Toistaiseksi olen käynyt kahdeksassa leirissä. Leireissä olen tavannut ihmisiä, jotka pakenivat kotimaastaan yli 70 vuotta sitten. Asia otetaan puheeksi joka keskustelussa.

Palestiinalaiset ovat edelleen pakolaisia Libanonissa. Heillä ei ole kansalaisoikeuksia ja he elävät erillään libanonilaisesta yhteiskunnasta. ”Libanon ei ole koskaan ollut kotini”, Mariam sanoo haastattelussa. Samoin tuntevat kaikki, joilta asiasta kysyn. Ihmiset kaipaavat kotiinsa, Palestiinaan, vaikka eivät olisi siellä koskaan käyneetkään. Libanonissa on palestiinalaisia neljässä sukupolvessa. Ihmisiä syntyy pakolaisiksi ja elää ilman oikeuksia koko elämänsä.

Palestiinalaiset kutsuvat vuoden 1948 tapahtumia nakbaksi eli katastrofiksi. Kolmannella matkallani olen haastatellut Libanonissa myös palestiinalaisia, jotka pakenivat nakban aikana Syyriaan. Vuonna 2011 alkaneen Syyrian sodan takia he tulivat rajan yli Libanoniin. Aluksi yllätyin sitä, että Syyrian palestiinalaiset tuntuivat kaipaavan Syyriaan, eivät Palestiinaan. Pian kuitenkin ymmärsin, että maasta oli tullut heidänkin kotinsa. Tämä johtui pitkälti siitä, että Syyriassa palestiinalaisilla oli ollut kansalaisoikeudet.

 

 

Toisinaan Mariamista tuntuu, että eläminen palestiinalaisena juuri Libanonissa tarkoittaa jatkuvaa kriisiä. Suurena syynä tähän on se, että palestiinalaiset ovat syrjittyjä työmarkkinoilla. Libanonissa on ainakin 20 ammattia, joita palestiinalaiset saavat harjoittaa vain leireissä. Yksi niistä on lääkärin ammatti. Oikeastaan valitsin Mariamin haastateltavaksi, koska hänellä on jotain, joka suurelta osalta Libanonin palestiinalaisia puuttuu. Hänellä on työ leirin ulkopuolella. Hän on sairaanhoitaja libanonilaisessa sairaalassa.

Puhelin soi kesken kahvilatapaamisen. Sairaanhoitajan täytyy – yllättävän työvuoron takia – kiirehtiä kotiin hakemaan työvaatteet. Kuvat ovat ottamatta, joten pyydän päästä mukaan. Kuvaaminen Shatilan kaduilla on vaikeaa. Valon määrä vaihtelee kuormittuneimmissa leireissä jatkuvasti. Tiivisti rakennetussa leirissä päivänvalo ei usein pääse katutasolle asti rakennuksista roikkuvien sähköjohtojen ja kuivumassa olevien pyykkien lävitse.

Terveysongelmat ovat toistuva puheenaihe palestiinalaisleireissä. En ole haastatellut montakaan ihmistä, joka ei olisi kertonut sairauksistaan. Pakolaisleiriympäristö aiheuttaa sekä henkisiä että fyysisiä sairauksia. Palestiinalaisten on usein vaikea päästä hoitoon, sillä Libanonissa terveydenhuolto on lähes kauttaaltaan yksityistä ja kallista. Mariam sanoo, että välillä hänestä tuntuu, ettei pakolaisleirissä voi mennä yhteenkään asuntoon itkemättä.

 

 

Mariamin kotona opin, että palestiinalaiset antavat vieraalle kahvikupeista sen, jossa on eniten vaahtoa. Se on tapa toivottaa tervetulleeksi. Minulle tarjottiin myös yösijaa seuraavan matkani ajaksi. Neljän hengen kodissa huoneita on kaksi. Voisin työskennellä makuuhuoneessa. Raskaat elämäntarinat, mutta toisaalta ystävällisyys ja vieraanvaraisuus, toistuvat Libanonin palestiinalaisten keskuudessa. Jonkin aikaa juteltuamme muistan, että meillä oli kiire. ”Pomoni huusi minulle puhelimessa, joten menen töihin vasta illalla”, Mariam valottaa. Tätä tapahtuu usein: asiat etenevät arabiaksi ja minä saan yllättyä.

Mariamin tarina ilmestyi Motiivi-lehdessä. Voit lukea sen täältä.

Artikkelikuva: Palestiinalaisperheissä haastattelut tehdään usein kahvikupin äärellä. Kuva: Hanna Hirvonen

Hanna Hirvonen, 9 joulukuuta 2019

Libanon, palestiinalaiset, Shatila

---