Teatterin ja runon maassa

Ensimmäistä kertaa Iranissa. 38. kerran järjestettävä Teheranin Fadjr-teatterifestivaali esitteli kansainvälisille kutsuvieraille laajan joukon iranilaisia teatterintekijöitä Bazaar-nimisessä katselmuksessa. Festivaalin keskuspaikka oli iso kaupunginteatterikompleksi kaikkine näyttämöineen ja auditorioineen.

Teheran on teatterikaupunki, ja festivaalijärjestäjän mukaan koko Iran on täynnä teatteria. 22 000 katsojaa illassa eri teattereissa, kertoi Dramatic Arts Centerin johtaja katselmuksen avajaispuheessaan. Teatterikentältä löytyy sekä perinteitä että uudistumisvirettä. Taiteilijoilla on tarve sanoa, puhua ja kertoa. Täyttä ilmaisunvapautta ei ole, mutta teatteriohjaajat tietävät tarkkaan, missä kulkee esimerkiksi näyttämöliikunnan ja tanssin raja, tai milloin laulu on osa äänisuunnittelua. Tulevat ensi-illat teksteineen, liikeilmaisuineen ja pukuineen tarkastetaan etukäteen. Ulkomaisten vierailuesitystenkin kanssa sopivuudet käydään tarkasti läpi ennen ensimmäistä julkista esitystä. Porsaanreikä ei ehkä ole tähän kulttuuriin sopiva termi, mutta niitä löytyy tarvittaessa.

Toiseksi viimeisenä iltana pääsimme katsomaan Camelia Ghazalin kokoaman työryhmän esityksen I’m a Woman. Do You Hear Me? Se oli erittäin intensiivinen, käsinkosketeltavan autenttinen hätähuuto 40 vuoden vaientamisen lopettamiseksi. Ghazali ei pelkästään koettele valvonnan rajoja, hän ylittää ne. Runollinen teksti oli hyvin käännetty englanniksi. Esitys ei ollut festivaalin ohjelmassa. Festivaaliohjelmiston taso kärsi paikallisten teatteritaiteilijoiden ymmärrettävästä mielenilmauksesta boikotoida festivaalia ukrainalaislentokoneen alas ampumisen takia.

Ohjelmiston hienoin esitys oli Seyed Mohammad Mosavatin kirjoittama ja ohjaama A Stranger at Home. Kaupunginteatterin suurelle näyttämölle oli rakennettu massiivinen omakotitalon julkisivu. Ikkunoiden läpi katsojat näkivät sisällä olevan pariskunnan arkiaskareissaan. Lähikuvan tarjosi lavastuksen yläpuolelle projisoitu laaja videokuva. Talon sisustus ja väliotsikot vihjasivat tapahtumapaikaksi Saksaa. Kuvaajaa emme nähneet, ennen kuin koko esitys alkoi saada trillerimäisiä piirteitä. Yhtäkkiä kuvaaja astui esiin, mutta päähenkilöt eivät häntä nähneet. Seuraava siirtymä oli jo lähellä kauhuelokuvaa: sisään ryntäsi jotain muinaissaksalta kuulostavaa huutava sekava olento. Juonenkäänteet veivät katsojan fantasiamaailman kautta ovelasti myös tilanteisiin, joissa hänelle paljastettiin muun muassa, miten elokuvien väkivaltaiset poskilyönnit tehdään. Teknisesti erittäin taitavaa, keskittynyttä tekemistä, hienoa teatterileikkiä. Harmi, ettei meille tarjottu tekstitystä.

Blogin kirjoituspäivänä luennoin suomalaisesta teatterista ja teatterifestivaaleista. Aloitin esitelmäni kertomalla, että Ferdousin, Hafezin ja Mawlana Rumin suomentaja on myös täällä Teheranissa, ja hänet palkitaan työstään farsin kielen parissa. Kyseisten runoilijoiden teokset ovat matkalukemisinani, ja Iran on todellakin myös runouden maa. Hafezista irtoaa jutunjuurta lähes joka tapaamisessa. Ensi kerralla pitää päästä Shiraziin, runoilijan kotikaupunkiin.

Kun katselin Teheranin miljoonakaupungin kuhisevaa elämää, aloin mielessäni leikitellä Rumin ajatuksella siitä, että maailmankaikkeudessa kaikki on koko ajan pyörivässä liikkeessä, ja tämä liike synnyttää uutta energiaa (ja Mawlanalla rakkaudentäyttymystä). Uutta kohti ollaan menossa Teheranissakin. Teatterintekijäkollegat eivät tyydy nykytilanteeseen eivätkä siihen, millainen kuva iranilaisista on maailmalla. Kovan valtiojohdon kontrastina kohtasin lämpimiä ihmisiä. Eivätkä esimerkiksi armenialaiseen ja georgialaiseen ruokaan ja vieraanvaraisuuteen ihastuneet pety Teheranissakaan. Lisäksi ihan pienellä kielenopiskelulla (numerot ja kohteliaisuusfraasit) saa itselleen ihanan ystävällisiä hymyjä. Onneksi lukurepussa oli myös Joonas Mariston mainio Persia-matkasanakirja ja -kulttuuriopas.

Jukka Hyde Hytti, 12 helmikuuta 2020

Ferdousi, festivaali, hafez, Iran, rumi, runous, taide, teatteri, Teheran