Israelin palestiinalaisen vähemmistön vaikea valinta: äänestää vaiko ei

Israelin palestiinalaista vähemmistöä kuvataan usein konfliktin unohdetuksi osapuoleksi. Kansainvälisen politiikan huppukokouksissa, rauhansuunnitelmissa ja Israelin kansallisessa päätöksenteossa heidät onkin systemaattisesti sivuutettu. Israelin vaalit muodostavat kuitenkin sääntöön poikkeuksen ja niin oppositiojohtaja Gantz kuin istuva pääministeri Netanjahu ovat kääntäneet huomionsa vähemmistöön. Ensimmäinen houkutellakseen heitä äänestämään, jälkimmäinen lietsoakseen epäluuloa heitä kohtaan. Israelin palestiinalaiset ovatkin jälleen vaikean kysymyksen edessä: äänestääkö valtiossa, joka tuhosi heidän historiallisen kotimaansa. Lisäpanoksia tähän kysymykseen tuo se, että tällä kertaa vähemmistön äänet saattaisivat olla ratkaisevassa asemassa Netanjahun oikeistohallituksen syrjäyttämisessä.

Dramaattisen tapahtumaketjun seurauksena Israelissa järjestetään tiistaina 17.9. jo toiset parlamenttivaalit vuoden sisällä. Vaalianalyysit ovat keskittyneet ennen kaikkea pääministeri Benjamin Netanjahun ympärille. Tämä on ymmärrettävää, sillä raja Netanyahun ja valtion tulevaisuuden välillä on molemmissa vuoden 2019 vaaleissa ollut poikkeuksellisen häilyvä. Tiistain jälkeen ”Bibille” nimittäin selviää kaksi asiaa. Ensinnäkin, jatkaako hän maan johdossa. Ja pitkälti tästä riippuen, voiko hän tulevaisuudessa järjestää itselleen immuniteetin mahdollisia lahjonta- ja korruptiosyytteitä vastaan.  Feminististä iskulausetta mukaillen henkilökohtainen on Netanyahulle nyt kouriintuntuvan poliittista.

Vaalien asetelma on nyt suhteellisen samanlainen kuin huhtikuun vaaleissa, huolimatta puoluekentässä tapahtuneista muutoksista. Netanyahu on edelleen ennakkosuosikki entisten armeijakomentaja Benny Gantzin johtamaa liittoumaa vastaan. Marginaalit ovat kuitenkin hyvin pieniä. Lisäksi Israelin poikkeuksellisen segregoitunut yhteiskunta tekee vaalitulosten ennustamisen haastavaksi. Tiukassa tilanteessa itse äänestämisestä epävarmimman ryhmän, eli Israelin palestiinalaisen vähemmistön merkitys kasvaa. Tämän ovat ymmärtäneet niin Netanjahu kuin hänen haastajansakin.

 

Bibin spektaakkeli ja Gantzin mahdollisuus

Vaalivoitto ratkaistaan siis Netanyahun Likud-puolueen ja Benny Gantzin johtaman Kahol Lavanin ympärille rakentuvien koalitioiden välillä. Kuten kevään vaaleissa, puolueet ovat kyselytutkimusten mukaan rintarinnan (molemmille on ennustettu noin 32 paikkaa 120 edustajan Knessetissä). Muodostaakseen hallituksen Netanyahu tarvitsee siis vähintään 61 paikkaa takaavan koalition.

Varmistaakseen voittonsa Netanjahu on pyrkinyt vetoamaan oikeiston ja äärioikeiston kannattajiin tavoilla, jotka ovat kuin suoraan Trumpin pelikirjasta. Israelin media on täyttynyt pääministerin kohulausunnoista, jotka epäilemättä ovat tarkkaan harkittuja. Netanyahu on esimerkiksi:

  • Uhonnut (nopeasti tekaistun kartan edessä) liittävänsä Länsirantaan ja Palestiinaan kuuluvan Jordanjoen laakson ja pohjoisen Kuolleenmeren alueen välittömästi Israeliin, mikäli saa jatkokauden.
  • Saanut Trumpin twiittaamaan uudesta puolustussopimuksesta, jonka käytännön merkitys olisi lievästi sanottuna epäselvä.
  • Kehottanut boikotoimaan israelilaista tv-kanavaa (Channel 12), joka hänen mukaansa levittää antisemitistä sisältöä esittäessään Our Boys -HBO-sarjaa. Huomionarvoista on, että sama kanava uutisoi näyttävästi myös Netanjahun korruptioskandaaleista.
  • Varoittanut vasemmiston, arabien ja ”eliitin” yhdessä ajavan Israelin kohti tuhoa ja väärentävän äänestystuloksia.
  • Ajanut lakiehdotusta, jonka avulla Likudin edustajat voisivat tarkkailla äänestystoimintaa kameravalvonnalla. Ehdotus on jatkoa Likudin huhtikuiselle kampanjalle, jossa oikeistoaktivistit kuvasivat salaa arabien äänestyspisteitä. Likudin kansanedustaja saattoi paljastaa valvonnan todellisen motiivin kehuessaan, kuinka tempauksella saatiin alennettua palestiinalaisvähemmistön äänestysaktiivisuutta. Todellisena pyrkimyksenä saattaa siis olla palestiinalaisten äänestäjien pelottelu ja muistuttaminen siitä, kenelle valta kuuluu

Facebookin algoritmit reagoivat Netanjahun avaukseen jäädyttämällä pääministerin virallisen Facebook-tilin yhdeksi vuorokaudeksi rasistisen kielenkäytön vuoksi.

Netanjahu on myös panostanut omiin Facebookin live-lähetyksiin ja täten luonut omaa ”suoraa ja rehellistä” vuorovaikutusta ohi korruptoituneen median. Mediapelin tavoitteena on ollut synnyttää viholliskuvia ”vasemmistosta”, ”arabeista”, ”eliitistä” ja mahdollisesta katastrofista, joka koittaa, mikäli Netanjahua ei valita. Sosiaalisen median dopamiini- ja klikkipotentiaalia hyödyntäen pääministerin kampanjan päämääränä on ollut sekoittaa korruptiosyytteet osaksi laajempaa kohujen ja skandaalien spektaakkelia, jota Netanjahu ohjaa karismansa avulla.

Netanjahu ymmärtää, että vaalit voittaa liike, joka osaa parhaiten herättää ihmisissä tunteita. Kuten Trump, hän luottaa epäilyksen, aggression ja uhkakuvien lopulta tuottavan parhaan tuloksen. Palestiinalaisen vähemmistön esittäminen ”viidentenä kolonnana” eli valtion sisällä nukkuvana vihollisena on Netanjahun arvion mukaan voittava strategia, joka tuo oikeiston nukkuvat äänestäjät vaaliuurnille[1].

Oikeiston sisällä käydään kuitenkin myös Netanjahun vastaista kampanjaa, jota johtaa entisen puolustusministerin, Avigdor Liebermanin, Yisrael Beiteinu -puolue. Viime keväänä Lieberman onnistui estämään Netanjahun hallitusneuvottelut irtautumalla oikeistoblokista, eikä Netanjahu voi enää laskea Liebermanin varaan. Netanjahun varmimmat liittolaiset löytyvät uskonnollisista puolueista (Shas ja United Torah), joiden arvioidaan saavan yhteensä noin 16 paikkaa Knessetissä. Uskonnollisten puolueiden kannattajat äänestävät pääasiassa rabbien käskyjen mukaan, ja ultraortodoksien Shas-puolue onkin mainostanut oikean ehdokkaan äänestämisen olevan osa taivaspaikan varmistamista[2].

Gantzin mahdollisuus vaalivoittoon tiivistyy puolestaan pitkälti kysymykseen, onko viha Netanjahua kohtaan riittävän suurta. Johtuen vasemmistopuolueiden, erityisesti perinteisen työväenpuolueen, alhosta Gantz ei voi kuitenkaan luottaa yksin keskustavasemmistolaisen liittouman vahvuuteen. Gantzilla on käytössään kaksi oljenkortta. Ensimmäinen on yllättävä oikeistolta tuleva apu, mikäli Lieberman liittoutuu mieluummin Gantzin kuin Netanjahun kanssa. Toinen on maan palestiinalainen vähemmistö.

Gantz onkin vaalipäivän lähestyessä kääntänyt katseensa sinne, minne Israelin oppositio aina suuntaa toivonsa vaalien lähestyessä: maan palestiinalaiseen vähemmistöön. Gantz on viime viikkoina kierrellyt arabikaupunkeja ja ostanut mainostilaa katujen varsilta ja arabimedioista. Mitään konkreettisia lupauksia Gantz ei tosin vielä ole palestiinalaisvähemmistölle antanut. Kevään vaalit olivat ”arabipuolueille” katastrofaaliset, sillä vain 49 % Israelin palestiinalaistaustaisista kansalaisista käytti äänioikeuttaan. Tällä kertaa arabipuolueet lähtevät vaaleihin yhtenäisenä rintamana yhteislistalla ja voivat ennustusten mukaan saavuttaa jopa 12 paikkaa keväisen kymmenen sijaan. Yhteislistan johtaja Ayman Odeh teki historiaa elokuussa todetessaan, että hän on valmis harkitsemaan lähtemistä mukaan entisen armeijakomentaja Benny Gantzin hallitukseen, mikäli keskustavasemmistolainen liittouma voittaa. Tämä siksi, että Gantzin arvioidaan olevan pienempi paha kuin Netanjahu. Osa Gantzin koalition johtavista poliitikoista ei tosin suostu edes samalle lavalle Odehin kanssa – ja olisi enemmän kuin yllättävää, mikäli Gantz tilaisuuden saadessaan lopulta kutsuisi arabipuolueet hallitukseen. Vasemmistolaiset poliitikot ovat nimittäin usein kuunnelleet Israelin palestiinalaisen vähemmistön huolia ennen vaaleja. Vaalien jälkeen ymmärrystä on yleensä tarjolla vähemmän (Peleg & Waxman 2011; Rabinowitz & Abu-Baker 2005).

 

”Arabiäänestäjät”

Netanjahu ja Gantz ovat siis molemmat kääntäneet katseensa maan palestiinalaisen vähemmistön suuntaan. Toisen strategiana on demonisoida, toisen houkutella. Myös mediassa on aktiivisesti kirjoitettu ”arabiäänestäjien” asemasta vaalien mahdollisena ratkaisijoina. Esimerkiksi New York Times esitti lauantaina 14.9. julkaistussa vaalianalyysissään, että ”Israelin arabeilla” olisi nyt ainutlaatuinen historiallinen tilaisuus muuttaa Israelin poliittista suuntaa. Juuri Israelin arabit ovat lehden artikkelin mukaan se voima, joka voisi ajaa Israelin kohti tasa-arvoisempaa ja rauhanomaisempaa tulevaisuutta

Jos Israelin palestiinalaisella vähemmistöllä todella on tällainen valta, mikseivät he käytä sitä? Miksi äänestysprosentti oli kevään vaaleissa historiallisen alhainen?

Kysymys ”arabien äänistä” avaa oven Israelin poliittiseen järjestelmän rakenteellisiin ja historiallisiin piirteisiin, jotka teknokraattinen, pelkkiin puolueiden sisäisiin ja välisiin valtakamppailuihin keskittyvä vaalianalyysi ja prosenttispekulaatio sivuuttavat. Arabien äänestyskäyttäytymisen ymmärtäminen vaatii vaalimatematiikan sijaan Israelin palestiinalaisen vähemmistön historian ja nykytilanteen tuntemista[3].

Israelin palestiinalaisvähemmistö on moninainen ryhmä, joka muodostaa noin 20 % Israelin kansalaisista. He ovat niiden palestiinalaisten jälkeläisiä, joita ei karkotettu vuoden 1948 sodan yhteydessä. He ovat siis kansalaisia valtiossa, joka vei heiltä historiallisen kotimaan. Millä nimellä ”heitä” kutsuu, on jo itsessään poliittinen valinta. ”Israelin arabi” on Israelin valtion virallisesti käyttämä termi, joka pyrkii korvaamaan palestiinalaisen identiteetin ja sen sisällään kantaman maantieteellisen ja historiallisen käsityksen laajemmalla arabi-identiteetillä. Termi ”Israelin palestiinalainen” on usein tutkimuksessa käytetty termi, joka kuvaa sekä kansallista identiteettiä että de facto kuulumista Israeliin. ”Vuoden 48 palestiinalainen” on toinen Israelin virallista puhetapaa haastava ilmaus, joka korostaa Israelissa asuvien palestiinalaisten yhteyttä Länsirannan ja Gazan palestiinalaisiin ja koko Palestiinan/Israelin ulkopuoliseen diasporaan. Joka kerta, kun mediassa tai analyysissa valitaan jokin ylläolevista termeistä, valitaan tietoisesti tai tiedostamattomasti tapa esittää palestiinalaisvähemmistön historia.

Israelin palestiinalaisella vähemmistöllä on myös itsellään moninaisia keskenään ristiriitaisia tapoja määritellä itseään. Usein identiteetti määritellään myös joustavasti – tilanteen mukaan (Sion 2014). Rabinowitzin ja Abu-Bakerin (2005) mukaan, toisen intifadan (2000-2005) käynnistänyt ja sen jälkeen syntynyt sukupolvi määrittelevät itsensä kuitenkin yhä avoimemmin palestiinalaisiksi, eivätkä he koe Israelin valtion instituutioiden olevan heille tarkoitettuja[4].  Rabinowitzin ja Abu-Bakerin väitettä tukee kaksi vuosina 2006-2007 julkaistua Israelin palestiinalaisten laajaa julkilausumaa, joissa palestiinalaista vähemmistöä kehotettiin boikotoimaan Israelin valtion instituutioita ja pidättäytymään äänestämästä, kunnes Israel on muuttunut israelilaisten ja palestiinalaisten jaetuksi valtioksi, joka takaa molempien ryhmien tasavertaisen kohtelun (Haifa Declaration 2006, Future Vision documents 2007).

Israelin palestiinalaisten vieraantuminen Israelin valtion instituutioista ei ole yllättävää. Systemaattinen segregaatio, karkottamisen uhka ja taloudellista epävarmuutta tuottavat rakenteet kuvaavat Mendilowin (2012) mukaan  heidän asemaansa ryhmänä. Äänioikeudesta huolimatta Israelin arabien oikeuksia, muun muassa omistusoikeuksia, rajoittaa yli 50 lakia (Adalah 2016). Israelin valtio kohdentaa Israelin ”arabialueiden” koulutukseen, terveydenhuoltoon ja liikenne- ja puhtaanapitoinfrastruktuuriin merkittävästi vähemmän varoja kuin Israelin juutalaisten alueille (Peleg & Waxman 2011). Kaupunkien kehittämiseen ja asuntotuotantoon varattu julkinen budjetti on arabialueilla keskimäärin vain kymmenen prosenttia Israelin juutalaisten alueiden vastaavasta (The equality index of Jewish and Arab citizens of Israel 2008). Myös työmarkkinat ovat epätasa-arvoiset. Vuonna 2011 95 prosenttia Israelin palestiinalaisista työskenteli matalapalkka-aloilla (Adalah 2011; Lewin-Epstein & Semyonov 1993), vaikka heidän osuutensa esimerkiksi korkean teknologian työpaikoissa onkin viime vuosina noussut. Materiaalisten tekijöiden lisäksi myös kulttuurinen syrjintä on systemaattista. Esimerkiksi Israelin etnisesti segregoidussa koulutusjärjestelmässä palestiinalaisetkin opiskelevat sionistista historian tulkintaa palestiinalaisen tulkinnan sijaan (Sion 2014). Vuonna 2018 hyväksytty puolestaan heikensi arabian kielen asemaa Israelissa samalla, kun se laillisti siirtokuntien laajentamisen ja määritti Israelin valtion ensisijaisesti juutalaiseksi.  Israelilainen tutkija Oren Yiftachel esittää, että Israelin juutalainen enemmistö kontrolloikin valtioapparaatin avulla Israelin palestiinalaisen vähemmistön pääsyä pääomaan, työhön ja kulttuuriin (Yiftachel 1999; 2011).

Israelin palestiinalaisen vähemmistön sisällä äänestämisestä ja mahdollisuudesta kuulua Israelin valtioon tasavertaisena kansalaisena käydään voimasta väittelyä. Ne, jotka vastustavat äänestämistä tekevät niin joko aiempien petettyjen lupausten tähden (lupauksista huolimatta arabipuolueet eivät ole päässeet hallitukseen vastineena tuestaan esimerkiksi työväenpuolueelle) tai boikotoidakseen syrjiviä valtiorakenteita Haifan julistuksen ehdottomalla tavalla. Osa äänestämisen kannattajista olisi puolestaan halukkaita ”jättämään” palestiinalaisuuden hetkeksi taakseen ja keskittymään asioiden parantamiseen Israelin sisällä (nytimes 2019, Cohen 2009; Smooha 2010). Osalle juuri äänestäminen on toimiva vastarinnan muoto, tilaisuus tehdä edes jotain miehitettyjen alueiden eteen. Israelinpalestiinalainen räppäri ja aktivisti Tamer Nafarin viime keväänä julkaistu valtavan suosittu video, jossa hän kiistelee kuvitellun kaksoisolentonsa kanssa, tiivistää kiistan äänestyksen mielekkyydestä näin:

Tamer 1.

”Tämä on heidän valtionsa, meidän maamme, joten Knesset ei ole minua varten (..) Enemmistö on rasisteja, me olemme hävinneet, tämä sota ei ole minua varten.”

Tamer 2.

”Ei äänestäminen tarkoita, että vapauttaisimme Palestiinan – mutta jos poistamme Liebermanin ja vangitsemme Bibin, olen valmis (..) Vuoden 1967 Veljien ja siskojen puolesta, aion äänestää. Kaikkien pakolaisten puolesta, aion äänestää.”

Tamer 2. viittaa useiden vaalianalyysien sivuuttamaan seikkaan, että toisin kuin miehitetyn Itä-Jerusalemin (noin 330 000 palestiinalaista) ja Länsirannan (noin 2,6 miljoonaa palestiinalaista) tai saarretun Gazan (lähes kaksi miljoonaa palestiinalaista) asukkailla, Israelin kansalaisuuden saaneilla palestiinalaisilla on mahdollisuus äänestää tai boikotoida äänestämistä. Sama oikeus on myös laittomissa siirtokunnissa asuvilla yli 600 000:lla Israelin juutalaisella.

Tamerin sisäinen taistelu avaa näkymän konfliktin ytimeen. Kysymys Israelin palestiinalaisten identiteetistä on voimakkaan poliittinen: heidän olemassaolonsa ”palestiinalaisina” haastaa koko kahden valtion mallin logiikan, jossa Israel ja Palestiina pilkottaisiin siististi kahden etnisen ryhmän alueiksi. Heidän roolinsa käsittely on ollut niin vaikeaa, ettei yksikään rauhansuunnitelma ole vielä ottanut huomioon Israelissa asuvien palestiinalaisten asemaa. Netanyahun, oikeiston ja vasemmiston valtavirran näkökulmasta palestiinalaisten olisi unohdettava palestiinalaisuutensa ja hyväksyttävä senkin jälkeen toisen luokan kansalaisen asema valtiossa, joka on ensisijaisesti juutalainen valtio. Jos palestiinalaisvähemmistön kansallisuustunne on nousussa Rabinowitzin ja Abu-Bakerin esittämällä tavalla, on Israelissa ja koko kansainvälisessä politiikassa  jossain vaiheessa kohdattava ristiriita Israelin valtion etnisen luonteen ja demokraattisen järjestelmän välillä. Oppositiopoliitikko Gantz ei ole vielä antanut palestiinalaisvähemmistölle syytä uskoa, että vaikeat asiat olisivat Israelissa nousemassa demokraattisen keskustelun piiriin.

Aikaa on tiistai-iltaan saakka.

 

[1] Netanjahun vaalikampanjan spektaakkelimaisuus ei missään nimessä tarkoita, etteikö hänen uhoaan kannattaisi ottaa todesta. Jos Trump saa jatkokauden, pyrkii Netanjahu epäilemättä käyttämään suhdetta hyväksi jättääkseen pysyvän perinnön Israelin poliittiseen historiaan.

[2] Uskonnolliset puolueet ovat poikkeuksellisen mobilisoituneita, sillä niin Liebermanin oikeistopuolue kuin vasemmistopuolueetkin ovat poikkeuksellisen voimakkaasti pyrkineet demonisoimaan uskonnollisia puolueita kuluneen vuoden aikana. Vaalit osoittavat, että juopa Israelin uskonnollisten ja maallistuneempien juutalaisten välillä ei ainakaan ole kaventumassa.

[3] Yhteenvedon pidempi versio ks. Tarvainen (2018: 3-4; 48 – 51)

[4] Erityisesti näin on korkeasti koulutettujen ja nuorten keskuudessa, useat tutkimukset (ks. Tarvainen 2018: sivu 91 alaviite 115) tukevat Rabinowitzin ja Abu-Bakerin väitettä, poikkeuksena Smoohan (2010), joka esittää päinvastaisen trendin olevan totta.

Kirjallisuus

Adalah (2016). Israel: New Discriminatory and Anti-Democratic Legislation. The Legal Center for Arab Minority Rights in Israel. [online] luettavissa: https://www.adalah.org/ uploads/uploads/New_Discriminatory_Laws_and_Bills_24.09.16.pdf

Cohen, H. (2009). Good Arabs: The Israeli Security Agencies and the Israeli Arabs, 1948–1967. Trans. H. Watzman. Berkeley, CA: University of California Press

Future Visions Documents (2006). Future Vision Documents. The National Committee for the Heads of Arab Local Authorities in Israel, The Future Vision of the Palestinian Arabs in Israel. Nazareth: Al Woroud. [online] luettavissa:http://reut-institute.org/data/ uploads/PDFVer/ENG.pdf

Lewin-Epstein, N. & Semyonov, M. (1993). The Arab minority in Israel’s economy: Patterns of ethnic inequality. Boulder, CO: Westview Press

Mendilow, J. (2012). Israel’s Palestinian Minority: From ‘Quietism’ to Ethno- Nationalism. Israel Studies Review, 27(1): 142–60. [online] luettavissa: http://openurl.ingenta.com/ content/xref? genre=article&issn=2159-0370&volume=27&issue=1&spage=142 [Accessed 6th June 2016].

Peleg, I. & Waxman, D. (2011). Israel’s Palestinians – The Conflict Within. Cambridge, MA: Cambridge University Press.

Rabinowitz, D. & Abu-Baker, K. (2005). Coffins on our Shoulders: The Experience of the Palestinian Citizens of Israel. Berkeley, CA: University of California Press.

Smooha, S. (2010). Arab-Jewish relations in Israel: Alienation and rapprochement. Washington, DC: United States Institute of Peace. Luettavissa: https://www.usip.org/ sites/default/files/PW67_Arab-Jewish_Relations_in_Israel.pdf

Sion, L. (2014). Passing as Hybrid: Arab-Palestinian Teachers in Jewish Schools. Ethnic and Racial Studies, 37(14): 2636–52.

Tarvainen, A (2018). “I, Post-Palestinian Entrepreneur”. University of Helsinki. Luettavissa: https://helda.helsinki.fi/bitstream/handle/10138/193642/Tarvainen_Developmentstudies.pdf?sequence=2&isAllowed=y

The Haifa Declaration (2007) Mada al-Carmel: The Center for Applied Social Research. [online] luettavissa: http://www. mada-research.org/archive/haifaenglish.pdf

Yiftachel, O. (2011). Palestinian citizenship in Israel. In: N. Rouhana & A. Sabbagh-Khoury (eds.). The Palestinians in Israel: Readings in History, Politics and Society. Arab Center for Applied Social Research, pp. 128-136. E-book [online] Luettavissa: http://mada-research.org/en/files/2011/09/ebook-english-book.pdf

Muut lähteet

https://www.adalah.org/en/law/index

https://www.haaretz.com/israel-news/elections/.premium-48-hours-to-go-netanyahu-cries-election-theft-far-right-homophobic-party-quits-1.7843218

https://www.haaretz.com/israel-news/elections/trump-says-he-discussed-mutual-defense-treaty-with-netanyahu-1.7841380

https://www.haaretz.com/israel-news/elections/.premium-what-s-really-behind-netanyahu-s-push-for-cameras-in-polling-stations-1.7809726

https://www.independent.co.uk/voices/benjamin-netanyahu-israel-election-jordan-valley-west-bank-palestine-a9106261.html

https://www.jpost.com/Israel-Elections/Ultra-Orthodox-parties-weaponize-afterlife-for-get-out-the-vote-campaign-601751

https://lahi-itanyt.fi/nyt/israelin-poliittinen-teatteri-kaynnistyi-jalleen-mita-kay-trumpin-rauhan-suunnitelmalle-osa-1/

https://lahi-itanyt.fi/nyt/israelin-poliittinen-teatteri-kaynnistyi-jalleen-koittaako-netanjahun-jalkeen-toivon-aika-osa-2/

https://www.nytimes.com/2019/09/10/world/middleeast/jordan-valley-israel-netanyahu.html

https://www.nytimes.com/2019/09/14/world/middleeast/israel-arabs-election-vote.html

http://www.sikkuy.org.il/wp-content/uploads/2009/08/equality_report_2008.pdf

https://www.vox.com/world/2018/7/31/17623978/israel-jewish-nation-state-law-bill-explained-apartheid-netanyahu-democracy

https://www.youtube.com/watch?v=TtMFjKYZ6bA

https://972mag.com/gets-vote-israels-democracy-2019/139549/



Antti Tarvainen, 17 syyskuuta 2019

, , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Poliittinen tsunami Tunisiassa



2 kommenttia

Liity keskusteluun ja kerro mielipiteesi

  1. Kari Väistö, vastaa

    Maailman sotien aikaan pakolaiset rynnivät pois Euroopasta sodan ja vainon jaloista. Tänä päivänä islamilaisista maista tulevat turvapaikanhakijat hakevat suojaa ääri-islamistien raakuuksilta Euroopasta.
    Maailmalla liikkuu monenlaisia uusia kertomuksia Lähi-idän historiasta, varsinkin Israeliin kuuluvalla osiolla.
    Tässä on jälleen yksi sellainen.
    Yksi yhteinen nimittäjä näillä kertomuksilla on se, että jokaisessa vedotaan kansainvälisen yhteisön tai kansainvälisen lain väitettyihin esityksiin Israelin miehityksestä jonkin valtion alueella, jota ei todellisuudessa ole ollut eikä edelleenkään ole ja samaisissa kertomuksissa kuitenkin vältetään esittämästä mitä tuolla kansainvälisellä lailla tarkoitetaan tai mitä se pitää sisällään.
    Samassa yhteydessä vedotaan v.1967 jälkeisiin YK:n lausumiin (yleiskokous) ummistaen silmänsä siltä miten OIC&Co heiluttaa tahtipuikkoa yleiskokouksen foorumilla.
    Luullaan, että tämä v.1967 jälkeinen foorumi olisi palvellut puolueetonta ja peruskirjaansa kunnioittavaa toimintaa.
    Samalla näiden kertomuksien tekijät ovat hiiren hiljaa siitä minkä tahojen toimesta koko ongelma muodostui ja aiheutti pakolaisongelman vaikka jo ensimmäisen päätöslauselman 181, joka tehtiin v.1947 arabitahojen uhkaaman sodan välttämiseksi, tarjosi arabeille suurimman osan juutalaisvaltion alueesta. Tämän juutalaiset olivat hyväksyneet sillä ehdolla, että myös toinen osapuoli hyväksyy sen.
    Mutta arabit eivät hyväksyneet ja hyökkäsivät juutalaisten kimppuun aiheuttaen koko pakolaisongelman, jota nyt käytetään ”keppihevosena” taktisessa sodassa Israelia vastaan.
    Yleensä rikoslaissa rikoksen tekijä asetetaan vastuuseen, mutta tässä tapauksessa asia käännetäänkin päinvastoin, kaikki vastuu vieritetään hyökkäyskohteen harteille.
    Tässä kertomuksessa on monta merkillistä väitettä, joiden lähdeaineistoina on käytetty jo monta kertaa samalla lailla aihepiiriä käsitteleviä kertomuksia. Lienee hyvä keino välttää laillisuuspohja, joka perustuu Kansainliiton päätöksiin, YK:n peruskirjaan sidottuun mandaattipäätökseen ja Kansainvälisen Oikeusistuimen vahvistukseen.
    Eikä Versaillesin Vetoomustuomioistuimen päätös vuodelta 2012 tunnu miellyttävän näitä historian ”uuskirjoittajia”.
    Ajatellaan, että se mitä mielikuvamaiset tarinat esittävät niin ne ovat laillisuuden perusta.
    Siitä esimerkkinä toimii väite miehityksestä, mutta sanan merkitys on hävitetty tarkoituksellisesti tai sitten ei edes viitsitä selvittää sen merkitystä. Se vain kertoo siitä, että sen käyttäjät ovat omaksuneet saman linjan kuin juutalaisvaltion oikeuksien kieltäjät, kuten BDS-liikkeen ajattelemattomat kannattajat, puhumattakaan islamiin perustavien tarkoituksellisesta juutalais- ja Israel-vihaa edesauttavien tahojen kannattajat.
    Eikä Israelia vastustavien arabitahojen sopimuksia rikkovat teot, terrorismi tai vääristelevä historian kirjoitus aiheuta minkäänlaisia tutkimuksia, ne vain hyväksytään yhtenä osana Israel-vastaisuutta, jolla on jo pitkät perinteet Eurooppalaisessa historiassa, pimeässä historiassa.
    Ei mitään uutta auringon alla.

  2. Joonas, vastaa

    On oikein, että Bibi joutuu painostuksen alle hänen käytöksensä seurauksena. Haluaisin antaa omasta mielestäni rakentavaa kritiikkiä muutamista väitteistä tässä kirjoitelmassa.
    1. ”Israelin palestiinalaiset ovatkin jälleen vaikean kysymyksen edessä: äänestääkö valtiossa, joka tuhosi heidän historiallisen kotimaansa.”
    Voisiko tätä lausetta hieman avata? Mihin historialliseen kotimaahan viittaat tällä lauseella? Mitkä olivat sen rajat? Kuka hallitsi sitä ja milloin? Mikä oli sen pääkaupunki? Milloin se perustettiin? Miten se tuhoutui?

    2. ”Israelin palestiinalaisvähemmistö on moninainen ryhmä, joka muodostaa noin 20 % Israelin kansalaisista. He ovat niiden palestiinalaisten jälkeläisiä, joita ei karkotettu vuoden 1948 sodan yhteydessä.”
    Onko ”karkotettu” tarkoituksenmukainen sananvalinta? Kysyn tätä, sillä tästä tulee käsitys, että kaikkien arabien karkoittaminen olisi ollut etukäteen tarkkaan suunniteltu toimenpide, . Todellisuudessa suurin osa arabeista (käytän sanaa arabi, koska palestiinalaisilla viitattiin tuolloin enimmäkseen juutalaisiin, eivätkä arabit halunneet identifoitua sillä) yksinkertaisesti pakenivat sodan liekkejä ja taisteluja. Osa lähti omasta tahdosta karkuun, osa arabikomentajista oli ohjeistanut perheitä lähtemään, ja osa joutui karkotettavaksi juutalaisten toimesta. On kuitenkin totta, että siionistimielinen tarina, joka väittää, että kaikki arabit olisivat lähteneet pelkästään muiden ohjeiden tai neuvojen takia, on harhaanjohtava. Molemmilla puolilla on sormensa pelissä, mutta ei ollut olemassa minkäänlaista siionistien yhteistä punomaa suunnitelmaa karkottaa jokainen arabi.

    3. Adalah, on palestiinalaismieleinen kansalaisjärjestö, joka tukee mm. BLM (Black Lives Matter) ja BDS (Boycott Divestment, Sanctions) liikkeitä. Se väittää olevansa palestiinalaisten puolella, ja tukevansa ihmisoikeuksien toteutumista, mutta se on hyvin puolueellinen ja ideologisesti motivoitunut järjestö, joka on useaan kertaan antanut väärää tietoa virallisille tahoille. Se myös useasti väittää Israelin olevan kolonialistinen apartheid-valtio. Kysyn, onko tämä luotettava ja puoleeton tiedonlähde?

    4. ”Israelin arabi” on Israelin valtion virallisesti käyttämä termi, joka pyrkii korvaamaan palestiinalaisen identiteetin ja sen sisällään kantaman maantieteellisen ja historiallisen käsityksen laajemmalla arabi-identiteetillä. – Niin, se on myös termi, jota monet israelin arabit itse käyttävät! Tähän ryhmään kuuluu mm. Druuseja, arabikristittyjä, beduineja ja muslimeja (joita on n. 80%). Nimeämällä kaikki ei-juutalaiset palestiinalaisiksi, sekoittuu koko pakka niiltä joilla on israelin kansallisuus, niiltä jotka elävät Länsirannalla (Juudea ja Samaria) tai niiltä jotka asuvat ulkomailla. 2012 tehdyssä tutkimuksesssa käy ilmi, että 75% Israelin arabeista kannattaa Israelin oikeutta olla itsenäinen valtio.

    5. ” Heidän roolinsa käsittely on ollut niin vaikeaa, ettei yksikään rauhansuunnitelma ole vielä ottanut huomioon Israelissa asuvien palestiinalaisten asemaa”
    Niin, eiväthän arabi/palestiinalaisjohtajat ole kieltäytyneet rauhansopimuksesta kuin ainakin 5 kertaa. Joka kerralla he ovat sanoneet Ei. On sanomattakin selvää, että Israelilla on velvollisuus tehdä kaikkensa, jotta alueelle saataisiin rauha. Mutta missä vaiheessa kansainvälinen yhteisö pitää palestiinalaisjohtoa vastuullisena? Milloin heiltä vaaditaan samankaltaisia standardeja kuin Israelilta?

    Historioitsija Benny Morrisin kirjoitus: https://www.theguardian.com/world/2004/jan/14/israel
    Lisää tietoa Adalahista: http://david-collier.com/wp-content/uploads/2018/07/180704_theadalahscam_v1.pdf ja https://www.ngo-monitor.org/ngos/adalah/
    2012 tutkimus: https://en.idi.org.il/publications/6168 ja lisää luettavaa Arabien asemasta Israelissa: https://www.jewishvirtuallibrary.org/the-status-of-arabs-in-israel

Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *