”En osaa äidinkieltäni”

Helmikuun 21. päivä vietetään kansainvälistä äidinkielen päivää, jolloin juhlistetaan kielellistä monimuotoisuutta ja monikielistä opetusta sekä muistutetaan äidinkielen tärkeästä roolista opetuksessa. Päivin kunniaksi pohdin Turkin vähemmistökielten, erityisesti kurdin asemaa.

Turkissa on noudatettu tiukan yksikielistä sulauttamispolitiikkaa jo yli 90 vuotta. Osmani-imperiumin kymmenien vähemmistökielten puhujat on sulautettu turkkilaiseen kansankuntaan niin, että monet nuorempiin (noin alle 45-vuotiaat) sukupolviin kuuluvat eivät enää osaa äitiensä kieltä. Turkin vähemmistökieliin lukeutuvat muun muassa kurmandži (kurdi), zaza (tai kirmanjki, kurdikieli), arabia, persia, bulgaari, gagauzi, lazin kieli, georgia, tataari, bosnia, armenia, karakalpakki, albania, romani, abhaazi, adyge, ladino, kreikka, osseetti ja syyria. 1970- tai 80-luvulle saakka suuri osa vähemmistökieliä puhuvista lapsista oppi äidinkielensä kotikielenä, vaikka koulun ja yhteiskunnan kieli oli turkki. Sen jälkeen kaupungistuminen, televisioiden yleistyminen, koulutuksen saatavuuden paraneminen ja naisten koulutus – yhä jatkuvan sulauttamispolitiikan lisäksi – vahvistivat turkin asemaa siinä määrin, että yhä useammat muuta kuin turkkia äidinkielenään puhuvat lapset eivät enää oppineet äidinkieltään kunnolla tai unohtivat sen viimeistään kouluun mennessään.

Silloin kun lapset eivät osanneet turkkia kouluun mennessään, erityisesti kurdinkielisiä lapsia nöyryytettiin ja kiellettiin puhumasta äidinkieltään (ks. raportti Scar of Tongue). Monet omista kokemuksistaan traumatisoituneet vähemmistökielen puhujat eivät myöhemmin opettaneet äidinkieltään lainkaan omille lapsilleen. Niinpä vähemmistökielet ovat nopeasti katomassa. Tämä katoaminen on sukupolvi-ilmiö. Diyarbakırin ympäristössä haastattelututkimusta tehneen Handan Cağlayanin mukaan tilanne on karkeasti kuvattuna seuraava: Isovanhempien sukupolvi on yleensä yksikielisiä kurdinpuhujia. Vanhempien sukupolvi on kaksikielinen ja hallitsee sekä turkin että kurdin. Lapset ovat yksikielisiä turkin puhujia. Kurdialueilla toimivan yhteiskunnallista tutkimusta tekevän Rawestin vielä julkaisemattoman kyselytutkimuksen alustavien tulosten mukaan 35 prosenttia kurdialueen vanhemmista puhui pelkästään kurdia omien vanhempiensa kanssa, mutta vain 15 prosenttia puhui ainoastaan kurdia lastensa kanssa. Kielikato on ollut 20 prosenttiyksikköä yhdessä ainoassa sukupolvessa.

Kurdit ovat maan suurin vähemmistöryhmä, josta yli puolet asuu edelleen kurdien historiallisilla asuma-alueilla maan itä- ja kaakkoisosissa. Muiden vähemmistökielten puhujien parissa kielikadon voi olettaa olevan vielä pidemmälle edennyttä. Otsikon lainaus on Adeje Ayça Atçılta, adygea äidinkielenään pitävältä järjestöaktivistilta, joka ei osaa kieltä käytännössä lainkaan. Hän on ammatiltaan kirjailija ja kustannustoimittaja, jonka päätyöväline on turkin kieli. Adyge tai adygei (tr. Adigece) puolestaan on kaukasialainen kieli, jonka ”puhujia” on turkissa erään arvion mukaan 71 000 (1997).

Vierailin helmikuun alussa Istanbulin arabi-alevien kulttuuri-illassa. Arabit ovat verraten laaja väestöryhmä, jonka kooksi on arvioitu noin 1,5 miljoonaa henkeä. Arabit ovat perinteisesti asuneet Syyrian rajan tuntumassa ja Kaakkois-Turkissa, mutta tätä nykyä monet arabit asuvat Länsi-Turkin suurissa kaupungeissa. Toisin kuin kurdit, arabit eivät ole aktiivisesti vaatineet kielioikeuksia, ja kulttuuritoiminta on vähäisempää. Olin kuitenkin yllättynyt siitä, kuinka vahvasti turkinkielinen illanvietto oli. Hataysta tulleen teatteriryhmän esitys oli pääasiassa arabiaksi, joten turkki oli siinä lähinnä heijastelemassa sekakielistä todellisuutta. Juonnot ja puheet sitä vastoin olivat turkiksi, joka tuntui olevan myös yleisin yleisössä käytetty kieli.

Hataylainen Ehliddar-teatteriryhmä esiintyi arabiaksi kulttuuri-illassa 1. helmikuuta 2020.

Kulttuurinen herääminen ja sukupolvet

Kielten kuihtuminen ja kulttuuristen perinteiden häviäminen on herättänyt vähemmistöt toimintaan. Erilaisia pieniä kulttuurijärjestöjä on satoja. Pelkästään Kaukasialaisten järjestöjen federaatiossa on 50 jäsenjärjestöä, ja vasta perustetun Kurdin kielen ja kulttuurin verkoston tammikuinen työpaja Diyarbakırissa keräsi 270 osallistujaa eri järjestöistä. Järjestöjen aktivisteja tuntuvat olevan pääasiassa nuoret tai keski-ikäiset, kaupunkilaiset, korkeasti koulutetut vähemmistöjen edustajat – juuri ne ryhmät, jotka ovat yleensä parhaiten integroituneet tai täydellisimmin assimiloituneet. Monet heistä ovat aikuisina uudelleenopetelleet lapsena oppimansa kielen ja haluavat nyt suojella kulttuuriperintöään sekä herättää mielenkiintoa sitä kohtaan. Tätä nykyä vähemmistökulttuureihin ja -kieliin kohdistuu myös tutkijoiden kiinnostus, josta lupaavana esimerkkinä mainittakoon istanbulilaisen Bilgin yliopiston historian professorin Bülent Bilmezin vetämä Turkin kulttuurien tutkimusryhmä, joka toimii myös siltana tutkijoiden ja järjestöjen välillä.

Kulttuurijärjestöjen toiminnassa on kuitenkin monenlaisia haasteita. Olennaisen tärkeä kysymys koskee toiminnan kohderyhmiä. Tulisiko pääkohderyhmän olla oman vähemmistön nuoret, jotka halutaan saada kiinnostumaan kieli- ja kulttuuriperimästään? Vai tulisiko järjestöjen ajaa yksikielisen vanhemman sukupolven asiaa esimerkiksi kiinnittämällä huomiota terveydenhuollon kieliongelmiin? Vai tulisiko pääkohderyhmän olla muut turkkilaiset, jotta vähemmistöistä tulisi näkyvämpiä ja monikielisyydestä ja monikulttuurisuudesta hyväksytympää?

 

Separatistit, vapaus ja vaino

Surullinen totuus nimittäin on, että vaikka turkkilaisessa retoriikassa korostetaan kovasti sitä, kuinka kaikki erilaiset turkkilaiset ovat hyväksyttyjä ja puhaltavat yhteen hiileen (esimerkiksi uuden Tulevaisuus-puoleen mainoksessa), monikielisyys ja muiden kielten kuin turkin käyttö koetaan yhä ongelmalliseksi. Yhdessä järjestökokouksessa vitsailtiin sillä, että osa nationalisteista pitäisi kaikkia huoneessa olevia separatisteina. Näin siitä huolimatta, että nämä kulttuurijärjestöjä pyörittävät hyvin integroituneet keskiluokan edustajat keskittyvät kielikysymyksiin, julkaisutoimintaan ja järjestämään kulttuuritapahtumia. Separatismin leiman lisäksi monikielisyyttä nimenomaan koulutuksessa pidetään ongelmallisena: vallitsevan näkemyksen mukaan monikielinen koulutus tuottaa puolikielisiä lapsia, jotka eivät hallitse turkin kieltä riittävän hyvin pärjätäkseen kilpailussa jatkokoulutus- ja työpaikoista.

Erityisesti kurdin kieltä edistäviin järjestöihin ja aktivisteihin on viime vuosina kohdistunut kova paine. Vuodesta 2002 vuoteen 2015 kielioikeuksia laajennettiin pikkuhiljaa: kielikurssit ja kurdinkieliset televisiolähetykset laillistettiin, valtio perusti kurdinkielisen televisioaseman, yliopistoihin perustettiin kurdin kielen opetusohjelmia ja kurdi sekä moni muu vähemmistökieli otettiin valinnaiseksi aineeksi yläasteen opetusohjelmaan. Kurdimielinen Rauhan ja demokratian puolue BDP hallitsi suurta osaa kurdialueiden kaupungeista, jotka ryhtyivät kehittämään kaksikielisiä palveluita ja ohjasivat määrärahoja myös kurdinkieliseen kulttuuritoimintaan. Oli kurdinkielisiä lastentarhoja, alakouluja, teatteriryhmiä ja festivaaleja.

Kiinnostus oli suurta: nuoret opiskelivat lukemaan ja kirjoittamaan kurdia yliopistoissa ja järjestöjen kielikursseilla, ja kustantamot julkaisivat yhä enemmän kurdinkielisiä kirjoja, joita nuoret opiskelijat joukolla ostivat. Vain hyvin harvat kurdit osaavat lukea ja kirjoittaa äidinkieltään, sillä sen opetus oli kiellettyä vuoteen 2003 saakka.

Kurdit ovat kampanjoineet jo vuodesta 2001 lähtien äidinkielisen opetuksen puolesta, mutta eivät ole saaneet vaatimustaan läpi. Kurmandžia, samoin kuin muita vähemmistökieliä (adyge, abaza, zaza, lazin kieli, georgia, bosnia, albania, mutta EI arabia) opetetaan vain valinnaisena kielenä yläasteella, kaksi tuntia viikossa viidenneltä luokalta kahdeksannelle. Vanhempia ei kuitenkaan rohkaista valitsemaan valinnaisia kieliä lapsilleen, eikä kursseja aina järjestetä, vaikka vaadittu kymmenen oppilaan ryhmä saataisiin kokoon. Näin ollen vuonna 2012 aloitetun valinnaisen kieliopetuksen merkitys on jäänyt melko vähäiseksi.

Vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkeen lakkautettiin yksityiset kurdinkieliset televisiokanavat, ainoa kurdinkielinen päivälehti, yksityiset kurdinkieliset koulut, kunnalliset lastentarhat, kaupunginteatterit ja muut kulttuurilaitokset sekä iso osa kurdin kielen kursseja tarjoavista kansalaisjärjestöistä. Julkisella puolella kurdin eteen toimineita virkamiehiä ja tutkijoita irtisanottiin joukoittain. Positiivinen kierre pysähtyi ja vaino alkoi uudestaan. Jälleen kerran kurdin kielioikeuksien ajaminen yhdistetään separatistisen PKK:n (terrorismin) kannattamiseen. Virkamiehet eivät uskalla tilata kurdinkielisiä julkaisuja kotiinsa, opiskelijat eivät halua tulla nähdyksi lukemassa kurdinkielistä kirjaa julkisissa liikennevälineissä, ja Länsi-Turkissa monet kurdit välttelevät kurdin puhumista julkisesti.

Vaino ja painostus heijastuvat myös järjestöjen väliseen solidaarisuuteen. Osa muita vähemmistöjä edustavista kulttuurijärjestöistä ei halua osallistua verkostoihin tai yhteistapahtumiin, joissa on liikaa kurdijärjestöjä mukana. Järjestöt ovat huolissaan siitä, että nekin leimataan terroristien tukijoiksi.

 

Voiko kielen oppia piirretyistä?

Vaikka vähemmistöjen kielioikeudet Turkissa ovat rajalliset, maassa on kuitenkin kaksi kurdinkielistä televisiokanavaa: valtiollisen yleisradioyhtiön TRT-Kurdî ja lapsille suunnattu yksityinen, kertaalleen suljettu ja sittemmin uudelleen avattu Zarok TV. Valtiollinen TRT-Kurdî kurdi suoltaa AKP:n hallituksen virallisen linjan mukaista propagandaa, joten sitä katsovat lähinnä AKP:n kannattajat. Erään pieniotoksisen kyselytutkimuksen mukaan puolet kurdialueilla asuvista kurdeista ei katso sitä koskaan ja neljäsosa varsin harvoin. Kanavaa katsovatkaan eivät olleet siihen erityisen tyytyväisiä, mikä tosin saattaa johtua poliittisen näkökulman ja käytetyn kielen lisäksi talousvaikeuksien kanssa kamppailevan TRT:n leikkauksista. Ohjelmat tuotetaan mahdollisimman halvalla.

Suuremmat odotukset kohdistuvat lapsille suunnattuun Zarok TV -kanavaan. Kanavan edustajan mukaan heitä ei juuri kritisoida, päinvastoin heihin kohdistetaan liiankin suuria odotuksia kurdin kielen ja kulttuurin opetuksen suhteen. Voiko äidinkieltä kuitenkaan oppia katsomalla kurdiksi dubattuja Smurffeja? Ehkä voi. Yllä mainitussa Handan Caglayanin tutkimuksessa hän törmäsi kaksikielisen, mutta kotona enimmäkseen kurdia puhuvan perheen 4–5-vuotiaisiin lapsiin, jotka eivät muun perheen tavoin puhuneet itä-Turkin murretta tai ääntäneet turkkia kurdilaisittain. Syyksi paljastui turkinkieliset piirretyt, joista lapset olivat oppineet parempana pidetyn länsiturkkilaisen kielimuodon.

Yllä jo aiemmin mainittu Rawest on tehnyt kyselytutkimuksen myös Zarok TV:stä: kurdialueen vanhemmista yli 60 prosenttia ei ollut koskaan kuullutkaan Zarok TV:stä ja vai 12-13 prosenttia lapsista katsoo kanavaa päivittäin, kun taas puolessa kodeista katsotaan valtiollista lastenkanavaa TRT Çocukia. Niistä lapsista, jotka kanavaa katsovat, vain 10 prosenttia ymmärtää kaiken, loput ymmärtävät vain osittain. Kielen oppiminen onkin aikuisille tärkein syy kannustaa lapsiaan katsomaan kanavaa.

Tiedote ubykhin kielellä.

“Kukaan ei ymmärrä tätä tiedotetta”

Helmikuun 21. vietettävä kansainvälinen äidinkielen päivä on kulttuurijärjestöille tärkeä mahdollisuus herättää mielenkiintoa toimintaansa kohtaan. Silloin järjestetäänkin lukemattomia seminaareja ja kulttuuritapahtumia. Uusi avaus vuonna 2020 on 40 järjestön yhteinen kielioikeuksien rikkomuksia seuraavan verkoston DHİBRAn perustaminen. Huomion herättämiseksi verkoston perustamisesta ilmoitetaan ensimmäiseksi Ubykhin kielellä, joka on Anatoliassa ennen puhuttu kaukasialainen, mutta nyttemmin kuollut kieli. Koska kielen viimeinen puhuja kuoli 1992, tiedotteen otsikkona on ”Kukaan ei ymmärrä tätä tiedotetta”. Turkissa on vuosien mittaan kadonnut kolme pientä kieltä ja UNESCOn uhanalaiseksi luokittelemia kieliä siellä on 15. Erityisen uhanalaisia ovat hértevin, gagauzi, syyria ja ladino. Kielien katoaminen ei ole tyypillistä vain Turkille. Eräiden arvioiden mukaan yli puolet maailman kielistä todennäköisesti katoaa seuraavan sadan vuoden aikana.

 

Artikkelikuva: Diyarbakırissa toimiva DİSA on julkaissut sarjan perinteisiä kurdisatuja opetuskäyttöön. Turkin opetusministeriö ei kuitenkaan ole hyväksynyt kirjoja kouluissa käytettäväksi.



Anu Leinonen, 20 helmikuuta 2020

, , , , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email

Seuraava artikkeli

Pakolaisten hätä ja EU:n häpeä



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *