Mitä seuraavaksi, Tripoli?
Koronaviruspandemian sanotaan olevan suurin ihmiskuntaa kohtaava kriisi sitten toisen maailmansodan. Karanteenista käsin ulkomaailma näyttäytyy petollisen rauhallisena, vaikka todellisuudessa tuntemamme yhteiskuntajärjestelmä ja globaali elämäntapamme ovat uhattuina. Tämä kollektiivisesti vaikea aika saa minut miettimään erityisesti sitä, minkälaiseen uuteen ‘normaaliin’ herää Libanon ja sen toiseksi suurin kaupunki Tripoli.
Toukokuussa 2017 kirjoitin tänne Paikan Päältä -blogiin siitä, kuinka monet nuoret libanonilaiset suunnittelevat maastamuuttoa korkean työttömyyden ja yleisen näköalattomuuden tunteen takia. Huhtikuussa 2019 taas kirjoitin tähän samaiseen blogiin, miten Pohjois-Libanonin Tripolissa tapaamani nuoret uskovat muutokseen ja parempaan tulevaisuuteen, ja miten koko kaupunki tuntui kuhisevan ideoita. Tripolissa tapaamani nuoret aikuiset uskoivat siihen, että tulisi päivä, jolloin heidän kotikaupunkinsa vielä kukoistaisi. Tämä tuntui erityiseltä siksi, että Tripolilla on ollut Libanonissa huono maine; aluetta pidetään köyhänä, epäkiinnostavana – jopa vaarallisena – ja iso osa muualla asuvista libanonilaista nuorista ei koskaan vieraile kaupungissa. Sittemmin, intoa täynnä, muutin työn perässä Tripoliin heinäkuussa 2019. Pääsisin tekemään töitä osana sitä inspiroivaa ja energistä kansalaisyhteiskuntaa, jonka Tripolissa olin tavannut! Tripoli-ajastani ei kuitenkaan tullut sellaista kuin odotin.
Jo heti alkulämmittelyksi elokuussa 2019, juuri kaupunkiin muutettuani, Libanonin valtasi hetkellinen huoli Israelin drone-lennoista/hyökkäyksistä maan ilmatilassa sekä siitä, kuinka paljon konflikti voisi mahdollisesti eskaloitua. Samanaikaisesti koko maassa kasvoi tyytymättömyys valtaeliittiä kohtaan jo pitkään kyteneiden talousongelmien vuoksi. Naulan arkkuun yleiselle levottomuudelle löivät lokakuussa pelottavana roihunneet metsäpalot. Libanonilaiset näkivät hallituksen epäonnistuneen sekä tulipalojen ennaltaehkäisyssä että sammuttamisessa, samalla kun hallituksen esittämät talouspoliittiset kiristystoimet – kuten kansainvälistäkin huomiota saanut Whatsapp-vero – lietsoivat vihaa. Täten lokakuun 17. päivä, juuri kun lopun alkua symboloineet metsäpalot olivat hiiltymässä, Libanonin kansa syttyi vuorostaan. Alkoi yleinen kansannousu – vallankumous – ja sen aiheuttama yhteiskunnan poikkeustila.
Vallankumouksen ensimmäisinä viikkoina sadattuhannet ihmiset kerääntyivät osoittamaan mieltään hallitusta, sektiryhmiin perustuvaa vallanjakoa sekä korruptiota vastaan. Tuntui, että ensimmäistä kertaa sitten vuonna 1990 päättyneen sisällissodan jonkinlainen tie rekonsiliaatioon olisi avautumassa. Tripolista tuli vallankumouksen lempilapsi ja sen maine parani merkittävästi. Al-Nour aukiolle kerääntyi joka ilta massoittain ihmisiä osoittamaan mieltään, keskustelemaan politiikasta ja viettämään aikaa. Kansallisissa uutisissa ja sosiaalisessa mediassa kiertäneet videot Tripolin ‘vallankumousreiveistä’ muuttivat ihmisten ajatuksia kaupungista – Tripoli onkin osa meitä! Tripolista ajoi solidaarisuusbusseja tuoden joukoittain ihmisiä mielenosoituksiin Beirutiin ja muualle maahan, ja vastavuoroisesti Beirutista saavuttiin katsomaan Tripolin nyt jo maankuuluja reivejä.
Vallankumouksen ensimetrit olivat toiveikkaat. Ympäri maan levinneet mielenosoitukset saivat aikaan joitakin poliittisia reaktioita, kuten pääministerin vaihdoksen. Muutoksista huolimatta taloutta korjaavia tai ihmisten elämään suoraan vaikuttavia päätöksiä ei ole saatu tehtyä. Inflaatio jatkaa kasvuaan ja Libanonin liiran arvo on romahtanut. Samalla kun taloustilanne on kurjistunut kurjistumistaan, mielenosoitukset ovat hiipuneet. Ne ystävät, jotka loka-marraskuussa olivat energiaa, voimaa ja toivoa täynnä, ovat joutuneet pettymään jälleen kerran. Tammikuun puolella monet lähtivät jo maasta. Tätä tunteiden skaalaa ja muutoksen nopeutta on vaikea kuvailla sanoin. Miten paljon yksi maa voi kestää vastoinkäymisiä?
Kuin kirsikkana kakun päälle, tähän yhtälöön voidaan nyt lisätä koronaviruksen aiheuttama poikkeustila. Libanon, kuten monet muut valtiot, on ollut suljettuna maaliskuun 15. päivästä lähtien. Monien yllätykseksi hallituksen toimet ovat tuntuneet tehoavan – mm. Washington Post uutisoi 22.4, että Libanon on onnistunut merkittävästi hidastamaan viruksen leviämistä, ja että tällä hetkellä maassa on tarpeeksi sekä sairaala- että testauskapasiteettia. Libanonin hallitus on suunnitellut maan asteittaista avaamista toukokuun aikana. Yksi syy siihen, että viruksen torjunnassa on onnistuttu, kuten Washington Postin artikkelissakin mainitaan, on että ihmiset ovat noudattaneet globaalisti annettuja rajoituksia johtuen epäluulosta hallituksen kykyihin hoitaa kriisitilannetta. Ihmiset aloittivat fyysisen eristäytymisen jo ennen kuin hallitus jakoi virallisia ohjeita, ja sosiaalisessa mediassa ihmiset kannustivat toisiaan jäämään kotiin jo ennen maan sulkeutumista.
Viruksen tehokas torjunta ei ole kuitenkaan tuonut suurta riemua libanonilaisille, sillä maan talous jatkaa edelleen syöksylaskuaan. Tätä kirjoittaessani yksi dollari (USD) vastaa noin 3800 Libanonin puntaa (LL) kun virallinen kurssi on edelleen 1 USD = 1507 LL. Tämä historiallisen vaikea talous-, velka-, ja valuuttakriisi on seurausta vuosikymmeniä jatkuneesta korruptiosta, epäonnistuneesta talouspolitiikasta sekä Syyrian sodan aiheuttamasta epävarmuudesta ja vähentyneestä kaupankäynnistä. Kriisin vaikeutuessa mielenosoittajat ovat alkaneet taas viime viikkoina kerääntyä Tripolissa koronavirusrajoituksista huolimatta. Tällä kertaa Al-Nourin aukiolla ei kuitenkaan soi reivimusiikki eikä ilmassa ole juurikaan toivoa, vaan lähinnä vihaa. Paineet nousevat ja yksi teema on ylitse muiden: nälkä. Ihmiset vaativat hallitukselta tukea, korvauksia sekä lupaa avata liikkeensä. Monet kaduilla virusta uhmaavat ovat todenneet kuolevansa mieluummin koronaan kuin nälkään.
Käsittämättömintä tilanteessa on se, että maan hallitus ei edelleenkään tunnu välittävän ihmisten epätoivosta, vaikka esimerkiksi Human Rights Watch on varoittanut että miljoonat libanonilaiset (noin 6 miljoonan asukkaan maassa) ovat vaarassa nähdä nälkää jos hallitus ei ala pikaisesti toimittamaan apua tarvitseville. Poliittiset syyt ovat kuitenkin keskeyttäneet ruoka-avun toimeenpanon heti alkuunsa. Huhtikuun aikana oli tarkoitus jakaa 400 000 libanonin punnan arvoinen avustus köyhille perheille. Näin ei ole vielä tapahtunut ja tällä välin avustuksen arvo on romahtanut noin 150 dollarista 100 dollariin punnan arvon heikkenemisen myötä. Lisäksi on paljastunut, että apua saavien perheiden lista tehtiin puoluepoliittisten yhteyksien perusteella eikä suinkaan arvioiden humanitaarisen avun tarpeellisuutta. Tällä hetkellä hallituksen avustushankkeet ovat jäissä ilman tietoa siitä, milloin niitä tullaan mahdollisesti jatkamaan.
Kun nyt kysyn tuttaviltani Tripolissa, mitä he ajattelevat ja miltä tulevaisuus heidän silmissään näyttää, ovat vastaukset pelottavan erilaisia kuin pari vuotta sitten. Yksi on huolissaan siitä, että rikollisuus, kuten väkivaltaiset ryöstöt lisääntyvät samalla kuin epätoivo ja nälkä kasvavat. Huolta aiheuttaa myös se, että kaikki eivät noudata koronaan liittyviä ohjeita välinpitämättömyydestä tai tietämättömyydestä johtuen. Yksi tuttavani sanoo, että hänestä tuntuu kuin koko järjestelmä olisi kaatumassa. Hän kokee turhautumista siitä, ettei pysty auttamaan kun kaikki kontrolli on katoamassa. Jos järjestelmä todella kaatuu, tarkoittaisi se mahdollisesti uutta sotaa, yleistä epävarmuutta, lisääntyviä levottomuuksia tai kiihtyvää maastamuuttoa.
Kaiken kaaoksen ja kriisin keskellä on nähtävä myös toivoa. Tuttavani kertovat minulle, miten ihmiset yrittävät tukea ja auttaa toisiaan tässä tilanteessa. Esimerkiksi todella monet eri yksityiset toimijat ovat alkaneet järjestää ruoka-apua. Toivoa tuo myös se, että joillekin vallankumous ja yhteiskunnallinen kriisitila ovat tuoneet yhteenkuuluvuuden tunnetta yli sekti- ja poliittisten rajojen. Ehkä tämä hetki historiassa, kaikkien kriisien keskellä, onkin lopulta muutoksen alku, alkusoittoa uudelle yhteiskunnalle, joka syntyy vanhan järjestelmän tuhkista. Näin toivon, vaikka tiedän, että matka siihen tulee olemaan hyvin vaikea.
Artikkelikuva: Marraskuun 4. päivä tehtävästään eronnut pääministeri Saad Al-Hariri valvoo ohikulkijoita Bab Al-Tabbenehen kaupunginosassa Tripolissa. Kuvaaja: Sanja Sillanpää.
Artikkelissa on käytetty lähteinä:
https://www.arabnews.com/node/1655436/middle-east
https://www.hrw.org/news/2020/04/08/lebanon-direct-covid-19-assistance-hardest-hit
https://www.aljazeera.com/ajimpact/war-hunger-grows-lebanon-anger-200417222253896.html
Keskusteluja Tripolissa asuvien ystävieni kanssa
Kirjoittaja
Sanja Sillanpää
Kirjoittaja on valmistunut maahanmuuttotutkimuksen maisteriksi Kööpenhaminan yliopistosta. Hän on opiskellut arabiaa, kirjoittanut gradunsa ja työskennellyt paikallisissa rauhanvälitysjärjestöissä Libanonissa, viimeisinpänä SHiFT Social Innovation Hub -nimisessä kansalaisjärjestössä Tripolissa.
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Hyviä uutisia Irakista – kuinka kestävällä pohjalla maan uusi vakaus on?