Erasmus-vaihdossa Diyarbakırissa (Amed) – Millainen on Turkin kurdialueen pääkaupunki?

Diyarbakırin blogikirjoituksen 1. osa

Harva Suomessa taitaa tietää missä Diyarbakır on, saati miksi kaupunki on merkittävä ja mielenkiintoinen. Diyarbakıria, kurdiksi Amed, pidetään Turkin kurdialueiden pääkaupunkina. Vajaan kahden miljoonan asukkaan yliopistokaupunki on myös kansalaisjärjestötoiminnan, kurdiaktivismin ja -politiikan keskus.

Kaupungilla on pitkä ja uljas historia: Tigris-virran yläjuoksulla, joen kainalossa on asunut ihmisiä jo 8000–10 000 vuotta sitten. Vanhankaupungin (Sur tai Sur içi) upeat muurit ovat peräisin 300-luvun puolivälistä, ja kaupungin päämoskeija on arabivalloituksen jälkeen vuonna 639 kirkosta moskeijaksi muutettu Ulu Camii, joka sai nykyisen ulkomuotonsa Seldzukki-kaudella 1091.

Historia ja politiikka näkyvät ja tuntuvat Surissa. Vanhakaupunki on täynnä historiallisiin, sisäpihallisiin taloihin avattuja aamiaiskahviloita, joissa kaupunkilaiset viettävät tuntikausia seurustelemassa. Iso osa vanhastakaupungista on kuitenkin aivan uutta; hallitseva AKP nimittäin jyräsi osan siitä vuoden 2015 ”kaivantosodan” jälkimainingeissa ja rakennutti oman, sieluttoman Disney-versionsa. Surissa ja sen lähistöllä asuu myös paljon erittäin köyhiä ihmisiä ahtaissa ja huonosti rakennetuissa taloissa, jotka eivät vaikuta lainkaan historiallisilta.

Kaupungin kadut tuntuvat rauhallisilta ja turvallisilta, vaikka poliisin suorastaan ylitselyövä läsnäolo vähän häiritseekin. Mielestäni raskaita, panssaroituja poliisiautoja on kuitenkin kaduilla vähemmän kuin aiemmilla vierailuillani (2019, 2020). Ainoa näkemäni mielenosoitus oli pieni, palestiinalaisille solidaarisuutta osoittava. Kurdia olen mielestäni kuullut kaduilla aiempaa enemmän, mutta ehkä se johtui hyvästä säästä ja koulujen syyslomasta: vapaan kunniaksi maalaisperheet tulivat kaupungille hengailemaan.

Mitä kurdit oikein haluavat?

Tulin Diyarbakıriin Kurdi-tutkimuksen keskukseen neljän viikon Erasmus-vaihtoon työssäoppimisjaksolle. Vaihto on osa Omniassa tekemiäni järjestöjen työntekijöille suunnattuja johtamisopintoja.

Halusin tulla nimenomaan Kurdi-tutkimuksen keskukseen, sillä Turkkiin keskittyvänä tutkijana olen vuosien mittaan kiinnostunut yhä enemmän kurdeihin liittyvistä aiheista. Tutkimusta tai ylipäätään perehtymistä vaikeuttaa kuitenkin ihan perustavanlaatuisten tietojen puute, mitä keskus pyrkii paikkaamaan tuottamalla tieteelliset kriteerit täyttävää tutkimustietoa Turkin kurdeista – tulevaisuudessa ehkä myös muiden maiden kurdeista. Niinpä kutsuin itseni kylään!

Keskus on vastikään käynnistänyt Kurdibarometri-nimisen kyselytutkimusten sarjan, jonka ensimmäisen kierroksen tulokset julkaistaan lähiaikoina useassa eri osaraportissa. Ennakkotietoja on jo nyt saatavilla, myös englanniksi (1)(2)(3). Barometrissä haastateltiin lokakuussa 2022 yhteensä 1492 henkeä, jotka joko identifioivat itsensä kurdiksi/zazaksi tai joiden oma tai vanhempien äidinkieli on kurmanji/zazaki. Koska kurdiväestö on nuorta, peräti 41 % haastatelluista oli 17–29-vuotiaita.

Koko raportti on vasta tulossa, mutta jo pikaisella vilkaisulla sen esittelymateriaalista selviää paljon mielenkiintoisia yksityiskohtia:

1) Aiemmin kurdit olivat muita Turkin kansalaisia heikommin koulutettuja mutta nyt ero on hävinnyt: vastaajista 17,4 prosenttia oli yliopistosta valmistuneita. (Turkissa yleensä muistaakseni 17,6 %, Suomessa 32,6 % 15 vuotta täyttäneestä väestöstä.) Kurdisukupolvien välillä on kuitenkin aikamoinen kuilu: yliopistosta valmistuneiden kurdien äideistä peräti 84 prosenttia ei ole käynyt edes lukiota tai muuta toisen asteen koulutusta, ja isistä 68 prosenttia ei ole ylioppilaita tms.

2) Haastatelluista 54 % identifioi itsensä muslimiksi, 28 % vapauden puolustajaksi, 25 % uskovaiseksi, 12 % kurdinationalistiksi, 12 % konservatiiviksi ja 12 % sosialistiksi. Nuorista tai yliopistokoulutuksen saaneista vastaajista pienempi osuus määritteli itsensä uskonnon perusteella. Hieman yllättäen 7 % kurdinuorista määritteli itsensä atatürkiläiseksi (Atatürkçü). 6 % nuorista määritteli itsensä feministiksi(!). Länsimaissahan nationalistinen kurdiliike tunnettaan nimenomaan feminismistä ja sukupuolten välisen tasa-arvon korostamisesta.

4) Kurdin kielen kannatus on korkealla: yli 70 % haluaa kaksikielistä opetusta, ja vain alle 20 % ei pidä kurdin opetusta kouluissa lainkaan tarpeellisena. Toisaalta taas vain 30 % katsoo osaavansa itse kurdia erittäin hyvin. Äidinkielisen opetuksen lisäksi kurdien tärkeimmät vaatimukset ovat panostaminen kurdialueiden taloudelliseen kehitykseen, kurdi-identiteetin tunnustaminen perustuslaissa sekä paikallishallinon vahvistaminen.

5) Kaksi kolmasosaa vastaajista piti kurdi-identiteettiään hyvin tai melko vahvana/tärkeänä. Kurdi-identiteetin tärkeys korreloi vahvasti kurdin kielen osaamisen kanssa. Huomattavaa on, että myös ei-kurdinationalistisia puolueita, kuten hallitsevaa AKP:ta ja kemalistista CHP:ta äänestävistäkin valtaosalle kurdi-identiteetti oli tärkeä.

Kurdibarometrin lisäksi tutkimuskeskus on parhaillaan työstämässä raporttia paikallisen jalkapalloseuran Amed-sporin kokemasta syrjinnästä ja laajaan mielipidetiedusteluun pohjaavaa naistutkimusta. Aiemmin keskus on julkaissut mm. kyselytutkimukseen perustuvan raportin kurdien arvoista ja asenteista, kurdinkielistä julkaisutoimintaa rajoittavasta syrjinnästä ja ilmaisunvapauden rikkomuksista sekä nuorisotutkimuksen. Keskus kerää ja julkaisee myös tilastotietoja kurdialueiden taloudellisesta ja sosiaalisesta epätasa-arvosta suhteessa muuhun Turkkiin. Nämä perustuvat Turkin tilastokeskuksen dataan.

Ikävä kyllä suurin osa raporteista löytyy toistaiseksi vain turkiksi, eivätkä niissä käsitellyt asiat oikein aukea englanninkielisistä tiivistelmistä. Yritänkin tämän vaihtoni aikana twiitata tietoa mahdollisimman paljon. Olen parhaillaan tekemästä englanninkielistä käännöstä kurdibarometrin esittelystä.

 

Asun Toimistossa

Olen käynyt Diyarbakırissa usean kerran aiemminkin, muutaman päivän pikavierailulla. On hienoa olla tällä kertaa vähän pidempään. Koska kalustettuja asuntoja oli vain vähän tarjolla, ja ne olivat joko valtavan suuria ja kalliita tai ankean oloisia, alivuokrasin huoneen nettisivuston kautta. Kaikki valittavat vuokrien nousua: helmikuun maanjäristysten aiheuttamat tuhot yhdistettynä Turkin taloudelliseen epävakauteen ovat nostaneet asumisen hintaa myös täällä.

Asunto on Ofisin kaupunginosassa, joka on vanhan kaupungin lähellä, ja jonka nimi juontaa vanhasta Maataloustuotteiden toimistosta. Aluetta ei sanota keskustaksi, mutta sellainen se tavallaan on – minulle tärkeää on, että asunto on vartin kävelymatkan päässä tutkimuskeskuksesta. Luulen, että talot ovat enimmäkseen 70-luvulta peräisin, ja ne näyttävät jo vähän ränsistyneiltä. Minun asunnossani on valtavat makuuhuoneet ja helsinkiläisen makuuhuoneen kokoinen kylppäri – se on talvella varmaan todella hyinen.

Ylempi keskiluokka asuu enimmäkseen kauempana, esimerkiksi uudemmassa Kayapinarin kaupunginosassa, jossa on leveät, pitkät ja suorat pääkadut, ja niiden varrella on suuria kerrostaloyhtiöitä aidatuilla ja vartioiduilla tonteillaan. Siellä on hyvä infrastruktuuri, ja talojen pitäisi olla maanjäristyksenkestäviä. Minulla ei ole käytössäni autoa, joten Ofis sopii minulle Kayapinaria paremmin. Sijainnin arvoa nostaa myös kolmen korttelin päässä oleva vegaanikahvila Gabo, tietääkseni kaupungin ainoa. Yleensä ruoka on täällä todella lihapainotteista, joten käyn usein Gabossa. Asunnon ja työpaikan puolivälissä on myös hyvä kuntosali, jossa käy muutamia muitakin naisia.

Koska olen uusi täällä, en ole vielä varma siitä, missä köyhät diyarbakırilaiset asuvat, ja heitähän on paljon. Kaupunki kasvoi valtavaa vauhtia 1990-luvulla, kun kurdialueiden kylät tyhjenivät tai tyhjennettiin valtion ja PKK:n välisen sodan vuoksi. Alueen sisäiset pakolaiset muodostivat uuden kaupunkilaiskurjaliston. Olen kävellyt parin vanhan kaupungin lähellä sijaitsevan gecekondu-alueen (laittomasti rakennettu) läpi. Silmiini pisti erityisesti se, että katujen varrella ei ollut käytännössä lainkaan henkilöautoja, mikä kertoo jo paljon tulotasosta.

 

Mukavat ja vieraanvaraiset, mutta ahdistuneet diyarbakırilaiset

Huoneen alivuokraus on monella tapaa hyvä ratkaisu: vuokraisäntäni on vieraanvarainen ja mukava, ja hänen ystävänsä hengaavat usein kämpillä. Keskusteluseura kätevästi kotona on suuri plussa kaupungissa, jossa tunnen entuudestaan vain muutaman ihmisen, ja heidätkin työn kautta. Ystävät ovat myös mielenkiintoisia: nuori elokuva-alan moniosaaja, nuori runoilija, opettaja, kurdiaktivisteja puolustava lakimies. He kaikki osaavat kurdia, mikä ei todellakaan ole itsestään selvää Diyarbakırissa.

Ainakin päällisin puolin ihmiset tuntuvat täällä lämpimiltä, auttavaisilta ja yhteisöllisiltä. Käytännössä kaikki osaavat turkkia, joten kurdin kielen osaamisen puutteeni ei aiheuta ongelmia, vaikka siitä välillä moitetta saankin osakseni. En tiedä kuinka hyvin täällä pärjäisi englanniksi, ilmeisesti ei kovinkaan hyvin.

Usein täkäläisten lämpimän pinnan alla asuu ahdistus. Vuokraisäntäni on koulutukseltaan kurdin kielen opettaja, joka osaa kurmanjia, zazakia, sorania ja persiaa, mutta opetusministeriö ei palkkaa kurdin opettajia. Niinpä hän tekee väitöskirjaa kurdikirjallisuudesta, valokuvaa ja toimittaa lehteä.

Hän vitsailee minulle ja ystävilleen poislähdöllä: ”Anu ottaa minut mukaansa”. Pois lähtemisellä vitsailevat kovin monet muutkin, ja osa haaveilee siitä tosissaan. Kuulemma moni opiskelee saksaa – Saksahan värvää ulkomailta alle 40 vuotiaita ammattilaisia. Osa haluaa pois ainoastaan syrjinnän tai ahdistavan autoritaaris-konservatiivisen hallinnon vuoksi, osalle syyt ovat syrjinnän lisäksi taloudelliset: töitä on vaikea saada eikä palkalla elä. Parikin tuttua on kertonut, että heidän vuokransa on kolminkertaistumassa sopimuskauden päättyessä.

Täältä on kuitenkin vaikea lähteä, ainakaan länteen, edes väliaikaisesti. EU-maihin on vaikea saada viisumeita, saati sitten oleskelu- ja työlupia. Asetelma tuntuu kovin epäreilulta: minä voin tulla tänne kuukaudeksi noin vain, vastavuoroinen vierailu ei täältä välttämättä ole helppo. Monet eivät myöskään oikeasti haluaisi lähteä mihinkään, ainakaan pysyvästi: täällä ovat sukulaiset ja ystävät ja kaikki tuttu. Paikallisuudesta ollaan ylpeitä: täällä syödään sukulaisten tekemää tomaattipyreetä ja pikkelsiä sekä kasvattamia saksanpähkinöitä ja juodaan pientuottajien viinejä (niitä kutsutaan kotiviineiksi!). Marketista ostettua ruokaa ja viinejä pidetään huonolaatuisempina.

Pohjois-Eurooppaan lähteneiltä on myös tullut ankeita viestejä: ”Älä tule, täällä ei ole ketään missään, ei elämää”. Täällä kun haaveillaan muutosta maihin, joissa ei olla välttämättä päästy edes käymään etukäteen.

Jonkin verran työmahdollisuuksia on tarjolla Irakin Kurdistanissa, mutta ilmeisesti tapaamani kieli- ja kulttuuri-ihmiset tai muiden alojen nuoret, korkeasti koulutetut ammattilaiset eivät ole erityisen innostuneita muuttamaan sinne. Kurdibarometrinkin mukaan kurdien kiinnostus kohdistuu länteen.

Artikkelikuva: Dağ Kapı / Anu leinonen.

—

Seuraavassa Diyarbakır-kirjoituksessani pohdin täkäläisen kansalaisyhteiskunnan toimintaa ja poliittisia kiemuroita paikallisella tasolla. Missä määrin kurdialueen kansalaisjärjestöt pystyvät toimimaan yhä autoritaarisemmaksi muuttuneessa Turkissa? Mitä on yhä mahdollista tehdä ja miten? Entä miten täällä valmistaudutaan maaliskuun paikallisvaaleihin? Jaksavatko ihmiset lähteä kaduille, jos vaaleilla valitut pormestarit korvataan taas keskushallinnon nimittämillä virkamiehillä? Entä miten äärikonservatiivinen ja islamistinen Hüda-par vaikuttaa paikallistasolla?

Anu Leinonen, 28 marraskuuta 2023

Diyarbakir, kurdit, Turkki

---