Yleistä apatiaa ja äärioikeiston iloa: Israel valmistautuu viidensiin vaaleihin neljän vuoden sisällä
Tietyt asiat toistuvat kun kyse on Israelin vaaleista. Ensinnäkin on sekavat ja poukkoilevat liittoumat, joissa puolueiden nimet vaihtelevat katkonaisesta vaalikaudesta toiseen. Toiseksi, äärioikeistosta nousee esiin uusi hahmo joka saa valtaosan mediahuomiosta. Kolmanneksi, alkaa valtava spekulaatio siitä joutuuko entinen (tai tuleva) pääministeri Benjamin “Bibi” Netanyahu rikossyytteisiin ja telkien taakse vai ei. Neljänneksi, suurimmat puolueet nokittelevat toisiaan siitä, kuka niistä on paras takaamaan turvallisuuden.
Ja lopulta, politiikan tutkijat niin Israelissa kuin kansainvälisesti kertovat, kuinka Israelin poliittinen kulttuuri näyttää siirtyvän oikealta yhä oikeammalle. Näin ainakin viimeisen neljän vuoden aikana.
Äärioikeiston uusi tähti
Vaalien asetelma on (jälleen) erittäin tiukka. Netanyahun ympärille muodostunut oikeistoblokki on pienoisessa etumatkassa suhteessa sen poliittiseen keskustaan kuuluviin haastajiin, mutta alustavien kyselytutkimuksien mukaan Netanyahulla ei ole vielä riittävää enemmistöä hallituksen muodostamiseen.
Tällä vaalikierroksella äärioikeiston tähdeksi on noussut Itamar Ben-Gvir, syvällä miehitetyn Länsirannan siirtokunnassa elävä radikaali, josta on yhtäkkiä tullut osa Israelin poliittista valtavirtaa. Osana Netanyahun liittouman uskonnollisten sionistien puolueliittoumaa, Ben-Gvirille ja hänen kahanistiselle Otzma Yehudit (‘Juutalainen voima’) -puolueelleen on ainakin Bibin mukaan luvassa ministerin paikka.
Viimeisimpien kyselytutkimusten mukaan Ben-Gvirin edustamalla puolueliittoumalla on mahdollisuus nousta jopa Israelin kolmanneksi suurimmaksi. Vaalimainoksissa Ben-Gvir varoittelee Israelin palestiinalaisten (tai Israelin arabien, kuten Israelin valtion nimitys kuuluu) väkivaltaisuudesta, lupaa tuovansa järjestyksen takaisin ja haaveilee jokaisen Länsirannan kukkulan asuttamisesta. Israelille “epälojaalit” kansalaiset pitäisi Ben-Gvirin mielestä karkottaa koko maasta.
Yhden (rajallisen) kyselytutkimuksen mukaan jopa kaksi kolmesta israelilaisesta kannattaa Ben-Gvirin ehdotusta, jonka on käytännössä tulkittu tarkoittavan Palestiina-myönteisten Israelin juutalaisten ja arabien karkottamista. Viime viikolla, kun väkivalta leimahti Länsirannalla, Ben-Gvir vieraili miehitetyn Itä-Jerusalemin kaupunginosassa, Sheikh Jarrahissa, heiluttelemassa pistooliaan. Siellä Ben-Gvir kävi provokaatioretkellä myös vuonna 2021, niin kutsutun ‘Unity Intifadan’ ollessa kuumimillaan. Tällaisen miehen varaan Bibi siis rakentaa uutta nousuaan.
Lehtitietojen mukaan Yhdistyneet Arabiemiirikunnat, Israelin alueellinen kumppani, on kuitenkin ottanut yhteyttä Netanyahuun ja pyytänyt häntä harkitsemaan Ben-Gvirin hallituskelpoisuutta, mikäli oikeistoblokki voittaa vaalit. Tällä tuskin on kuitenkaan suurta vaikutusta Netanyahun päätökseen. Tällä hetkellä Ben-Gvir on nimittäin ainoa ehdokas jolla on mediahuomio puolellaan – ja Netanyahu jos kuka tietää että näkyvyys on vaaleissa ratkaisevassa asemassa.
Ben-Gvirin roolia Netanyahun pelikirjassa korostaa myös se, että ainoa ilo ja innostus jota Israelin vaalikentillä kuulee, raikaa Ben-Gvirin ja uskonnollisten sionistien ympärillä. Muualla vallitsee lähinnä kädenlämpöinen rutiini tai suoranainen apatia. Ehkäpä tämä johtuu siitä, että israelilaisten on vaikea innostua jatkuvasti toistuvista vaaleista. Toki vielä on tiistain vaalipäivään aikaa.
Oikeuslaitoksen vallan uudelleenjako
Ehkäpä ainoa uusi substanssivetoinen teema näissä vaaleissa on keskustelu Israelin instituutioista ja niiden välisestä vallanjaosta. Uskonnollisten sionistien liittouma julkaisi aiemmin syyskuussa esityksen, jonka tavoitteena on kaventaa oikeuslaitoksen itsenäisyyttä ja ottaa se voimakkaammin poliittiseen ohjaukseen. Tarkoitus on ennen kaikkea lisätä poliisin ja turvallisuusviranomaisten voimankäytön mahdollisuuksia suhteessa Israelin palestiinalaisiin, sekä auttaa Benjamin Netanyahu vapautumaan häntä vuosia piinanneesta rikostutkinnasta.
Vaikka keskustapuolueet istuvan pääministeri Yair Lapidin johdolla ovatkin kauhistelleet äärioikeiston hyökkäystä oikeuslaitoksen autonomiaa kohtaan, ovat nekin kilvan pyrkineet vakuuttelemaan äänestäjiä valmiudesta kovempiin otteisiin. Tämä on entisestään lisännyt äärioikeiston itsetuntoa.
Taustalla tässä voimankäyttöä koskevassa keskustelussa on ennen kaikkea vuoden 2021 niin sanottu ‘Unity Intifada’, jossa monet palestiinalaiset Länsirannalta, Israelin sisältä, Gazasta ja Itä-Jerusalemista liittoutuivat vastustamaan Israelin kolonialistista politiikkaa. Tämä säikäytti Israelin valtavirran poliitikot (ja kansalaiset) huomaamaan, että vuosikymmeniä jatkunut palestiinalaisten fragmentaatioon tähtäävä politiikka on epäonnistunut.
Tästä syystä Israelin palestiinalaisten demonisointi ja väkivaltaisuudella spekulointi on ottanut vielä tavanomaista suuremman roolin valtapuolueiden diskurssissa. Netanyahukin on jo ehtinyt toistamaan perinteeksi muodostuneen rituaalin, eli vihjannut asentavansa kamerat seuraamaan Israelin palestiinalaisten äänestyskäyttäytymistä. Vaikka Israelin palestiinalaiset yhteisöt itsekin toivoisivat suurempia poliisi- ja sosiaalihuoltoresursseja alueilleen, he epäilevät että kasvavan turvallisuuspuheen tavoitteena on heidän valvontansa, ei turvallisuuden lisääminen.
Kuka ratkaisee vaalit?
Johtuen tiukasta vaaliasetelmasta, jossa kellään ei ole selkeää enemmistöä hallituksen muodostamiseen, Israelin palestiinalaisia äänestäjiä povataan jälleen vaa’ankieliasemaan. Vaalitutkimusten mukaan Israelin palestiinalaisten äänestysinto ja usko vaikutusmahdollisuuksiin on kuitenkin erittäin alhainen. Vuosikymmenten systemaattisen syrjinnän ja alibudjetoinnin historian huomioiden, tämä ei ole kovinkaan yllättävää.
Useat Israelin palestiinalaiset jättävät äänestämättä myös protestina Israelin miehityspolitiikkaa vastaan. Poliittisista oikeuksista riisutut palestiinalaiset miehitetyillä ja saarretuilla alueilla eivät tietenkään voi äänestää tulevissa vaaleissa, vaikka niissä heidän de facto hallitsijansa valitaankin.
Toinen vaa’ankieliasemassa oleva ryhmä on äärioikeiston äänestäjät, joiden äänestysaktiivisuutta, tarkkaa kokoa saati demografista koostumusta on vaikea tietää ennen vaalipäivää. Oma lukunsa ovat myös useat riittävän kannatuskynnyksen rajalla liikkuvat pienpuolueet, jotka päästessään Knessetiin muuttavat pelikenttää ja lopullisten koalitioiden koostumusta vielä merkittävästi. Liittoumat murtuvat ja uusia kumppanuuksia aletaan muodostaa, mikäli äänestystulos sitä vaatii.
Suomesta käsin saattaa olla yllättävää ettei miehitys länsirannalla, Gazan saarto, siirtokunnat, tai keskustelu mahdollisesta rauhanprosessista ole Israelin vaalidebattien keskiössä. Yksikään vaikutusvaltainen puolue ei pyri erottumaan sillä, että se nostaisi vision rauhasta vaaliohjelmansa keskiöön.
Viime viikkojen tapahtumat Länsirannalla – väkivaltaisimmat useaan vuoteen – eivät nekään Israelin lehdistössä saa niin paljoa palstatilaa kuin ehkä kaukaa katsoen luulisi. Rauhanliikettä tai niin kutsuttua rauhanprosessia ei Israelissa tällä hetkellä ole, eikä kysymys rauhasta ole sen enempää puolueiden kuin äänestäjienkään mielessä.
Artikkelikuva: Ben Gvirin äärioikeistolaisen liittolaisen Bezalel Smotrichin vaalimainos Jerusalemissa tekstillä ”Turvallisuutesi on oikealla – Uskonnollinen sionismi Bezalel Smotrichin johdolla”. Kuva: Antti Tarvainen
Kirjoittaja
Antti Tarvainen
Antti Tarvainen on Suomen Lähi-idän instituutin säätiön ja Helsingin yliopiston väitöskirjatutkija ja tutkii väitöskirjatyössään innovaatiotalouden ja kolonialismin suhdetta Israel-Palestiinassa.
Aiheeseen liittyvät artikkelit
Palestiina on nykyisen maailmanjärjestyksen reuna – kolme mahdollista kehityskulkua
Hyviä uutisia Irakista – kuinka kestävällä pohjalla maan uusi vakaus on?
Antti Tarvainen on jälleen ottanut kantaa kirjoituksellaan. Mutta, kuten niin monesti, jää kysymään ymmärretäänkö tilannetta historiallisesti ja kokonaisvaltaisesti huomioon ottaen kansainvälinen päätös Palestiina-mandaatin jaosta juutalais- ja arabialueiksi v.1922. Kyseinen päätös, vaikka se yritetään lakaista maton alle, on edelleen voimassa oleva ilman mitään muutosta ja se velvoittaa kaikkia kunnioittamaan sitä, myös YK:ta.
Jälleen on sivuutettu sujuvasti, kuten yleisesti media ja monet poliittiset ryhmät tekevät, juutalaisvaltiolle olemassa olevat oikeudet ja historialliset sitovuudet sekä sen jääräpäistä tuhoa tavoittelevien järjestöjen julkiset ja yksiselitteiset ”kiveen hakatut” julistukset ja yritykset poistaa juutalaisvaltio Lähi-idästä.
Poimitut väitteet selventävät nykyistä historian ulkopuolista trendiä siitä miten kansalaisten tulee kuuliaisesti asennoitua kysymykseen Israel (juutalaisvaltio):
”… miehitetyn Länsirannan…”
”… vieraili miehitetyn Itä-Jerusalemin kaupunginosassa…”
”…jossa monet palestiinalaiset Länsirannalta, Israelin sisältä, Gazasta ja Itä-Jerusalemista liittoutuivat vastustamaan Israelin kolonialistista politiikkaa.”
” Tästä syystä Israelin palestiinalaisten demonisointi ja väkivaltaisuudella spekulointi…”
Joten laajemman kuvan vuoksi on ensin ymmärrettävä mitä kukin väitteissä oleva yksittäinen väite on kansainvälisesti määritelty:
– Kolonialismi tarkoittaa prosesseja, jossa valtio tai ihmisryhmä valloittaa toisen maan ihmisineen omien alueellisten rajojensa ulkopuolella ja käyttää sitä hyväkseen sekä puuttuu sen paikallisiin poliittisiin rakenteisiin ja kulttuuriin.
– Miehitys on toimenpide, jossa valtion armeija valloittaa toisen valtion alueen ja ottaa sen hallintaansa. Miehitys tehdään usein osana sodankäyntiä, toisinaan se myös aloittaa tai päättää sodan.
Kolonialismia on yritetty väkisin soveltaa Israeliin huomioimatta täysin historiallista totuutta juutalaisvaltion aikaisempiin valtiollisiin olemassaoloihin.
Samalla on ohitettu tosiasia, etteivät palanneet juutalaiset olleet jonkin ulkopuolisen valtion toteuttamia valloittajia. Juutalaisilla on päinvastoin kuin palestiinalaisiksi kutsutuilla pitkä historiallinen, kansainvälinen ja maalakeihin perustuva sidos nykyiseen valtioonsa aina Jordanjokeen saakka.
Mikäli kolonialismia halutaan ymmärtää oikein niin Jordanian siirtäessään kansalaisiaan, joita hämäävästi kutsutaan palestiinalaisiksi, miehittämälleen ns. Länsirannalle v.1948-1967 aikana ja samalla pakottaessaan niin Jordaniasta kuin miehittämältään alueelta jokaisen juutalaisen pois, on kolonialismia, miehityksen lisäksi.
Kolonialismia ei voi verrata Juudean ja Samarian juutalaisasutuksiin, sillä ko. alue on kansainvälisesti osoitettu juutalaisille, ensin Kansainliiton v.1922:n päätöksessä ja sittemmin YK:n peruskirjaan sitovana kirjattuna artiklassa 80. Eikä tätä päätöstä ole kumottu tai muutettu eli se on edelleen voimassa sitoen myös YK:n ja kaikkia sen jäsenvaltioita noudattamaan sitä.
Yhdysvaltojen presidentti Calvin Coolidge allekirjoitti Yhdysvaltojen ja Ison-Britannian välisen sopimuksen Palestiinan brittiläisoikeuksista 2. maaliskuuta 1925 sen jälkeen, kun Yhdysvaltain senaatti oli ratifioinut sen 20. helmikuuta 1925. Valmistelukunnan tekstiin sisältyi ”Palestiina teksti”, mukaan lukien johdanto. Näin tekemällä Yhdysvaltain ja Ison-Britannian hallitukset tunnustivat ja vahvistivat juutalaisten peruuttamattoman oikeuden asettua Palestiinan alueelle – missä tahansa Jordan-joen ja Välimeren välissä, kuten käskyasiakirjassa todetaan.
Siksi Palestiinan jakaminen Jordaniaan ja Palestiinaan (Välimerestä Jordan-joelle), jonka britit antoivat yksipuolisesti vuonna 1946, oli laitonta. Tämä teko antoi 77% kansainvälisen yhteisön, mukaan lukien Iso-Britannia, juutalaisille osoittamasta pinta-alasta arabeille.
Kansakuntien liiton hajotessa vuonna 1946 ja myöhemmin perustamalla Yhdistyneiden Kansakuntien tämä uusi elin valtuutettiin – ja rajoitettiin – sen peruskirjaan.
YK:n peruskirjan 80 artiklassa YK hyväksyi käytännössä kaikki Kansainliiton tekemät päätökset koskien sen luomia valtuuksia. Se kielsi kansakuntien liiton tekemien päätösten muuttamisen mandaattijärjestelmän alaisista alueista lukuun ottamatta kaikkien osapuolten yksimielistä suostumusta.
Miehitys sen todelliseen merkitykseen on käännetty päälaelleen, sillä maanomistuksessa on huomioitava voimassa oleva päätös omistuksesta.
Väitettäessä Jordanian omistavan Juudean ja Samarian sekä Itä-Jerusalemin ja Israelin miehittäneen Jordanialle kuuluvat alueet, kuten nyt väitteen lisäksi yritetään esittää ns. palestiinalaisten olleen valtiollinen omistaja alueella.
Kaikissa näissä väitteissä on jätetty miehityksen määritelmä unholaan sekä tosiasia, että Jordania oli laittomana hyökkääjäosapuolena v.1948 miehittänyt ko. alueet ja tätä miehitystä ei tunnustettu kansainvälisesti, sillä Jordania itsenäistyi v.1946, siis ennen v.1967 sotaa, nykyisillä rajoillaan.
Ovatko ns. palestiinalaiset paluumuuttajia vai ovatko he vallinneet itsenäistä valtiota alueella?
Eivät ole paluumuuttajia ja eivät myöskään ole omistaneet saati sitten vallinneet aluetta itsenäisenä valtiona.
Ns. palestiinalaisten historia, joka on jopa heidän johtajiensa mukaan mielikuvaa, ei ulotu pitemmälle kuin arabiarmeijoiden ja PLO:n hävittyyn hyökkäyssotaan v.1967.
Miksi PLO perustettiin vaikka Jordania miehitti laittomasti Juudeaa ja Samariaa v.1948-1967 välillä, jota ei kansainvälisesti tunnustettu kuuluvaksi Jordanialle?
Sitä ei nähtävästi haluta monen taholla vieläkään ymmärtää.
Toinen kysymys on miksi Jordania siirsi kansalaisiaan, joita hämäävästi kutsutaan palestiinalaisiksi, miehittämälleen ns. Länsirannalle ja samalla ajoi niin Jordaniasta kuin miehittämältään alueelta jokaisen juutalaisen pois.
Tämä toimenpide täyttää kolonialismin määritteen täysin.
Miksi tässä tilanteessa PLO ei ajanut vaatimusta perustaa tälle alueelle tätä nykyisin paljon huudettua palestiinalaisvaltiota, vaan jatkoi terrorismiaan peruskirjansa mukaisesti?
Juutalaisten karkotuksen jälkeen alueella ei ole ollut ainuttakaan itsenäistä valtiota kuin vasta v.1948 lähtien.
Ekologisen katastrofin (=Turkin puuverotuksesta seuranneet metsien tuhohakkaukset) kokenut autioitunut ja karu sekä harvaan asuttu Palestiina oli hyvin harvojen Turkin feodaaliruhtinaitten omistuksessa.
Maata viljelevät fellahit olivat lukumärältään vähäisiä ja maaseutu on harvakseen asuttu, vaikka se oikein viljeltynä elättäisi kymmeniä kertoja lukuisamman väestön kuin se oli. Mitään kirjallisia tai historiallisia todisteita siihen että maakansa, fellahit, olisivat perintöoikeutettuja maahan, ei ole olemassa.
Valtaosa Palestiinan arabeista tuli maahan vasta vuoden 1882 jälkeen eli sen jälkeen kun juutalaisten paluumuutto alkoi. Juutalaisten mukanaan tuomat edellytykset korkeammasta elintasosta, moderni maanviljelystapa, orastava teollistuminen, terveydenhoidon ja muiden sosiaalisten palvelujen voimakas kehittäminen maassa muodostuivat suureksi houkutukseksi näille puolipaimentolaisina köyhissä naapurimaissa eläneille arabeille. Vastaavia olosuhteita, joita juutalaiset ja britit maassa loivat ei ollut tarjottavana millään muulla maalla koko Lähi-idässä.
Entä sitten ns. palestiinalaisten ahdinko?
Vaikuttaa kovin vaikealta aiheelta tehdä tästä tutkielmia tai nostaa se median palstoille.
Mediassa, ihmisoikeusjärjestöjen raporteissa sekä opiskelijoiden ja tiedekunnan korkeakoulukampuksilla esiintyy jatkuvasti jatkuvaa kritiikkiä Israelia kohtaan sekä todellisista että kuvitteellisista palestiinalaisten hyväksikäytöstä kiistanalaisilla alueilla. Vaikka Israelia voidaan perustellusti kritisoida, kun väärinkäytökset dokumentoidaan, järkyttävää on niiden kriitikkojen täydellinen tekopyhyys, jotka julistavat huolensa palestiinalaisten hyvinvoinnista, mutta ilmaisevat sen vain, jos Israelia voidaan syyttää. Tämä herättää kysymyksen siitä, onko heidän kiinnostuksensa palestiinalaisiin aitoa vai vain propagandavälinettä Israelin kuvan tahraamiseksi.
Se on oikeutettu kysymys, kun otetaan huomioon näiden kriitikoiden lähes täydellinen hiljaisuus arabimaailmassa asuvien palestiinalaisten kohtelusta ja etnisestä puhdistuksesta. Palestiinalaiset ovat eläneet toisen tai kolmannen luokan kansalaisina arabimaissa vuosikymmeniä, mutta arabikevään jälkeen tuhansia on kidutettu, murhattu ja karkotettu heidän muslimitovereidensa toimesta väitetyn terrorismiin osallistumisen vuoksi, sunneihin kuulumisesta shiiojen hallitsemilla alueilla. tai siitä, että hänet on pidetty epälojaaleina.
Palestiinalaispakolaiset eivät ole tervetulleita minnekään alueelle. Ja määrä on kasvanut Syyrian sisällissodan vuoksi, jossa tuhansia palestiinalaisia on tapettu, vangittu ja siirtynyt kotiseudultaan. Libanoniin tai Jordaniaan paenneet onnekkaat eivät ole tervetulleita ja joutuvat pakolaisleireille. Molemmissa maissa palestiinalaisille on kielletty tietyt ammatit. Irakissa annettiin direktiivi, joka estää kaikkien yli kolme kuukautta Irakin ulkopuolella oleskelevien palestiinalaisten paluun, ellei heille myönnetä viisumia.
Palestiinalaisten ahdinko arabimaissa muuttui yhä heikommaksi kauan ennen arabikevättä. Irakin Kuwaitiin hyökkäyksen jälkeen palestiinalaiset kannustivat Saddam Husseinia. Peläten heidän epälojaalisuuttaan Kuwait karkotti yli 200 000 siellä asuvaa ja työskentelevää palestiinalaista. Kun Hussein lopulta ajettiin vallasta toisessa Persianlahden sodassa, Irakin shiialaiset alkoivat kostaa ja ajoivat suurimman osan palestiinalaisista pois maasta.
Noin 98 prosenttia palestiinalaisista elää palestiinalaishallinnon (PA) ja Hamasin hallinnassa. He kieltävät heiltä perusihmisoikeudet – sananvapauden, lehdistönvapauden, uskonnonvapauden, naisten oikeudet ja homojen oikeudet. Presidentinvaaleja ei ole järjestetty vuoden 2005 jälkeen, ja hallituksen arvostelijoita häiritään, pidätetään, kidutetaan ja joskus murhataan, kuten myös Nizar Banat, jota turvallisuusjoukot hakkasivat ja tappoivat hänen kritisoinnistaan PA:n virkamiesten korruptiota kohtaan.
Arab Reporters for Investigative Journalism -raportissa todettiin, että 250 PA:n turvallisuusjoukkojen yli 2 600 mielivaltaisesta pidätyksestä vuoden 2015 ja 2021 puolivälin välillä johtui joko poliittisesta toiminnasta, Abbasin hallinnon kritiikistä tai mielenosoituksiin osallistumisesta. Heistä 61 prosenttia kidutettiin. Raportissa todettiin: ”Vangit eivät ole ainoita ihmisiä, joihin kiduttaminen vaikuttaa; Myös heidän perheensä kärsivät, koska he elävät kovien kokemusten yksityiskohtien mukaan tulevina vuosina” (”Kidutus jatkuu Palestiinan hallinnon vankiloissa: pidätykset rikkovat kansallisia lakeja ja kansainvälisiä sopimuksia”, Arab Reporters for Investigative Journalism, joulukuu 2021).
Mahmud Abbas YK:n yleiskokouksessa sylki lisää myrkkyä Israelia vastaan. Hänen kansansa ahdinko Syyriassa ja muissa arabimaissa ei merkitse mitään aivan kuten Hamasille, myös Abbas ei näytä välittävän siitä, että arabidiktatuurit teurastavat hänen kansansa, sillä eihän näistä voida syyttää Israelia.
Syyskuun 18. päivänä julkaistu raportti paljasti, että Syyrian tiedusteluviranomaiset ovat kiduttaneet kuoliaaksi 638 palestiinalaista muutaman viime vuoden aikana. Uhrien joukossa on 37 naista.
Syyriassa on kuollut 4 121 palestiinalaista sen sisällissodan alkamisen jälkeen.
1 797 palestiinalaisen vangin, mukaan lukien 110 naisen, kohtalo on edelleen tuntematon huolimatta toistuvista vetoomuksista Syyrian viranomaisiin.
Kiirehtimällä syleilemään Syyrian presidentin Bashar Assadin hallintoa, Hamas, jonka johtajat hallitsevat Gazan aluetta ylellisistä huviloistaan, hotellisviiteistään ja kylpylöistään Qatarissa ja Turkissa, on jälleen osoittanut halveksuntaa palestiinalaisia ja muita arabeja kohtaan, jotka ovat joutuneet uhreiksi Syyrian viranomaisten tekemissä julmuuksissa erityisesti viimeisen vuosikymmenen aikana.
Silti Abbas kaataa koko jätesankonsa Israelin niskaan vaikka ympärillä olevissa muslimivaltioissa lahdataan ns. palestiinalaisia. Hän jopa palkitsee ”Pay for Slay”- terrorismia.
Hänen sanojaan mukaellen: ”…vaikka viimeinen penni olisi kysymyksessä niin teosta maksetaan palkkio ja eläke”.
Tietenkin taustalla häiritsee tosiseikka, joka tapahtui 70-luvulla Jordaniassa. PLO alkoi olla valtio valtiossa ja Jordanian piti karkottaa arabilegioonansa avulla PLO ja Arafat muualle jottei tapahtuisi vallankaappausta, jota Arafat todella yritti.
Entä sitten tilanne jos Juudeaan ja Samariaan perustettaisiin PLO-valtio niin mitä siitä todennäköisesti seuraisi. PLO:n väkivaltaista vallan- ja alueenanastusta velvoittaa järjestön perustuslaki, kuten muitakin järjestöjä jotka ovat vihkiytyneet poistamaan Israel Lähi-idän kartalta.
Palestiinalaisten oikeuksien puolustajat vaikenevat palestiinalaisten kärsimistä julmuuksista, ellei voida keksiä tekosyytä syyttää Israelia. Eikä heitä kiinnosta kansainvälinen jakopäätös, se olisi ilmeisesti heille ”päivän pilaaja”. Vielä pahempaa olisi julkisesti puhua tai kirjoittaa ns. palestiinalaisten vastuusta terrorismiin, lasten inhimillisyyden tuhoamisesta vihakasvatuksen kautta ja historian että kansainvälisten päätösten vääristelystä.
Abbas on useaan otteeseen kieltänyt holokaustin. Hän on myös demonisoinut sionismin, juutalaisen kansallisen vapautusliikkeen, ”rasismina”. Itse asiassa Abbas ja hänen ryhmänsä omaksuvat kolonialistisen historian, joka yhdistää sionismin natsismiin ja kieltää yli 3000 vuotta vanhan juutalaisten kansan siteet Israeliin ja Jerusalemiin. ”Maltillisen” Abbasin osalta juutalaiset ovat ”kolonialisteja” riippumatta siitä, asuvatko he Juudeassa tai Tel Avivin keskustassa.
Palestiinan johtaja väitti lisäksi, että Israelin valtio muodostettiin ”siirtomaahankkeeksi”.
Israelin syntymästä 74 vuotta sitten käytännöllisesti katsoen jokainen juutalaisvaltiota vastaan tehty väkivalta on liittynyt palestiinalaisten yleiseen uskomukseen, jonka mukaan juutalaiset eivät kuulu tälle alueelle, huolimatta oikeutetuista väitteistä juutalaisten yhteydestä maahan.
Levittäessään propagandaa juutalaisista ulkomaalaisina ja maavarkaina Palestiinan johtajat tietävät, että mikään ei sytytä massoja niin kuin Jerusalem.
”Otamme vastaan jokaisen Jerusalemissa vuodatetun veripisaran. Tämä on puhdasta verta, puhdasta verta, veri matkalla Allahin luo. Allahin avulla jokainen marttyyri on taivaassa, ja jokainen haavoittunut saa palkkansa.”
Nuo taistelusanat lausui 26. syyskuuta 2015 palestiinalaishallinnon presidentti Mahmud Abbas, jota monet pitävät Israelin ”rauhankumppanina”.
Kaksi viikkoa myöhemmin, 1. lokakuuta, palestiinalaisterroristit murhasivat kylmäverisesti israelilaisen pariskunnan Eitamin ja Naama Henkinin neljän lapsensa edessä, jotka olivat 9-vuotiaista 4 kuukauteen.
Huomioidaanko juutalaisvaltion vastaiset teot, lausumat, kertomukset ja suoranaiset virheelliset esitykset mediassa, poliitikkojen lausumissa ja tutkielmissa sekä kaikesta ”hiljaisuudesta” huolimatta kansainvälinen jakopäätös (YK:n peruskirja/artikla 80)?
Puhutaanko palestiinalaisten johtajien ja arabimaiden harjoittamasta erottelusta ja muista väkivaltaisista teoista omiaan kohtaan?
Näemmekö terroriteoista kerrottavan mediassa ja huomioiden tutkielmissa (tasapuolisesti)?
Puhuuko tai ottaako kukaan kantaa kaikkia velvoittaviin YK:n peruskirjan artikloihin, koskien myös entistä Palestiina-mandaattia?
Syvä hiljaisuus.