Länsi parjaa Qataria ja alueen jalkapallokulttuuria – Mitä jalkapallo merkitsee Lähi-idässä?

Yksi urheilun suurimmista tapahtumista on jälleen täällä ja täydessä vauhdissa. Jalkapallon maailmanmestaruuskisat järjestetään ensimmäistä kertaa Fifan historiassa arabimaassa, joskaan ei moraalisesti parhaassa sellaisessa. Tässä vaiheessa Qatarin ihmisoikeusongelmia ei luultavasti tarvitse purkaa erikseen kenellekään; ihmisoikeusraporttien mukaan stadionien rakentamisessa on kuollut tuhansia* siirtotyöläisiä, naisten ja seksuaalivähemmistöjen asema maassa on kuuluisan huono, sananvapaus on rajattu ja lista jatkuu jatkumistaan.

Kisat ovat poikkeukselliset muussakin mielessä. Jalkapallon maailmanmestaruudesta on aina pelattu kesäisin, mutta Qatarin kesät ovat liian kuumia pallon potkimiseen. Alkoholia, joka on iso osa länsimaalaista jalkapallokulttuuria, on tarjolla rajoitetusti ja kovin hinnoin. Qatarissa on tiukat sukupuolten väliset käyttäytymissäännöt, ja julkisista hellyydenosoituksista voi joutua maassa vaikeuksiin. 

Mutta miten jalkapallon MM-kisat nähdään Lähi-idässä? Lähi-idän vapaata mediaa ja julkista keskustelua seuratessa kisoista käytävä diskurssi saa uudenlaisia vivahteita. Nämä vivahteet ovat tärkeitä ja niitä soisi näkyvän kansainvälisessä ja suomalaisessa keskustelussa enemmän, sillä niillä on sekä poliittista että kulttuurista vaikutusta Lähi-idän alueella. 

Boikotoinnin kisat – Miksi juuri Qatar?

Nykypäivän jalkapallo on likaista ja korruptoitunutta, siksi myös Qatarin kisat herättävät ristiriitaisia tunteita, eikä pelkästään isännöitsijämaan politiikan vuoksi. Monet eurooppalaiset päätyivät boikotoimaan kisoja, mutta Lähi-idässä kisoja boikotoi hyvin harva. Kyse ei kuitenkaan ole siitä, etteikö täällä välitettäisi jalkapallosta tai oltaisi tietoisia Qatarin ihmisoikeusloukkauksista. 

Jalkapallo ei koskaan ole ollut irrallista politiikasta, mutta se on nykyään kenties poliittisempaa kuin koskaan. Qatar ja Fifa pyrkivät näissä kisoissa keskittymään yksinomaan jalkapalloon, mutta siitä on tullut lähes mahdoton tehtävä, etenkin koska Lähi-idässä jalkapallolla on aina ollut tärkeä asema poliittisissa liikkeissä.  

Venäjäkään ei päässyt täysin pälkähästä isännöidessään edellisiä kisoja vuonna 2018, joskin Qatarin saama kritiikki on huomattavasti äänekkäämpää. Julkisessa keskustelussa onkin otettu usein esiin se kritiikin määrä, jota Qatar on saanut verrattuna esimerkiksi Kiinan isännöimiin talviolympialaisiin tänä samaisena vuonna; Kiina, joka on todella kaukana ihmisoikeuksien mallimaasta vähemmistöjen kansanmurhineen ja autoritäärisine hallintoineen. 

”Kulttuuriton Lähi-itä” – Länsikeskeiset ja rasistiset asenteet Qatarin kisoissa

Länsimaalaiset journalistit ja tutkijat ovat kritisoineet Qatarin valintaa kisaisännäksi myös siksi, että alueella ei ole kunnon jalkapallokulttuuria. Riippuen siitä, mitä jalkapallokulttuurilla tarkoitetaan, väite ei pääosin pidä paikkaansa. Päinvastoin, Lähi-idässä on suuri ja intohimoinen fanikulttuuri ja jalkapallo on seuratuin laji koko alueella. Maiden edustusjoukkueet eivät kenties perinteisesti pärjää kisoissa pitkälle, mutta se ei estä kansaa nauttimasta lajista: ihmisjoukot kokoontuvat kahviloihin, pubeihin ja muihin kisakatsomoihin kannustamaan muiden maiden joukkueita.  

Suuresta fanikulttuurista kertoo myös se, että Saudi-Arabia julisti virallisen vapaapäivän saudijoukkueen ottaessa voiton Argentiinasta alkulohkossa, niin merkittävä voitto heille oli. Monet libanonilaiset sen sijaan ovat jälleen joutuneet pettymään hallintoonsa: Libanonin poliittinen ja taloudellinen umpikuja on johtanut tilanteeseen, jossa valtio ei pysty edes ostamaan ”Mundialin” televisiointioikeuksia. Tällä hetkellä libanonilaiset joutuvat maksamaan 90-125 Yhdysvaltain dollaria (mahdoton summa suurimmalle osalle kansasta) maksullisesta urheilukanavasta mikäli he haluavat katsoa otteluita. 

Tutkimukset ovat osoittaneet, että myös eurooppalainen seurajalkapallo on suosittua Lähi-idässä; monilla eurooppalaisilla seurajoukkueilla on lojaali fanikunta Lähi-idässä, mikä heijastuu myös kansainvälisiin arvokisoihin. Lisäksi monien eurooppalaisten joukkueiden pelaajilla on henkilökohtaisia siteitä alueelle. Esimerkiksi Ranskan joukkue on hyvin monikulttuurinen ja joukkueen menestyneimmillä pelaajilla, kuten Kylian Mbappélla sekä Karim Menzemalla on juuret Algeriassa. 

Kisojen lähestyessä niistä uutisointi on saanut länsimaisessa mediassa aina tiukempia sävyjä; BBC päätti olla lähettämättä kuvaa kisojen alkuseremoniasta, korvaten kyseisen segmentin käymällä läpi Qatarin ihmisoikeustilannetta. Yle lähetti vain pari toimittajaa paikan päälle raportoimaan ihmisoikeuskysymyksistä ja HS ei lähettänyt lainkaan toimittajia matkaan. Boikotin syyt ovat ymmärrettävät, mutta MM-kisojen ja Lähi-idän todellisuutta on vaikea ymmärtää Suomesta käsin – etenkin siinä vaiheessa, jos journalistit ovat riippuvaisia yksinomaan muista eurooppalaisista medioista.  

Lähi-idän alueelliset ja paikalliset mediat sen sijaan uutisoivat kisoista ahkerasti, eikä sosiaalisen median myötä yksikään tapahtuma kisoissa jää kuvaamatta. Se, että jalkapallon MM-mestaruudesta pelataan ensimmäistä kertaa Lähi-idässä, on monelle iso asia, oli Qatarin politiikasta mitä mieltä tahansa. Totuus on, että tänne laskeutuu hyvin harva kansainvälinen, ison luokan mediatapahtuma – mikä on vieras ajatus länsimaalaisille, jotka elävät eurosentrisen kulttuurin keskipisteessä. Nykyään toki Persianlahden maat investoivat yhä enemmän suuria summia kansainvälisten tapahtumien saamiseksi, mutta ilmiö on silti toistaiseksi suhteellisen uusi.  

Journalistit paikallisissa medioissa kirjoittavat yhä enemmän länsimaiden Qatarin kisoihin suhtautumisen moraalisesta tekopyhyydestä ja kirjoituksiin on vaikea olla samaistumatta. Länsimaisen median kritisoidessa Qatarin ihmisoikeustilannetta, on monessa artikkelissa jäänyt huomiotta se, että suuri osa Qatarin stadioneita rakentaneista rakennusfirmoista on eurooppalaisia. Heidän käsiinsä valuvat myös ne likaiset miljoonat, joiden vuoksi tuhannet siirtotyöläiset ovat menettäneet henkensä.  

Kyse ei ole niin sanotusta ”whataboutismista” (argumentti, jossa alkuperäisen asian sijaan huomio kiinnitetään johonkin toiseen asiaan); kyse on tekopyhyydestä, jota länsi harjoittaa omalta huteralta moraaliselta jalustaltaan. Länsi ei itse näytä esimerkkiä, vaan hyötyy siitä samaisesta neo-kapitalistisesta järjestelmästä, jota se nyt Persianlahdella kritisoi. Mutta sitä ei esimerkiksi ranskalainen satiirilehti Le Canard ota huomioon, kun se päätti kuvata Qatarin jalkapallojoukkuetta terroristeina pilapiirroksissaan, ranskalaiseen tapaan perinteisen mielikuvituksettomasti, orientalistisesti ja rasistisesti. 

Lisäksi länsimaalaiset ”maahanmuuttajat” (expatriates) ovat Persianlahden maissa sen samaisen palkkaluokan yläpäässä, joka sortaa Aasiasta ja Afrikasta tulevia siirtotyöläisiä. Suurin osa Persianlahden maista tarjoaa länsimaalaisille työntekijöille verottomia palkkoja, tuhteja kompensaatiopaketteja, sekä asumistukia. Ja kaikki tietysti viisumivapaasti! Kuka jalkapallon MM-kisoista siis todellisuudessa hyötyy Qatarin ja Fifan lisäksi? 

Mies viimeistelee kakkukoristeita, joissa on lukee "Qatar 2022".
Palestiinalainen leipuri esittelee MM-kisojen kunniaksi tehtyjä kakkuja Khan Yunisin kaupungissa Gazassa marraskuussa 2022. Kuva: Anas-Mohammed

 Jalkapallon poliittinen merkitys Lähi-idässä

Tutkimuksia jalkapallon historiasta ja kulttuurista Lähi-idässä on hyvin vähän, mutta asia toivottavasti korjaantuu Qatarin kisojen jälkeen. Jalkapallo ei Lähi-idässäkään ole vain urheilua. Se on ollut osa vallankumouksia ja poliittista vastavoimaa hallitsevaa eliittiä vastaan.  

Jalkapallo rantautui Lähi-itään siirtomaavallan aikaan, mutta se pysyi pitkään urheilulajina, jota vain eurooppalaiset kolonialistit saivat pelata (kuten Ranskan hallitsemassa Algeriassa), tai joissain tapauksissa myös koulutettu paikallinen eliitti päästettiin pelikentille, kuten brittimandaatin aikaisessa Egyptissä. 

Ensimmäisen maailmansodan jälkeisessä Egyptissä jalkapallosta tuli yhteiskunnan osa-alue, jossa brittimandaatin vastustus kasvoi, ja pikkuhiljaa peli levisi koulutetulta eliitiltä myös urbaanin työväen keskuuteen. Monien arabivaltioiden itsenäistymisen jälkeen siirtomaavallat jättivät jälkeensä korruptiota ja nepotismia, joka levisi myös jalkapallokentille. Poliittiset johtajat ottivat kunnian joukkueiden menestyksestä, pyrkien samalla viemään huomion pois valtion omista epäonnistumisista. Tämä ei tosin ole vain Lähi-idän poliittisten johtajien pelikortti; onhan kisoja järjestetty muissakin kiistanalaisissa maissa. Esimerkiksi mainittakoon brutaalin sotilasjuntan johtamassa Argentiinassa järjestetyt jalkapallon MM-kisat vuonna 1976. 

Joulukuussa 2010 miltei koko Lähi-itä puhkesi kriisiin. Miljoonat ihmiset ympäri alueen nousivat vastarintaan protestoidakseen poliittisen vapauden puutetta, taloudellista ahdinkoa, sukupuolten epätasa-arvoa, sekä monia muita epäoikeudenmukaisuuksia vastaan. Protestit ottivat tuulta alleen myös jalkapallokentiltä ja -katsomoista; olivathan ne moskeijoiden lisäksi niitä harvoja julkisia paikkoja, joissa poliittinen oppositio sai ilmaista vapaasti turhautumisensa.  

Kenties tunnetuin esimerkki on Egyptin Port Saidissa tapahtunut pelin jälkeinen mellakka vuonna 2012, jossa väkivalta leimahti Kairon Ahly-joukkueen sekä Al Masry -joukkueen välillä. Mellakassa kuoli 74 ihmistä ja yli 500 ihmistä loukkaantui väkivaltaisuuksissa. Al Masry -joukkueen fanit hyökkäsivät toisen joukkueen fanien kimppuun, ja tapahtumien motiivi on yhä kiistanalainen. Monet ovat väittäneet, että hyökkäyksen takana olisi ollut sittemmin vallasta suistettu presidentti Hosni Mubarak, joka halusi rankaista Al Ahlyn faneja, jotka olivat vuoden 2011 vallankumouksen eturintamassa. 

Vuonna 1998 Iran varmisti paikkansa tulevissa maailmanmestaruuskisoissa ja sai miljoonat ihmiset juhlimaan Teheranin kaduilla. Myös stadioneilta poissuljetut naiset osallistuivat juhlallisuuksiin, monet riisuivat huivinsa ja nousivat vihattujen ”moraalipoliisien” autojen katoille tanssimaan. Monet fanit rohkaistuivat laulamaan voiton yhteydessä ”kuolema Mullaheille” (Mullah viittaa uskonnolliseen papistoon ja Iranin uskonnolliseen johtoon). 

Kaunis esimerkki Iranin jalkapallojoukkueen rohkeudesta ja siitä mitä jalkapallo parhaimmillaan on, ehdittiin jo nähdä näissä kisoissa, kun Iranin maajoukkue päätti olla laulamatta kansallislauluaan ennen alkuvihellystä ottelussa Englantia vastaan. Joukkue toimi solidaarisuudesta protestoijia kohtaan ja nosti aiheen takaisin kansainväliselle alustalle. Siitäkin huolimatta, että näin tehdessään he riskeerasivat oman turvallisuutensa kotimaassaan. Näitä esimerkkejä vasten ei ole perusteltua väittää, etteikö jalkapallolla olisi väliä Lähi-idän kulttuurissa tai poliittisessa historiassa. 

* Edit// Tarkat numerot ovat kiisteltyjä, ja kuolemien yhteys jalkapallokisoihin on epäselvä.

Artikkelikuva: Anas-Mohammed/Shutterstock



Sara Kezia Heinonen, 24 marraskuuta 2022

, ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista.