Yhdysvaltain väliintulo tuhoaisi Iranin protestit

Iranissa on jälleen käynnissä laajoja protesteja eri puolilla maata. Ne alkoivat vuoden vaihteessa taloudellisina mielenilmauksina, mutta kuten aiemminkin, ne laajenivat nopeasti valtakunnallisiksi ja muuttuivat suoraan hallinnon vastaisiksi. Tälläkin kertaa protestien ydinviesti on selvä: islamilaisesta tasavallasta halutaan eroon.

Samalla protestien rinnalle on noussut kaksi kehityskulkua, jotka uhkaavat liikettä: Yhdysvaltain mahdollinen sotilaallinen väliintulo sekä joidenkin oppositioryhmien pyrkimys aseelliseen kamppailuun. Molemmat toimivat omalla tavallaan ruohonjuuritason perimmäisiä tavoitteita vastaan ja tarjoavat hallinnolle tekosyyn mielenosoitusten entistä raaempaan tukahduttamiseen. Vallanvaihto ulkovaltojen sotilaallisen väliintulon tai sisäisen aseellisen konfliktin kautta johtaisi kaaokseen ja pitkäaikaiseen epävakauteen.

Protestien laajentuessa ja vastarinnan kohdistuessa yhä suoremmin vallanpitäjiin, nousi jälleen esiin kysymys: kaatuuko islamilaisen tasavallan pappisvalta tällä kertaa?

Tässä blogikirjoituksessa tarkastelen näitä ilmiöitä ja pyrin avaamaan, mitä ne käytännössä tarkoittavat mahdollisten tulevien kehityskulkujen kannalta.

Iranissa on lähdetty kaduille yhä uudestaan

Protestit Iranissa eivät ole uusi ilmiö. Viime vuosina ne ovat olleet pikemminkin sääntö kuin poikkeus, samoin niiden järjestelmällinen ja väkivaltainen tukahduttaminen. Protestien tavoitteet, muodot, laajuus ja seuraukset ovat muuttuneet ajan myötä.

Vielä reilut kymmenen vuotta sitten eli ajatus uudistuksista islamilaisen tasavallan sisällä. Protesteissa enimmäkseen tähdättiin uudistuksiin: vaadittiin tai vastustettiin jotain yksittäistä asiaa. Vuoden 2009 protestit olivat melko keskiluokkaisia ja reformistisia. Taustalla oli toivo siitä, että hallinto kykenisi korjaamaan kurssiaan. Vuosien myötä tämä toive on kuitenkin hiipunut. Vuonna 2017 protestoitiin köyhyyttä vastaan, ja usko reformeihin oli jo tuolloin lähes olematonta, ja vuodesta 2017 lähtien protestit eivät ole enää tyytyneet vähempään kuin koko hallinnon kaatamiseen.

Vuoden 2019 protestit levisivät samanaikaisesti yli sataan kaupunkiin ja ajoivat hallinnon ahtaalle. Syksyllä 2022 alkaneet naisvetoiset mielenilmaukset olivat valtakunnallisia ja jatkuivat kahdeksan kuukauden ajan. Hetkittäin islamilainen tasavalta näytti olevan vaarassa kaatua. Nyt käynnissä olevat protestit ovat mittakaavaltaan ja luonteeltaan samaa tasoa ja johtuvat ennen kaikkea taloudellisista syistä.

Toistuvat laajamittaiset protestiaallot kertovat siitä, että Iranissa vallanpitäjien ja väestön välillä ei enää ole yhteistä perustaa. Hallinto kykenee jatkamaan olemassaoloaan ainoastaan kovien otteiden ja pakon avulla, kun taas asukkaat käyttävät jokaisen mahdollisen tilaisuuden vastarintaan. Mielenosoitusten päämäärä on yhä selvemmin yksi ja sama: koko hallinnosta eroon pääseminen.

Protestien keskeisimmät syyt liittyvät vapauden puutteeseen sekä Iranin äärimmäisen heikkoon taloudelliseen tilanteeseen: köyhyyteen, työttömyyteen ja elinkustannusten jatkuvaan nousuun. Se, että suuri osa kotitalousten kuukausitulo on  palkansaajista ansaitsee kuukaudessa noin 15–17 miljoonaa tomania samalla kun köyhyysrajan arvioidaan olevan noin 55 miljoonaa tomania, kuvaa väestön arkea ja toimeentulon tasoa.

Samanaikaisesti Iran on viime aikoina kärsinyt merkittäviä poliittisia ja strategisia takaiskuja. Sen asema alueellisena suurvaltana on heikentynyt. Maan keskeiset liittolaiset Libanonissa, Jemenissä ja Irakissa ovat kärsineet vakavia tappioita, ja Assadin hallinnon kaatuminen Syyriassa on horjuttanut Iranin vaikutusvaltaa. Viime kesänä käydyn Israelin ja Iranin välisen 12 päivän sodan myötä takaiskuja kertyi lisää, minkä vuoksi hallinto on pyrkinyt paikkaamaan menetyksiä sekä vahvistamalla armeijaa ja puolisotilaallisia ryhmittymiä alueella – luonnollisesti maansa asukkaiden kustannuksella.

Hallitus pyrki aluksi rauhoittamaan tilannetta keskustelulla ja lupaamalla vastata mielenosoittajien vaatimuksiin, mutta, kun nämä keinot eivät tuottaneet tulosta, se siirtyi laajamittaiseen protestien tukahduttamiseen ja voimankäyttöön. Se on myös syyttänyt mielenosoittajia iskuista moskeijoihin, millä oikeutetaan mielenosoitusten väkivaltainen tukahduttaminen. Ulkopuolelta käsin on vaikea arvioida, onko moskeijoihin oikeasti isketty vai ei. Myöskään väkivallan uhrien määrästä ei ole saatavilla luotettavaa tietoa. Osa oppositiotoimijoista puhuu jopa yli kymmenestätuhannesta uhrista, mutta näihin lukuihin pitää suhtautua varauksella, sillä niitä on voinut paisuttaa Trumpin varoitus iskuista, mikäli tulee enemmän uhreja. Varmaa kuitenkin on, että uhreja on kertynyt hyvin paljon lyhyessä ajassa.

Mielenosoittajat ovat Iranin hallinnolle vakavampi uhka kuin aseellinen vastarinta

Käynnissä olevat laajat protestit ovat syntyneet ruohonjuuritasolla. Pääosin mielenosoittajat ovat toimineet rauhanomaisesti. Tästä huolimatta viranomaisten vastaus on ollut poikkeuksellisen kova ja protestien tukahduttaminen rajua.

Samanaikaisesti osa laittomista oppositiopuolueista on ilmoittanut käynnistävänsä aseellisen kampailun hallitusta varstaan. Näitä ovat ainakin Mojahedin, Kurdistanin kansallinen armeija, Ahwaz, Monarkian kannattajia lähellä oleva Guardi Javidan. Kyseessä on pääasiassa ulkovaltioiden tukemat organisaatiot.

Aseellinen vastarinta on ollut kurdinationalistien perinteinen strategia: sen avulla keskushallintoa pyritään painostamaan neuvotteluihin. Kurdin puhujat muodostavat arviolta 8–10 prosenttia Iranin väestöstä, ja siellä toimii useita laittomaksi julistettuja kurdipuolueita, kuten Kurdistanin demokraattinen puolue (PDKI), Komala, Pajak ja PAK, joista osalla on ollut tai on yhä aseellinen siipi. Iranin Kurdistanissa vasemmistoliikkeiden ohella PDKI:lla on vankka kannatus. Iranin lisäksi vastaava toimintaa on ollut myös Irakissa, Turkissa ja Syyriassa.

Aseellinen vastarinta altistaa kuitenkin sisällissodalle ja laajemmalle turvattomuudelle. Olosuhteet ja aseellinen ylivoima ovat lähes aina keskushallinnon puolella. Koston kierteen kärsijöinä ovat poikkeuksetta siviilit. Kokemukset tästä ovat surullisia: hallitukset ryhtyvät käyttämään entistä enemmän voimaa ja tukahduttamaan koetun uhan.

Lisäksi aseellinen kamppailu sivuuttaa siviilit. Aseelliset ryhmittymät taistelevat ja neuvottelevat omista tavoitteista. Tällöin mahdollisista saavutuksista hyötyvät ensisijaisesti ryhmittymät ja puolueet itse eikä välttämättä mitään muutu tavallisten ihmisten arjessa.

Tämänhetkiset protestit ovat kuitenkin niin laajoja ja asukkaat niin aktiivisesti mukana, ettei aseelliselle strategialle ole kannatusta. Itse asiassa hallitus kävisi mieluummin aseellista taistelua rajatuilla alueilla kuin kohtaisi laajoja valtakunnallisia protesteja asuinalueilla, työpaikoilla ja yliopistoissa. Aseellisesta vastarinnasta olisi siis suurta haittaa protesteille!

Israel ja Yhdysvallat tavoittelevat eri asioita

Israel haluaa islamilaiselle tasavallalle lopun välittämättä seurauksista. Se on lyönyt vetoa entisen vallanpitäjän, shaahin, pojan, Reza Pahlavin, puolesta. Israelille ei ole ongelma, jos Iran ajautuu kaaokseen, kunhan nykyinen hallinto vain kaatuu.

Yhdysvalloilla on puolestaan muita päämääriä; keskeisimpänä, että Iran etääntyisi Venäjä–Kiina-akselista ja että sen vaikutusvalta ei ulottuisi Iranin rajojen ulkopuolelle. Jos Yhdysvallat pystyisi varmistamaan, että seuraava hallinto olisi sen liittolainen, se toimisi vallanvaihdon puolesta. Tämä näyttää nyt kuitenkin kaukaiselta. Pahlavilla ei ole Iranin sisällä kannatusta, ja ylipäätään voi olla vaikeaa johtaa maata, jonka väestö on kerran jo kaatanut monarkian.

Jos hallinto kaatuisi protestien seurauksena, Yhdysvaltain vaikutusmahdollisuudet katoaisivat kokonaan. Mikäli seuraava hallinto muodostuisi alhaalta ylöspäin, ulkovaltojen puuttuminen maan sisäisiin asioihin vaikeutuisi olennaisesti. Lisäksi onnistunut vallankumous rohkaisisi ja voimaannuttaisi alueen muiden maiden kansalaisia ryhtymään vastaavaan toimintaan, mikä kaventaisi ulkovaltojen mahdollisuuksia vaikuttaa maihin. Vallan vaihtuminen alhaalta, protestien seurauksena, lienee Yhdysvalloille huonoin mahdollinen vaihtoehto.

Myöskään pahin mahdollinen skenaario, eli Iranin ajautuminen sisällissotaan tai pitkäkestoiseen epävakauteen, ei takaisi Yhdysvalloille vahvempaa asemaa. Vallan vaihtuminen Yhdysvaltojen iskujen ja sotilaallisten toimien kautta ei myöskään olisi varmaa, tai ei ainakaan helppoa.

Niinpä nykyinen tilanne näyttäytyy Yhdysvalloille siedettävänä: islamilainen tasavalta hallitsee maata ja kykenee pitämään protestit kurissa. Sen vaikutusvallan rajaaminen alueella sekä siteiden katkaiseminen Venäjään ja Kiinaan on tässä tilanteessa paras mahdollinen lopputulos Yhdysvalloille.

Yhdysvaltojen sekaantuminen johtaisi pahimpaan mahdolliseen lopputulokseen

Pahin mahdollinen lopputulos Iranissa on tilanne, jossa maassa vallitsee epävakaus ja kaaos. Maata ei johda suvereeni hallitus vaan jonkinlainen nukkehallitus, jonka valta on joko rajallinen tai täysin olematon. Eri paikkakunnilla valtaa pitävät eri aseelliset ryhmittymät, jotka toimivat omien intressiensä mukaisesti. Ne voivat sortaa väestöä, toimia laittomasti ja ylläpitää hallitsemillaan alueilla omia lakejaan ilman, että valtio kykenee asettamaan niille rajoja. Sen sijaan aseelliset voimat kykenevät vaikuttamaan valtion linjaan.

Ryhmittymät vahvistavat asemaansa heikentämällä toisiaan, mikä tarkoittaa, että olosuhteet ovat jatkuvasti otolliset verisille yhteenotoille. Turvattomuus ja sekasorto leviävät koko maahan ja uskonnolliset, etniset ja muut jakolinjat korostuvat. Pelkkä kuuluminen tiettyyn etniseen ryhmään tai uskonnolliseen suuntaukseen voi muodostua hengenvaaralliseksi.

Irak ja Afganistan ovat olleet tällaisessa tilanteessa vuosituhannen alusta lähtien. Iran on pinta-alaltaan ja väestöltään huomattavasti suurempi maa, jossa on myös merkittävästi enemmän erilaisia uskonnollisia ja etnisiä ryhmiä, joten kaaos, epävakaus ja inhimillinen kärsimys olisivat moninkertaiset.

Väite siitä, että Yhdysvaltain iskut heikentäisivät Iranin hallintoa ja mahdollistaisivat mielenosoittajien voiton, ei kestä tarkastelua. Päinvastainen kehitys on huomattavasti todennäköisempi. Iskujen ja sotien aikana asukkaat hakeutuvat luonnollisesti suojaan ja turvaan, eivät kaduille. Sotatilanne ei luo edellytyksiä protesteille, järjestäytymiselle eikä ruohonjuuritason kamppailulle. Tästä on lukuisia esimerkkejä, viimeisimpänä itse Iranissa: Iranin ja Israelin välisen 12 päivän sodan aikana protestiliike käytännössä lamaantui.

Yhdysvaltojen iskut ja aseelliset kampanjat voivat helposti johtaa pahimpaan mahdolliseen lopputulemaan. Ennen kaikkea sellaiset olisivat suuri takaisku protesteille. Sota- ja sekasortoisissa tilanteissa protestiliikkeiden on mahdotonta pysyä voimissaan, saati laajentua ja saavuttaa tavoitteensa.

Lähi-idässä ei juuri ole esimerkkejä siitä, että Yhdysvaltain väliintulo olisi tuottanut vapautta tai hyvinvointia. Päinvastoin Yhdysvaltain väliintulo on poikkeuksetta merkinnyt pitkittyneitä yhteenottoja sekä erilaisten ääriliikkeiden ja terrorismiryhmien syntyä ja vahvistumista.

Kaatuuko pappisvalta tällä kertaa?

Tärkein kysymys, jota nyt esitetään ja analysoidaan laajasti, kuuluu: Kaatuuko islamilainen hallinto näiden protestien myötä?

Ennustaminen on vaikeaa, ja historiassa on nähty, ettei mikään ole mahdotonta. Kaikkialla Iranissa tehdään aktiivisesti työtä nykyistä hallintoa vastaan, eikä sen tulevaisuus näytä erityisen valoisalta. Islamilaisen tasavallan kaatuminen lähitulevaisuudessa vaikuttaa silti toistaiseksi epätodennäköiseltä.

Protestiliike ei ole kovin järjestäytynyt. Valtakunnalliset johtajat ja yhtenäiset suunnitelmat puuttuvat. Tavoite hallinnon kaatamisesta on selkeä, mutta sitä seuraava visio on epäselvä ja täynnä ristiriitaisia näkemyksiä. Samanaikaisesti hallinnolla on käytössään useita aseistettuja joukkoja, joita yhdistää vahva ideologinen sitoutuminen islamilaiseen tasavaltaan ja valmius toimia protesteja vastaan ilman rajoituksia. Ulkovaltojen väliintulouhat sekä pyrkimykset muuttaa protestit sotilaalliseksi konfliktiksi kääntyvät myös protestiliikettä vastaan.

Aiemmatkaan protestit eivät kuitenkaan ole päättyneet täysin ilman tuloksia. Jokaisen protestiaallon jälkeen asukkaat ovat saavuttaneet jotain, mikä ajan myötä muuttaa yksittäiset protestit osaksi laajempaa voittoa. Kolme vuotta sitten protestit johtivat siveyspoliisin lakkauttamiseen sekä käytännössä huivipakkolain valvonnasta luopumiseen.

Protestien jatkuessa voi käydä niin, etteivät ulkoiset uhat, aseistetut joukot tai muutkaan painostuskeinot kykene enää riistämään protestiliikkeeltä sen lopullista päämäärää.

Artikkelikuva: Ajatollah Khomeinin ja ajatollah Khamenein kuvat Kashanissa, Iranissa 2016. Kuva: Fotokon.

Binar Mustafa, 22 tammikuuta 2026

Iran, Yhdysvallat

---