Palestiina ja Länsi-Sahara: kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia – osa 2

Valikoituja historiallisia narratiiveja käytetään usein kolonialismin ja miehityksen oikeutuksessa. Marokon mukaan Länsi-Sahara, Mauritania ja Algerian itäiset osat ovat aina kuuluneet sille, koska sen sulttaanit olivat henkisiä johtajia joillekin etelässä asuville heimoille. Sionistiliike on puolestaan hyödyntänyt Raamattua historiallisena kertomuksena juutalaisten kansallisesta menneisyydestä. Kolonialistit myös usein pyrkivät kieltämään miehityksen alla elävän väestön identiteetin. Esimerkiksi sahrawien on väitetty olevan algerialaisen turvallisuuskoneiston keksintö ja palestiinalaisen kansan PLO:n johtaja Jasser Arafatin luomus.

 

Palestiina ja Länsi-Sahara osa 2/3.­

Tässä kolmiosaisessa kirjoitussarjassa käydään läpi Israelin ja Marokon kolonialismia ja miehitystä yhdistäviä ja erottavia tekijöitä.

Historialliset narratiivit aluevaatimuksia oikeuttamassa

Kolonialistit ja miehittäjät pyrkivät usein oikeuttamaan toimensa sopivasti valituilla historiallisilla tapahtumilla ja kertomuksilla. Heti itsenäistyttyään vuonna 1956 Marokko esitti aluevaatimuksia Länsi-Saharaan. Ajatus Suur-Marokosta oli kehittynyt kansallismielisen Istiqlal-puolueen johtajan Allal al-Fassin ja muiden filosofien ja historioitsijoiden mielissä jo ennen itsenäisyyttä. Aluksi itsenäisen Marokon kuningas Mohammed V ja sittemmin hänen poikansa ja seuraajansa Hassan II pohjasivat aluevaatimuksensa näihin kaavailuihin.

Nykyisin Marokkoa hallitseva Alawi-dynastia juontaa juurensa 1600-luvulle Almoravidien, Almohadien, Marinidien, Wattasidien ja Saadien dynastioiden raunioille. Marokon mukaan Länsi-Sahara, Mauritania ja Algerian itäiset osat ovat aina kuuluneet sille. Se on perustellut Länsi-Saharan ja Mauritanian aluevaatimuksia muun muassa sillä, että usein sen sulttaanit nauttivat henkisestä johtajuudesta suhteessa joihinkin etelän heimoihin. Marokko vastusti Mauritanian itsenäistymistä vuonna 1960 ja hyökkäsi juuri itsenäistyneen Algerian lounaisosiin niin kutsutussa hiekkasodassa vuonna 1963.

Mauritania puolestaan väitti, ettei sillä ollut minkäänlaista alamaisuussuhdetta Marokon sulttaaniin ja että Länsi-Sahara kuuluu osaksi Mauritaniaa. Narratiivin mukaan Mauritania on muinaisen kauppakaupungin ympärille muodostuneen Bilad Shinguittin seuraaja. Bilad Shinguitt oli keskiaikaisen kaupan keskus, ja sen hallintomuoto pohjautui itsenäisiin emiraatteihin ja emiraateista vapaana oleviin heimoihin. Vaikka Bilad Shinguittilla ei koskaan ollut virallisia rajoja, Länsi-Saharan katsottiin kuuluneen historiallisesti siihen ja Adrarin emiirin alaisuuteen.

Vielä vuonna 1966 Marokko ja Mauritania vaativat Länsi-Saharalle itsemääräämisoikeutta, koska ne uskoivat saavansa espanjalaisilta kolonialisteilta vapautetut alueet itselleen. Marokon ja Mauritanian historialliset narratiivit törmäsivät kuitenkin Haagin kansainvälisen tuomioistuimen (ICJ) kantaan, joka hylkäsi niiden kaikki vaatimukset.

Viralliset asiakirjat kumoavat väitteet

Marokon vaatimusten torjumista on syytä esitellä tarkemmin. Ensinnäkin Alawi-dynastian aikaan sen alueet jaettiin kahteen luokkaan, Bled el-Makhzeniin ja Bled es-Sibaan. Bled el-Makhzenilla tarkoitettiin sulttaanin kaupunkeja ympäröineitä hallintoalueita ja Bled es-Siballa alueita, jotka eivät tunnustaneet sulttaanin maallista auktoriteettia mutta saattoivat pitää tätä jonkinlaisena henkisenä auktoriteettina. Bled es-Sibaan kuuluneet etelän heimot eivät maksaneet sulttaanille veroja, eikä sulttaanin valta ylettynyt eteläisille alueille myöskään turvallisuuskysymyksissä.

ICJ otti päätöksessään huomioon historialliset ja viralliset asiakirjat, kuten vuoden 1767 Marrakeshin sopimuksen. Siinä sulttaani oli hyväksynyt, että hänen auktoriteettinsa ei ulotu Marokon Noun-joen eteläpuolelle. Marokon sopimusasiantuntija Rachid Lazrag on yrittänyt tulkita sopimusta vetoamalla sulttaanin henkiseen auktoriteettiin. Seikka kuitenkin hylättiin ICJ:n päätöksessä, sillä sen ei katsottu vaikuttaneen eteläisten kansojen suvereniteettiin.

Myös Meknesin sopimuksessa 1799 sulttaani Muley Soliman myönsi, ettei hänellä ollut suvereniteettia Noun-joen eteläpuolen asukkaisiin. Joki sijaitsee jopa Marokon nykyistä rajaa pohjoisempana. Muley Soliman viittasi ”noiden alueiden eteläisiin asukkaisiin”, sen sijaan että olisi kutsunut heitä alamaisiksi, kuten sulttaanin vallan alla olevan väestön kohdalla oli tapana.

ICJ:n päätös on sittemmin vahvistettu asiantuntijoiden selkeällä enemmistöllä: etelän heimot eivät olleet sulttaanin alamaisia. Vaikka sulttaani välillä onnistuikin ulottamaan valtansa heihin, kyse oli poikkeuksellisesta ja väliaikaisesta suhteesta. Marokon narratiivi kuitenkin elää osana kansainvälistä valtapolitiikkaa, ikään kuin vuosisatojen takaa huolella poimituista tapahtumista voisi vetää suoran yhteyden nykytilanteeseen.

Samanlaisin perustein voisi kuvitella Mauritania vaativan, että Marokko pitäisi liittää sen osaksi, koska koko Pohjois-Afrikkaa kutsuttiin Rooman imperiumin aikaan Mauretanian provinssiksi. Marokon eteläisten osien asukkaat voisivat myös väittää, että heillä on oikeus hallita Marokon kuningaskuntaa, koska etelän heimot 1000-luvulla käynnistivät ja muodostivat Almoravidien dynastian.

”Ei ole Jumalaa, mutta Hän lupasi meille maan”

Niin kaukaa haetuilta kuin Marokon ja Mauritanian esimerkit kuulostavat, sionistiliike on kehittänyt vastaavan perustelun sille, että eurooppalaiset kolonialistit voivat valloittaa Palestiinan paikalliselta väestöltä. Perustelu on saanut Euroopassa ja Pohjois-Amerikassa paljon vastakaikua.

Tarinassa on kolme kulmakiveä: Raamatun lukeminen historiallisena kertomuksena juutalaisten kansallisesta menneisyydestä, juutalaisten karkotus Rooman aikaan Palestiinasta ja nykyisten juutalaisten geneettinen yhteys tuhansia vuosia sitten Palestiinassa asuneisiin juutalaisiin. Tarinoiden merkitys ei pohjaa niinkään totuusarvoon kuin siihen, miten ne hyödyntävät kulttuurillista pääomaa ja valjastavat identiteetin politiikan käyttöön.

Raamattua oli pitkään pidetty paitsi uskonnollisesti merkityksellisenä, myös historiallisesti totena. Sionistiliike meni pidemmälle ja muutti uskonnolliset myytit nationalistiseksi historiankirjoitukseksi, jonka voi riisua uskonnollisesta sisällöstä. Juutalaisen historian tutkija Amnon Raz-Krakotzkin on tiivistänyt lähestymistavan seuraavasti: ”Ei ole Jumalaa, mutta Hän lupasi meille maan”.

Valtaosa uskonnollisista juutalaisista vastustikin 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella sionismia kiivaasti, koska he näkivät sen yrityksenä muuttaa juutalainen uskonto eurooppalaiseksi nationalismiksi. Vasta Euroopan juutalaisten kansanmurhan myötä sionismista tuli juutalaisyhteisössä yleisesti hyväksyttyä. Väite kaikkien juutalaisten karkottamisesta Palestiinasta ei perustu historialliseen todistusaineistoon. Mitään geneettisesti yhtenäistä Palestiinasta juontuvaa juutalaisten ryhmää ole myöskään olemassa, vaikka ”juutalaisten geenien” tutkimus onkin Israelissa suosittua.

Se, että kolonialistit samaistuvat muinaisiin juutalaisiin ei ole ainutlaatuista. Myös eurooppalaistaustaiset kristityt kolonialistit sekä Etelä-Afrikassa että Pohjois-Amerikassa katsoivat Jumalan luvanneen heille maan ja pitivät Raamatun juutalaisten sotia oman valloitustyönsä esikuvana.

Kaikissa kolmessa tapauksessa näkyy kolonialistien tarve määrittää oma identiteettinsä sekä osana eurooppalaisuutta että irrallaan siitä. Tämä on erityisen selvää sionismissa. Sen juuret ovat eurooppalaisissa protestanteissa, jotka pitivät juutalaisia Euroopan kansoista vieraana ainesosana. He kehittivät idean Israelista juutalaisten kansallisvaltiona, johon näiden pitää palata. Juutalaiset sionistit kehittivät ideologiansa vastauksena eurooppalaiseen antisemitismiin ja perivät protestanteilta ajatuksen juutalaisesta kansasta, jonka pitää toteuttaa itsemääräämisoikeuttaan Euroopan ulkopuolella.

Miten määritellä kansa ja identiteetti?

­­Dekolonisaatioprosessissa itsemääräämisoikeus koskee maantieteellisesti ja kulttuurisesti omaleimaista aluetta. Kun pohditaan kansojen itsemääräämisoikeuden toteutumista, yhdeksi ongelmaksi nousee se, miten ”kansa” määritellään. Kyse on politiikasta ja valtasuhteista: kuka onnistuu määrittelemään käsitteiden merkityksiä, ketkä saavat vetää identiteettien rajat?

Niin sanotut primordialistiset selitysmallit lähtevät liikkeelle oletuksesta, että kansat ovat muuttumattomia yhteisöjä, jotka ovat muodostuneet irrallaan ympäröivästä ympäristöstään sekoittumatta muihin kansoihin. Konstruktivististen tulkintojen mukaan taas kansat ja kulttuurit nähdään pikemminkin eri aikakausina toisistaan vaikutteita saaneina ja jatkuvassa muutoksessa olevina kokonaisuuksina. Tämän ajatusmallin mukaan kansat ovat syntyneet sosiaalisten prosessien kautta vuorovaikutuksessa toistensa kanssa.

Kolonialistit usein kiistivät alkuperäisten asukkaiden siteen maahan ja heidän kansallisen identiteettinsä. Asutuskolonialismin tapauksessa tähän joskus liittyy narratiivi kolonisoijista alkuperäisenä väestönä, jolle maa kuuluu. Esimerkiksi suomalaista kulttuuria edustavan lappalaisliikkeen jäsenet sanovat olevansa Lapin alkuperäisväestöä ja väittävät saamelaisten muuttaneen alueelle hiljattain rajan takaa.

Etelä-Afrikan afrikaanerit esittivät hekin, että mustat olivat tulleet maahan vasta eurooppalaisten kolonialistien jälkeen. Oma lukunsa oli apartheidin arkkitehtinä tunnetuksi tullut pääministeri Hendrik Verwoerd, joka korosti Etelä-Afrikan valkoisten oikeutta maahan, vaikka oli itse syntynyt Alankomaissa. Israelin tapauksessa tämä oli apartheid-järjestelmän pystyttäjien kohdalla ennemmin sääntö kuin poikkeus: Israelin itsenäisyysjulistuksen 37 allekirjoittajasta vain yksi oli syntynyt Palestiinassa.

Myös monet Marokon tukijat kiistävät Länsi-Saharaa asuttavien sahrawien kansallisen identiteetin olemassaolon, ja väittävät heidän muuttaneen alueelle sen naapurimaista. Marokkolaisten valtiollisissa narratiiveissa sahrawit esitetään algerialaisen turvallisuuskoneiston luomuksena. Samaan tapaan Israel aluksi kielsi palestiinalaisten olemassaolon. Kuuluisa esimerkki tästä on pääministeri Golda Meirin kommentti vuodelta 1969: ”Ei ole niin, että olisi ollut palestiinalainen kansa Palestiinassa ja tulimme ja heitimme heidät ulos ja otimme heidän maansa. Heitä ei ollut olemassa.”

Palestiinalaisten ja sahrawien nationalismin kehitys

Jotkut sionistiliikkeen kannattajat vieläkin toistelevat väitettä, että palestiinalaiset ovat vain joukko Palestiinaan sionistien jälkeen muuttaneita arabeja. Väitteen mukaan heidän kansallisuutensa on Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n johtajan Jasser Arafatin keksintö.

Palestiinalaisten kansallisen identiteetin kehitys on osin kytkeytynyt sionistiliikkeen vastaiseen kamppailuun. Palestiinalainen kansallisuus oli kuitenkin muodostunut jo viimeistään 1920-luvulla Palestiinan paikallisidentiteeteistä, Osmanien valtakunnan loppupuolen itsenäisyysliikehdinnästä, eurooppalaisten Palestiinaan tuomasta nationalistisesta ideologiasta ja vuosituhansia vanhasta ideasta Pyhästä maasta, jonka rajat ovat vaihdelleet aikojen saatossa.

Useat tutkijat sijoittavat Länsi-Saharan kansan, sahrawien, nationalismin synnyn 1960- ja 1970-luvuille. Sahraweilla on vuosisatojen aikana kehittynyt oma perinteinen kulttuurinsa ja kielensä, hassanya. Sahrawien alkuperä voidaankin nykytutkimuksen valossa paikallistaa neoliittisen kauden bafoureihin, gaetulialaisiin tai 800-luvun Sanhaja-berbereihin, jotka historian eri vaiheissa jakautuivat useisiin etnisiin ryhmiin. Toisin kuin marokkolaisissa valtiolähtöisissä narratiiveissa annetaan ymmärtää, sahrawi-identiteetti ei ole hatusta vedetty keinotekoinen yritys viedä Marokolta sille kuuluvat alueet.

Identiteetti ja vastarinta

Niin palestiinalaisille kuin sahraweille kansallisen identiteetin vaaliminen on merkittävä vastarinnan muoto. Sahrawien sosiaalisesti rakennettu identiteetti eroaa selkeästi Marokon kuningaskunnan identiteetistä. Mauritanialla sen sijaan olisi ollut 1970-luvun puolivälissä paremmat mahdollisuudet väittää sahrawi-identiteetin tunnuspiirteitä Mauritaniaan kuuluviksi. Mauritaniaa asuttaneiden heimojen ja sahrawien kulttuurisissa tavoissa ja kielessä voidaan löytää paljon enemmän yhteisiä piirteitä ja tunnusmerkkejä kuin Marokon.

Marokon kansallisessa narratiivissa pyritään rikkomaan sahrawien yhtenäisyyttä luomalla kuvaa eripuraisista heimoista, joista joidenkin haaveena on olla osana Marokon kuningaskuntaa. Tarinassa jätetään kertomatta, että Länsi-Saharassa vuonna 1975 vierailleet YK:n komission edustajat totesivat, ettei ”minkään muun poliittisen liikkeen arvioida olevan läheskään yhtä merkittävä Saharan kansalle kuin Polisarion”. YK tunnusti Polisarion sahrawien viralliseksi edustajaksi vuonna 1979. Viisi vuotta aiemmin YK oli tunnustanut PLO:n palestiinalaisten viralliseksi edustajaksi.

Polisarion kansainvälinen asema ei ole yhtä laajasti tunnustettu kuin PLO:n. Esimerkiksi EU on solminut sopimuksia PLO:n mutta ei Polisarion kanssa. Vaikka EU:n yleinen tuomioistuin on todennut, että Polisario on kansainvälisesti tunnustettu sahrawien virallinen edustaja, Euroopan komissio ole suostunut tunnustamaan asiaa.

Benedict Andersonin ajattelun hengessä on selvää, että alueen heimot sekoittuivat ja vuorovaikuttivat muiden heimojen ja kansojen kanssa läpi historian. Sahrawi-identiteetti ‒kuten muut kansalliset identiteetit ‒ on moninainen ja monitulkintainen rakennelma. Sen kehityksessä yhtenä tekijänä on ollut kokemus kamppailusta yhteisiä vihollisia (viimeisimpänä Marokkoa) vastaan. Sahrawi-identiteettiä kuvaakin parhaiten tietynlainen hybridiys. Sama pätee lukuisiin muihin maailman kansoihin, ellei kansoja sitten haluta mieltää erillisiksi puhtaiksi roduiksi tai kulttuurisiksi sivilisaatioiksi. Näin esitetään joskus niin sanotussa huntingtonilaisessa hengessä, Samuel P. Huntingtonin ideoita kehitellen.

Kansannousu vai valtioiden vihanpitoa?

Sekä Israelin että Marokon tukijat ovat esittäneet, että kolonialismin ja miehityksen alla elävän väestön vastarinnassa on kyse ennemmin alueen valtioiden vihanpidosta kuin kansan omista kansallisista pyrkimyksistä. Kyseessä voivat olla niin sahrawit ja Algeria kuin myös palestiinalaiset ja Egypti sekä Jordania. Sekä PLO että Polisario on pyritty kuvaamaan pelkkänä ulkovaltojen tukemana aseellisena ryhmänä, joka ei edusta paikallista väestöä. Tämä on tavallinen strategia, jota käytettiin myös Etelä-Afrikan vapautusjärjestö ANC:n kohdalla.

Vuonna 1987 alkaneen palestiinalaisten ensimmäisen kansannousun intifadan myötä Israel joutui tunnustamaan palestiinalaisen kansan olemassaolon ja hyväksyi heitä edustavan PLO:n politiikan osapuoleksi. Marokko ei sen sijaan vieläkään tunnusta Polisariota sahrawien edustajaksi. Vaikka Marokko taipui vuonna 1991 tulitaukosopimukseen raskaiden taisteluiden ja vaikean taloudellisen tilanteen takia, se ei ole käynyt neuvotteluita suoraan Polisarion kanssa vaan ainoastaan YK:n välityksellä.

Kolonisoidun kansan oikeuden kiistäminen sen maahan ja identiteetin syrjäyttäminen kolonialistien identiteetillä palvelee kansan konkreettista syrjäyttämistä. Sekä Marokko että Israel pyrkivät asuttamaan kolonisoimansa alueen omalla väestöllään. Siinä missä Marokon tavoitteena on assimilaatio, Israelin politiikkana on apartheid. Tarkastelemme tätä eroa kirjoitussarjamme viimeisessä osassa.

Sinua saattaisi kiinnostaa myös kirjoitussarjan muut osat:

Karim Maïche ja Syksy Räsänen: Palestiina ja Länsi-Sahara: Kahden miehityksen ja kolonialismin anatomia, osa 1/3

Artikkelikuva: Shutterstock.

Karim Maiche ja Syksy Räsänen, 16 joulukuuta 2021

Israel, kolonialismi, Länsi-Sahara, Marokko, Palestiina

---