Miten Gazan sota muuttaa Lähi-itää?

Israel/Palestiinan konfliktin historiasta löytyy monta esimerkkiä sodista, joilla on ollut suuri alueellinen merkitys. Vuoden 1948 ensimmäinen Palestiinan sota eli Israelin itsenäistymissota oli osasyy merkittävään alueelliseen radikalisoitumiseen ja länsimielisten hallintojen kaatumiseen. Palestiinan kysymyksestä tuli vuosikymmeniksi arabinationalismin keskeinen symboli. Pakolaiskysymyksestä tuli palestiinalaisen identiteetin uusi kulmakivi, ja vastaavasti voittoisa sota vaikutti vahvasti Israelin poliittiseen kulttuuriin.

Vuoden 1956 sota, jossa Israel, Iso-Britannia ja Ranska hyökkäsivät salaisen suunnitelman mukaisesti Egyptiä vastaan, nopeutti puolestaan Ison-Britannian suurvalta-aseman loppua Lähi-idässä. Samalla se vahvisti Israelin naapurimaiden tulkintaa Israelista länsimaiden sillanpääasemana alueella.

Kesän 1967 kuuden päivän sota on yksi koko alueen poliittiseen kehitykseen eniten vaikuttaneista nykysodista. Se liitetään usein radikaalin uussionismin kehitykseen Israelissa sekä erityisesti islamin politisoitumiseen 1970-luvulta lähtien. Samalla Israelin miehittämistä alueista tuli lähtökohta rauhanprosesseille osapuolten välillä. Vuoden 1973 lokakuun sodan ”tasapeli” tarjosi puolestaan mahdollisuuden Egyptin ja Israelin väliselle rauhanprosessille, joka johti rauhansopimukseen vuonna 1979.

Miltä lokakuussa 2023 alkanut tuorein ja poikkeuksellisen verinen Gazan sota näyttää tässä perspektiivissä? Tällä hetkellä on tietenkin aivan liian aikaista sanoa mitään varmaa, mutta rohkenen tarjota joitakin arvioita sekä kummankin osapuolen sisäisestä kehityksestä että sodan alueellisesta merkityksestä. 

Traumatisoituneet israelilaiset

Sota on jo nyt ollut poikkeuksellisen verinen ja kummankin osapuolen kannalta traumaattinen. Hamasin hyökkäys lokakuun alussa oli tuhoisin juutalaisiin kohdistunut isku sitten holokaustin. Se on traumatisoinut israelilaiset poikkeuksellisella tavalla. Täytyy muistaa, että koko Israelin olemassaolon tarkoitus on ollut toimia turvana juutalaisille.

Todellisuudessa Israelista on tullut maailman vaarallisin paikka olla juutalainen ja samalla – välillisesti – myös tekijä, joka lisää juutalaisten kokemaa uhkaa muualla. Saksan historiaan erikoistunut israelilainen historioitsija Moshe Zimmermann meni jopa niin pitkälle, että sanoi Hamasin pogromin osoittavan sionismin epäonnistumisen ratkaisuna juutalaisten kokemaan uhkaan.

Hallitseva tulkinta Israelissa on, että sen on jatkossa pidettävä ehdoton turvallisuuskontrolli koko alueella ”mereltä joelle”.  Israelin kansainvälisessä asemassa on tapahtunut vastakkaisia muutoksia lokakuun iskusta lähtien: Yhtäältä Israel on saanut osakseen poikkeuksellisen paljon kansainvälistä sympatiaa sekä merkittävää poliittista ja sotilaallista tukea – erityisesti heti Hamasin lokakuisen iskun ja Iranin Israeliin kohdistaman tuoreen kostoiskun jälkeen. Toisaalta myös arvostelu Israelia kohtaan on lisääntynyt huomattavasti sodan aikana.

Lännen Israelille antama poliittinen ja sotilaallinen tuki on ollut hyvin merkittävää. Yhdysvallat ei ole koskaan aikaisemmin asettunut yhtä konkreettisesti Israelin sotilaalliseksi tueksi. Yhdysvaltojen lisäksi Saksan merkitys on ollut suuri sekä poliittisesti että sotilaallisen tuen suhteen. Sekä Yhdysvallat että Saksa ovat tarjoamansa tuen vuoksi joutuneet huomattavan arvostelun kohteeksi globaalissa etelässä. Pitkään jatkuneen pommituksen ja maasodan, jota jopa sionistiksi julistautunut Biden on kutsunut ”silmittömäksi”, sekä ruokakuljetusten tietoisen rajoittamisen jälkeen Israel on menettänyt huomattavan osan tuestaan myös länsimaiden kansalaisten keskuudessa.

Gazan sota on vahvistanut polarisoitunutta tulkintaa Israelista. Merkittävälle osalle länsimaiden väestöstä Israelista on hyvää vauhtia tulossa apartheidin aikaiseen Etelä-Afrikkaan verrattava paariavaltio. Moni israelilainen kokeekin maansa olevan kasvavassa määrin eristyksissä.

Israelissa konflikti nähdään eksistentiaalisena: Päinvastoin kuin laajalti muualla maailmassa, Israelissa Hamasin hyökkäystä ei liitetä miehitykseen tai konfliktiin, vaan se nähdään ikiaikaisena vihana kaikkia juutalaisia kohtaan. Hyökkäyksen sitominen historialliseen kontekstiin on israelilaisessa keskustelussa nyt liki mahdotonta. Kontekstista on tullut kielletty sana, kuten eräs israelilainen kommentaattori arvioi. Tämä ei lupaa hyvää konfliktin poliittisen ratkaisun suhteen.

Palestiinalaisten uusi katastrofi

Palestiinalaisten osalta kokemus traumasta on yhtä lailla ilmeinen. Tähän liittyy olennaisesti se, että Gazaa siinä muodossa kuin eksklaavi oli olemassa ennen lokakuun alkua ei enää ole. Mahdollisuudet siihen, että asukkaat pystyisivät elämään alueella ovat epävarmat. Epävarma on myös Hamasin tulevaisuus poliittisena ja sotilaallisena toimijana, vaikka edellytykset sen täydelliseen tuhoamiseen ovatkin olemattoman pienet.

On myös syytä painottaa, että Länsiranta on sekin kiihtyvän väkivallan kohde ja näyttämö, ja myös siellä taloudellinen tilanne on radikaalisti heikentymässä. Kaiken kaikkiaan palestiinalaisyhteisön poliittinen ja jopa fyysinen tulevaisuus on uhattuna. Palestiinalaisten osalta Gazan sota on jo nyt ollut poikkeuksellisen tuhoisa jopa pitkän konfliktin standardeilla. Historiallisessa perspektiivissä se voi ajan myötä liittyä vuosien 1948 (al-nakba) ja 1967 (al-naksa) sotien joukkoon suurena katastrofina. Sekä al-nakban että al-naksan poliittiset seuraukset olivat tunnetusti suuret.

Optimistit ovat nähneet Gazan sodan lopultakin johtavan kahden valtion ratkaisuun ja itsenäiseen Palestiinan valtioon Israelin rinnalla. Ajatus on, että kansainvälisen yhteisön on nyt pakko tehdä jotain. Pessimistit näkevät tuloksena olevan pikemminkin lisääntyvä kaaos ja toistuva väkivalta. Siten Gazan sota vain vahvistaisi kehitystä, joka on ollut meneillään jo useamman vuoden ajan. Näin nykyinen sota liittyisi niiden sotien joukkoon, jotka eivät ole tarjonneet ratkaisua reilu sata vuotta sitten sionistisen kolonisaation myötä alkaneeseen ydinkonfliktiin.

Tällä hetkellä olemme paljon lähempänä pessimistien arviota tulevaisuudesta. Valitettavasti paras odotettavissa oleva lopputulos lienee jonkinlainen puolittainen ”prosessi”, johon liittyy Gazan osittainen jälleenrakennus ja todennäköisesti alueen palauttaminen Palestiinalaishallinnon alaisuuteen. Ei vähiten maantieteellisistä syistä, kahden valtion malli nykymuodossaan on jo lähtökohtaisesti vaikeasti toteutettava ratkaisu. Presidentti Bidenin vihjaama versio palestiinalaisille tarjottavasta valtiosta olisi ilmeisesti valtio vain nimellisesti. Biden korosti, ettei pääministeri Netanyahu suinkaan torju kaikkia kahden valtion malleja.

Jotta kahden valtion malli voisi tarjota kestävän ratkaisun, kansainvälisen yhteisön tulisi mennä slogania syvemmälle ja edellyttää palestiinalaisille aitoa suvereniteettia. Tämä ei kuitenkaan ole näköpiirissä.  Jos Yhdysvalloilla on vaikeuksia painostaa Israelia edes tulitaukoon, mahdollisuudet Israelille aidosti kipeiden myönnytysten toteutumiseen ovat minimaaliset. EU:n osalta konflikti on jälleen kerran alleviivannut sen jakautuneisuutta ja heikkoutta. Kun yhdellä laidalla Saksa tulkitsee konfliktia holokaustin linssien läpi ja toisella Irlanti jakaa palestiinalaisten kokemuksen kolonialismista, vahvaa yhteistä linjaa on vaikea muodostaa.

Israel ja Iran vastatusten

Alueellisella tasolla Gazan sodan mobilisoiva vaikutus on ilmennyt siten, että arabivaltiot ovat joutuneet ottamaan etäisyyttä Israeliin. Tämä koskee erityisesti valtioita, jotka ovat olleet halukkaita normalisoimaan välinsä Israelin kanssa. Selvin esimerkki on Saudi-Arabia, joka ennen lokakuuta oli neuvottelemassa normalisointisopimuksesta Israelin kanssa ilman, että tähän liittyi tiukkoja ehtoja palestiinalaiskysymyksen suhteen. Lyhyellä tähtäimellä normalisoimisprosessin jatkuminen on vaikeaa, ellei siihen sidota Palestiinan valtion syntyä. Siten sota on palauttanut ainakin väliaikaisesti Palestiinan kysymyksen alueellisena normina, joka estää autoritaarisia arabimaita toteuttamasta puhtaasti intressipohjaista politiikkaa. Palestiinan kysymys on ollut hyvä esimerkki identiteetin ja normin merkityksestä kansainvälisessä politiikassa.

Iranin ja sen liittolaisten edustama vastarinnan akseli on samalla kokenut ylösnousemuksen. Ennen sotaa Iranin alueellinen asema oli heikentynyt paitsi Israelin ja useamman arabimaan suhteiden parantumisen myös talousvaikeuksien sekä demokratiaa ja naisten oikeuksia vaativan kansannousun tukahduttamisen seurauksena. Vähintäänkin diskurssina Iranin edustama vastarinnan akseli on jälleen astetta vahvemmassa asemassa. Kuvaavaa on, että Egypti ja Saudi-Arabia, jotka molemmat kärsivät taloudellisesti huthien iskuista Punaisellamerellä, ovat pidättäytyneet liittymästä Yhdysvaltojen johtamaan rintamaan hutheja vastaan. Kansalaismielipide alueella katsoo huthien tukevan palestiinalaisia.

Toinen sodan alueellinen seuraus on Israelin ja Iranin välinen tuore sotilaallinen yhteenotto, joka rikkoi vuosikymmeniä jatkuneen tabun. Iran ei ole koskaan aikaisemmin iskenyt suoraan Israeliin omalta alueeltaan. Kun suora yhteenotto on tapahtunut kerran, se voi paljon helpommin tapahtua myös jatkossa. Enää kyse ei ole vain salassa käytävästä epäsuorasta sodasta maiden välillä.

Konflikti Israelin ja Iranin välillä tulee jatkumaan ja se tulee jatkossakin olemaan yksi Lähi-idän alueellisen epävakauden lähteistä. Lokakuusta lähtien sodan leviäminen myös Libanoniin on ollut huomattava uhkakuva. Tämänhetkiset aseelliset iskut Israelin ja Hizbollahin välillä olisivat missä hyvänsä muussa tilanteessa johtaneet laajempaan sotaan. Kysymys Israelin ja Hizbollahin väleistä on tulevien kuukausien merkittävimpiä kysymyksiä. Ilman uutta diplomaattista ratkaisua sota on lähes väistämätön silläkin rintamalla, sillä Israelin näkökulmasta kymmenien tuhansien pohjoisesta paenneiden pakolaisten asema on kestämätön. On myös hyvä muistaa, että vuoden 2006 kesäkuun Gazan konfliktia seurasi yli kuukauden mittainen ”heinäkuun sota” Israelin ja Hizbollahin välillä.

 

Artikkelikuva: Wasim Al-Nasser 

Hannu Juusola, 30 huhtikuuta 2024

Gaza, Israel, Palestiina

---