”Ana lubnaani” – Rasismi syyrialaisia kohtaan kasvaa Libanonissa

”Wallah, ana lubnaani, mademoiselle” (”Vannon, olen libanonilainen, neiti”), minulle sanottiin asuinalueellani Beirutin Mar Mkhayelissa, joka on tunnettu suuresta armenialais- ja kristitystä väestöstään, trendikkäistä kaupoistaan ja kahviloistaan sekä ulkomaalaisten, niin kutsuttujen ”ex-patriaattien” (joilla tarkoitetaan lähinnä valkoisia eurooppalaisia) suuresta määrästä. Poika, joka osoitti minulle sanansa, on yksi monista kengänkiillottajista, jotka katulasten ja katumyyjien ohella lähestyvät ihmisiä pääkadulla. Hämmennyin pojan sanomisesta: miksi minua kiinnostaisi, oletko libanonilainen vai et? Jälkeenpäin ymmärsin, että poika oli kaiketi olettanut, etten anna hänelle rahaa, jos hän olisi muualta kuin Libanonista, kuten Syyriasta tai Palestiinasta – asunhan alueella, joka on pääosin hyvätuloisten kristittyjen libanonilaisten suosimaa. Beirut on pahasti segregoitunut kaupunki, joten jos asuinalueellani näkyy hijabiin pukeutuneita naisia tai kukkia myyviä katulapsia, oletuksena on usein, että he ovat syyrialaisia pakolaisia, vaikka tosiasiassa kyse voi olla myös köyhistä libanonilaisista.

Noin viikkoa myöhemmin olin autossa matkalla toimistolle Aschrafieh’en – toiseen suurimmaksi osaksi kristittyyn ja hyväosaiseen kaupunginosaan – ja näin auton ikkunasta miehen myymässä risteyksessä vesipulloja. Pienessä liikenneruuhkassa ehdin katsahtamaan hänen t-paitaansa, ja siinä se oli taas, isokokoisella arabiankirjoituksella: ”Ana lubnaani” (”Olen libanonilainen”). Oliko mies printannut paidan, jossa hän julisti kansalaisuutensa siinä toivossa, että se toisi hänelle turvaa niiltä, jotka vihaavat syyrialaisia vai siksi, että se voisi tuoda hänelle enemmän tuloja vesipullojen myymisestä?

Ainakin osittaisen vastauksen tarjoavat viimeaikaiset tapahtumat Libanonissa. Huomautettakoon, että rasismi ja jopa väkivalta syyrialaisia ja palestiinalaisia, kuten myös muita vähemmistöjä (esimerkiksi irakilaisia sekä Afrikasta ja Etelä-Aasiasta tulleita kotityöläisiä) kohtaan Libanonissa ei ole millään tavalla uusi ilmiö. Palestiinalaisia syrjitään laillisesti kaikilla elämän osa-alueilla, kotityöläisillä on olemattomat oikeudet ja työnantajat kohtelevat heitä usein väkivaltaisesti. Yleensä seksuaalivähemmistöille suhteellisen turvallisessa Beirutissa on viime aikoina hyökätty myös LGBTQ+-ystävällisiin paikkoihin ja järjestöihin. Äärioikeistolainen kristitty radikaalijärjestö Jnoud el-Rab (”Jumalan sotilaat”) hyökkäsi loppuvuodesta 2023 useisiin seksuaalivähemmistöjen suosimiin ravintoloihin järjestön kotialueella Aschrafiehssa.

Kuka tappoi kristityn poliitikon ja miksi?

Tilanne eskaloitui syyrialaisten kannalta uudelle tasolle, kun kristityn Lebanese Forces (LF) -puolueen koordinaattori Pascal Sleiman kidnapattiin Bybloksessa, pienessä turistivetoisessa kristityssä kaupungissa. Päivää myöhemmin Sleimanin ruumis löydettiin Syyriasta. Kuusi syyrialaista pidätettiin kidnappausoperaatiosta epäiltyinä, ja LF:n kannattajat käyttivät tapahtumia oikeutuksena sille, että he lähtivät kaduille tuhoamaan syyrialaisten omaisuutta sekä hyökkäämään syyrialaisiksi epäilemiensä vastaantulijoiden kimppuun.

Sleimanin kidnappauksesta ja taposta on esitetty ristiriitaisia tulkintoja. Libanonin armeija julkaisi lausunnon, jossa esitettiin, että Sleiman tapettiin ”kidnappaajiensa toimesta, kun nämä yrittivät varastaa hänen autonsa”. Pääministeri Najib Mikati on antanut ristiriitaisia lausuntoja, joiden mukaan tapahtunut voidaan tulkita joko poliittiseksi murhaksi tai rikokseksi. LF-puolue puolestaan pitää tapahtunutta poliittisena salamurhana, vaikka kuolinsyyntutkimus on yhä kesken. Pian Sleimanin tapauksen jälkeen EU julkisti miljardin euron apupaketin, jolla sen on tarkoitus auttaa Libanonia laittoman maahanmuuton hallinnassa ja syyrialaisten perustarpeiden takaamisessa. Apupaketin päämääristä on noussut kiivas väittely, ja monien asiantuntijoiden mielestä sen tavoitteena on lahjoa Libanon pitämään syyrialaiset omalla alueellaan estääkseen pakolaisveneet Eurooppaan.

Rasismi ja syyrialaisten kollektiivinen rankaisu jatkavat Libanonin syrjiviä käytäntöjä

Viimeaikaiset tapahtumat ovat nostaneet Libanonin sisäisiä jännitteitä. Etenkin syyrialaisten ja muiden pakolaisten asema jakaa mielipiteitä, ja esimerkiksi huhtikuussa pidetyssä ministerikokouksessa annettiin uusia suosituksia pakolaisten luokittelusta ja syyrialaisten vankien karkottamisesta. Tällä pyritään vähentämään vankiloiden ylikansoitusta. Ongelma tuskin ratkeaisi syyrialaisten karkottamisella, sillä Libanonin vankilat ovat ylikansoitettuja johtuen mielivaltaisista pidätyksistä, kun taas syytteeseenpanot ja tuomiot jäävät vähäisiksi valtion resurssipulan vuoksi.

UNHCR arvioi, että Libanonissa on noin 1,5 miljoonaa syyrialaista. Luvut ovat kuitenkin arvioita sillä valtio kielsi järjestöltä uusien syyrialaisten rekisteröinnin vuonna 2015. Syyrialaisten asema Libanonissa on ollut hyvin epävakaa vuosien varrella ja pakkopalautuksia on toteutettu jo ainakin vuodesta 2019. Syyrialaisia pakolaisia pidätetään mielivaltaisesti, minkä lisäksi heitä syrjitään ja häiritään elämän kaikilla osa-alueilla. Suurin osa heistä elää köyhyydessä, mikä johtuu pitkälti syyrialaisten työllistymismahdollisuuksien rajoituksista. Hallitus on myös määrännyt tiukkoja asumisrajoituksia pakottaakseen pakolaiset tuhoamaan epäviralliset leirinsä. Vuonna 2023 Libanonin viranomaiset tehostivat syyrialaisten vastaista toimintaansa: armeija pidätti ja karkotti tuhansia syyrialaisia, mukaan lukien ilman huoltajaa olevia lapsia, rikkoen Libanonin allekirjoittamia kansainvälisiä sopimuksia.

Sleimanin tapon jälkeen syyrialaisiin on kohdistunut entistä enemmän väkivaltaa ja liikkumisrajoituksia niin Beirutissa kuin muuallakin Libanonissa. Muun muassa Mar Mkhayelin viereisellä työväenluokkaisella armenialaisalueella, Bourj Hammoudissa mentiin niinkin pitkälle, että alueen asukkaat ilmoittivat häätävänsä kaikki syyrialaisasukkaat ja sulkevansa syyrialaisten ylläpitämät liikkeet ja kaupat alueella.

Syyrialaisasukkaille ympäri maata on myös asetettu ulkonaliikkumiskieltoja, ja heitä on avoimesti pahoinpidelty kaduilla. Jopa suosittu libanonilainen ruoankuljetussovellus Toters on joutunut ottamaan uusia askeleita työntekijöidensä turvallisuuden takaamiseksi: yritys palkkaa paljon syyrialaisia kuljettajia, jotka jännitteiden välttämiseksi ohjataan nyt muslimienemmistöjen asuinalueille, kun taas libanonilaiset kuljettajat työskentelevät ensisijaisesti kristityillä asuinalueilla.

Ilmianna syyrialainen ”rikollinen”

Muurit arkielämässä eivät rajoitu pelkästään liikkumisrajoituksiin ja väkivallan pelkoon, eikä rasismi ainoastaan kristittyyn poliittiseen eliittiin. Haasteita syyrialaisille tuo esimerkiksi se, että heidän on miltei mahdotonta saada avattua pankkitiliä maassa. Kaikki kristityt eivät tietenkään noudata poliittisen eliittinsä esimerkkiä, mutta kristityt puolueet ovat kuitenkin ajaneet suurinta osaa sellaista lakiuudistuksista, joiden tarkoitus on vaikeuttaa syyrialaisten asemaa Libanonissa. Esimerkiksi helmikuussa 2024 Libanonin parlamentti lanseerasi Tabligh-nimisen sovelluksen (arabiankielinen nimi tarkoittaa kirjaimellisesti ”raportoi”), joka rohkaisee libanonilaisia ilmoittamaan Beirutissa laittomasti oleskelevien syyrialaisten tekemistä rikkomuksista. Aloitteen teki Lebanese Forces -puolueen kansanedustaja Ghassan Hasbani. Hän julkaisi sovelluksen lehdistötilaisuudessa osana ”Every citizen is a sentinel” -kampanjaa (”jokainen kansalainen on vartija”).

Sovellus toimii näin: Jos haluat ilmoittaa rikkomuksesta, ota valokuva ”rikoksentekijästä” ja valitse rikkomuksen tyyppi avattavasta luettelosta. Tämän jälkeen keskus vastaanottaa valituksen ja lähettää sen asianomaiselle ”lainvalvontaviranomaiselle”. Useat asiantuntijat ja paikalliset ihmisoikeusjärjestöt ovat vastustaneet hanketta, joka rikkoo paitsi yksityisyydensuojaa myös syyrialaisten perusihmisoikeuksia.

Libanonin monimutkaisella identiteettipolitiikalla on pitkä historia

Kuten historioitsija Fawwaz Traboulsi toteaa, Libanonia ”ei ole ollut historiassa aiemmin olemassa. Se on Ranskan ja Britannian siirtomaavaltioiden jakamisen tuote Lähi-idässä” (Traboulsi 2007: 75, oma suomennos). Ennen ensimmäistä maailmansotaa, Osmanien vallan aikana, alueella oli muhafaza eli provinssi, jota kutsuttiin Libanon-vuoreksi. Huomattavasti nykyistä Libanonin valtiota pienempi Libanon-vuori oli pääasiassa kristitty hallintoalue. Maroniitit – kristittyjen enemmistö muhafazassa – olivat tunnettuja syvistä historiallisista siteistään Eurooppaan ja erityisesti Ranskaan. Alueet provinssin ympärillä olivat heterogeenisiä: alueella asui niin sunni- ja shiiamuslimeita, ortodoksikristittyjä ja druuseja kuin muitakin uskonnollisia vähemmistöjä.

Ranskan mandaatti päättyi vasta toisen maailmansodan jälkeen ja sitä seurannut uudelleenjärjestely mahdollisti Libanonin itsenäisyysjulistuksen. Julistus oli myös vahvasti ranskalaisvaikutteinen prosessi, sillä silloin kirjoitettu perustuslaki pohjautuu vahvasti Ranskan omaan perustuslakiin. Itsenäistymisensä jälkeen Libanon eli monia suhteellisen vakaita vuosia, kunnes vuonna 1975 maa ajautui sisällissotaan, jonka loppu alkoi vasta Taifin sopimuksen allekirjoittamisesta vuonna 1989. Sopimus loi uuden uskonnollisen tasapainon, jossa valta jaettiin tasan eri ryhmien välillä ja Syyrian armeija tuotiin maahan ”vakauden takaajaksi” (Abdallah 2003). Syyrian armeijan läsnäolo Libanonissa kesti vuoteen 2005 asti ja näitä 29 vuotta on kuvailtu brutaaliksikin miehitykseksi. Libanonilla ja Syyrialla on pitkä ja monimutkainen poliittinen suhde, jota erityisesti Hezbollah ylläpitää ja hyväksikäyttää myös rikollisessa toiminnassaan.

Kuten Ali Kassem (2023) kuvaa, Libanonin identiteetti on monimutkainen sekoitus itämaista ja länsimaista vaikutusta, ja maan kristillinen eliitti on historiallisesti pyrkinyt etäännyttämään itsensä muista arabimaista. Tämä ”eriävyys” on perusteltu usein viittaamalla muinaiseen foinikialaistaustaan, mikä on edelleen vahvasti läsnä joidenkin libanonilaisten itseymmärryksessä. Foinikialaisten mainitseminen ei ole pelkkä historiallinen viittaus, vaan sillä on vaikutuksia siihen, miten libanonilaiset määrittelevät omaa identiteettiään ja suhtautumistaan muihin arabimaiden kansalaisiin – erityisesti pakolaisiin ja siirtolaisiin, kuten syyrialaisiin. Tämä erottautumisen tarve kytkeytyy laajempiin globaaleihin diskursseihin eurosentrisyydestä ja valkoisesta ylivertaisuudesta, jotka ovat historiallisesti vaikuttaneet alueen politiikkaan ja sosiaalisiin asenteisiin.

Libanonin väestönjako on ollut arka aihe sisällissodasta asti, joten tarkkaa kuvaa eri sektien määrästä ei ole. Libanon on kuitenkin uskonnollisesti huomattavasti moninaisempi maa kuin Syyria, jossa noin 75 % kansalaisista identifioituu sunnimuslimeiksi. Kassem (2023) viittaa myös siihen, miten identiteettipolitiikka on luonut ”sisäistä toiseuttamista”, jossa erityisesti syyrialaiset ja muut vähemmistöryhmät kohdataan Libanonissa ulkopuolisina ja alempiarvoisina. Tämä sisäinen toiseuttaminen on ilmennyt konkreettisesti esimerkiksi työmarkkinoilla, julkisilla alueilla ja sosiaaliturvassa, joissa vähemmistöjä syrjitään.

Erottuminen arabimaailmasta ja läheneminen Eurooppaan leimaa edelleen libanonilaista perusmyyttiä ja nykyistä ymmärrystä siitä, mitä libanonilaisuus joillekin tarkoittaa (Nammour 2007). Tosiasiassa Libanonilla ei ole yhtenäistä kulttuuria, sillä sen eri sektien on väitetty elävän eri ”arvojärjestelmissä” (Bray-Collins 2016). Tästä huolimatta sanotaan, että sillä on ”pääasiallinen” yleinen kulttuuri, joka ei saa liikaa korostaa näitä eroja tai unohtaa syvää pitkäaikaista yhteyttä sen eri alueiden ja sen ryhmien välillä.

Libanonilaisen identiteettipolitiikan ja poliittisen historian ymmärtäminen on avainasemassa, kun mietitään keinoja kohdata ja käsitellä syrjintää ja rasismia maassa. Samoin olennainen on kysymys siitä, mikä vaikutus Syyrian sisällissodalla on erityisesti ollut syyrialaisten demonisoinnin voimistumiseen Libanonissa ja miten tietyt muslimi-identiteetit on yhä enemmän ymmärretty, toiseutetettu ja vastustettu.

Pitkään jatkunut korruptio ja vuosia kestänyt talousromahdus sekä siitä seurannut yhteiskunnallisten instituutioiden romahdus ovat vain syventäneet sosiaalisia ja taloudellisia jakolinjoja maassa, joka oli jo ennestään äärimmäisen epätasa-arvoinen. Sosioekonomiset ja etniset jaot kulkevatkin usein käsi kädessä Libanonissa, jossa habituksella, kielellä, aksentilla ja muilla havaittavilla tekijöillä on iso osa sosiaalisen pääoman rakentamisessa.

 

Lähteet

Traboulsi, Fawwaz. 2007. A History of Modern Lebanon.

Abdallah, Ghassan. 2003. Lebanon’s Political System: An Analysis of the Taif Accord.

Kassem, Ali. 2023. Islamophobia and Lebanon: Visibly Muslim Women and Global Coloniality.

Nammour, Jihad. 2007. Les identités au Liban, entre complexité et perplexité.

Bray-Collins, Elinor, 2016. Sectarianism from Below: Youth Politics in Post-war Lebanon.

 

Artikkelikuva: ”UNdo The Damage” -kampanjan mainos moottoritien varrella Libanonin rannikolla. Kampanajaa on kritisoitu, sillä sen nähdään vahvistavan syyrialaisvastaista ilmapiiriä maassa. (Kuva: Jasmin Paananen.)

Sara Kezia Heinonen, 21 toukokuuta 2024

---