Lähi-itä palaa! Turkin puolen vuosisadan pahin kuivuus

Olin pakannut marras-joulukuiselle Turkin matkalleni vääränlaisia vaatteita: pitkähihaisia paitoja ja paksuja sukkahousuja, liian vähän t-paitoja. Reissussa minulla oli enimmäkseen liian kuuma, koska en pakatessani kerta kaikkiaan voinut uskoa sääennusteita: 18 asteen yölämpötiloja ja 19–21 asteen päivälämpötiloja marraskuiseen Istanbuliin ja 23–24C päivälämpötiloja Välimeren koilliskulmassa sijaitsevaan Adanaan.

Kyse ei tietenkään ole satunnaisesta lämpöaallosta, vaan globaalista ilmaston lämpenemisestä, joka koettelee Lähi-itää erityisen rankasti. Financial Timesin tuoreen artikkelin mukaan arabimaat lämpenevät puolet globaalia keskiarvoa nopeammin, ja jo valmiiksi kuivien ja kuumien alueiden arvellaan kärsivän syvästi ilmastonmuutoksen vaikutuksista.

Lähi-itä NYTin uudessa juttusarjassa tarkastellaan ympäristökysymyksiä Lähi-idässä. Tämä ensimmäinen osa käsittelee Turkkia, ilmastonmuutosta, kuivuutta ja vettä, sillä myös Turkki kuuluu maihin, joiden arvellaan kärsivän merkittävästi ilmastonmuutoksen seurauksista.

Puolen vuosisadan pahin kuivuus

Turkissa on lämpimän sään lisäksi ollut suorastaan ennätyksellisen kuivaa. Turkin vesivuosi lasketaan sateiden mukaan lokakuun alusta syyskuun loppuun, ja edellinen vesivuosi oli vähäsateisin yli 50 vuoteen. Turkissa sataa keskimäärin melko paljon, 573 millimetriä vuodessa, mutta 2024–2025 sateet jäivät vain 423 milliin. (Vertailuna: Suomen keskimääräinen sademäärä on 400–750 millimetriä.) Kuivuudesta kärsivät sekä kaupungit että maanviljelys.

Pohja paistaa kaupunkien patoaltaista – onko mitään tehtävissä?

Kaupungeista on loppumassa vesi. Aloittaessani tämän artikkelin kirjoittamisen joulukuun alussa, Istanbulin patoaltaiden täyttöaste oli reilut 17 %, mikä oli huolestuttava tilanne. Tilanne ei myöskään korjaantunut joulukuun mittaan. Vesivarannoista vastaavan viraston, Iskin, mukaan vettä oli määrällisesti vähiten viimeiseen kymmeneen vuoteen. Pidemmälle Iskin julkiset graafit eivät ulottuneet. Talvisateiden aikaan tilanne on hieman korjaantunut, ja patojen täyttöaste on jo yli kolmanneksen, mikä on vuodenaika huomioiden edelleen huolestuttavan alhainen. Helmikuun tilanne on ollut pahempi vain vuonna 2023.

Adanassa presidentti Menderesin mukaan nimetyssä Seyhanin patoaltaassa vettä on ollut enemmän, täyttöaste oli joulukuussakin peräti 64,4 %. Vettä oli kuitenkin normaalia vähemmän, joten veden juoksutus Seyhan-jokeen katkaistiin joksikin aikaa. Itse kuvittelisin veden kuivumisen ympäristövaikutukset valtaviksi joen alajuoksulla, mutta nähtävästi mediaa kiinnosti eniten kalojen joukkokuolemat jokeen jääneissä vesialtaissa, eikä tapaamani paikallinen ympäristöaktivisti Semih Türerkään näyttänyt pitävän kuivaa jokiuomaa erityisen suurena ongelmana.

Ilmastonmuutosta hän piti globaalina ongelmana, jolle ei turkkilainen aktivisti, kuluttaja tai yksityishenkilö paljoa mahda, vaikka Turkki seurauksista kärsiikin. Adanan seudulla vesipulaa kärjistää suurisuuntainen sitrushedelmien viljely; se vie valtavia määriä vettä.

Vaikka turkkilaisissa kodeissa läträtään vettä melko huolettomasti, peräti 217 litraa per vuorokausi per henki (vrt. Suomessa arviolta 120 litraa), kotitalouksien osuus koko vedenkulutuksesta on vain 12 prosenttia. Ystävieni mukaan Turkissa ei juuri ole kampanjoitu veden säästön puolesta – edes kriisin partaalla olevissa suurkaupungeissa. Ilmeisesti tilanne on nyt akuutin kuivuuden vuoksi muuttumassa.

Hallitsevan AKP:n (Adalet ve Kalınma Partisi, Oikeuden ja Kehityksen puolue) talutusnuorassa oleva Turkin valtiollinen uutistoimisto Anadolu Ajansi on julkaissut sarjan vesiaiheisia artikkeleita otsikolla Kriisi pisara pisaralta. Artikkelisarjan kotitalouksia koskevassa osassa annetaan käytännön vinkkejä veden säästämiseksi kotona, mutta todetaan lähtötilanteen heikkous: ”Yhteiskunnassamme ei ole kehittynyt yleistä vedensäästökulttuuria.” Vähintään yhtä tehokasta kuin veden säästäminen kodeissa olisi kaupunkien vesijohtoverkostojen korjaaminen, sillä arviolta 40 prosenttia vedestä katoaa matkalla putkistoissa.

Voiko jatkossa viljellä hedelmiä ja puuvillaa?

Adanan alueen (Büyük Menderes Havzası) patoaltaiden vedestä – samoin kuin vedestä Turkissa yleensäkin – 77 prosenttia kuluu maanviljelyyn. Viime vuosien aikana Adanan alueen viljelysten kastelua on jouduttu useaan otteeseen rajoittamaan, ja päätös rajoitetusta kastelusta on jo tehty ensi vuodellekin.

Pahiten kuivuudesta kärsivissä osissa aluetta viljelijät ovat nopeasti siirtymässä viljelemään paremmin kuivuutta kestäviä kasveja – esimerkiksi vehnää tai auringonkukkaa ”valkoisena kultana” tunnetun puuvillan tai maissin sijaan. Viranomaisten ohjeistus korostaa veden säästämisen lisäksi maaperän parantamista muun muassa orgaanisilla lannoitteilla ja kompostilla. Hedelmätarhoissa tilanne on toki eri – puita ei hevin ryhdytä kaatamaan ja siirrytä vehnän viljelyyn, vaikka hedelmäpuut kärsivät viime kesän helteistä. Adanassa lämpötila kipusi elokuussa yli 47 asteen ennätyksellisiin lukemiin.

En löytänyt koottua tilastotietoa siitä, miten kuivuus on vaikuttanut satoihin, joten annan pari esimerkkiä: adanalaiset valittivat paikallisten kirsikoiden ja omenoiden puutetta vuonna 2025, ilmeisesti kasteluvettä ei riittänyt niille oikeaan aikaan. Nettikeskusteluiden mukaan lännemmässä sijaitsevan Bursan viikunalehdot ovat tuottaneet normaalia vähemmän hedelmää, sekin kastelun puutteen vuoksi. Asiantuntijat olettavat tulevien vuosien pahenevien kuivuuskausien vaikuttavan sekä sadon määrään että laatuun.

Miksi Turkin hiilidioksidipäästöt ovat korkeat ja mitä niille tapahtuu tulevaisuudessa?

Pääsyyllisiä ilmastonmuutokseen ja sen aiheuttamaan kuivuuteen ovat läntiset teollisuusmaat, jotka ovat jo kauan tupruttaneet yhteiseen ilmakehään valtavia määriä kasvihuonekaasuja ja ovat yhä edelleen pahimpien saastuttajien joukossa. Nykypäivän verraten vauras ja teollistunut Turkki on kuitenkin ottanut länsimaita kiinni päästöjen määrissä. Turkin tilastokeskuksen mukaan päästöt ovat kasvaneet melko nopeasti vuoden 1990 neljästä tonnista nykyiseen (lähteestä riippuen) noin 6–7 tonniin. Tämä on vain hieman vähemmän kuin keskivertosuomalaisen päästöt, vaikka Turkki on yhä Suomea selvästi lämpimämpi ja köyhempi maa, jossa lämmitetään vähemmän ja harvemmalla asukkaalla on varaa omaan autoon (16,3 miljoonaa pikkuautoa 85,6 miljoonalla asukkaalla tammikuussa 2025).

Maan hiilidioksidipäästöjen suuruus johtuu ennen kaikkea sähkön tuottamisesta hiilellä. Turkin energia- ja luonnonvaraministeriön mukaan vuonna 2024 Turkin käyttämästä sähköstä peräti 35 % tuotettiin hiilellä, 19 % kaasulla, 21 % vesivoimalla, 10 % tuulivoimalla, 9 % aurinkoenergialla, ja 3 % maalämmöllä (geothermal).[1] Sähköä puolestaan kuluu paljon, sillä Turkki on verraten kehittynyt, raskaan teollisuuden maa. Sähkönkulutuksen ennakoidaan kasvavan peräti 20 prosentilla seuraavan viiden vuoden kuluessa. Hiiltä poltetaan myös teräs- ja sementtiteollisuudessa.

Turkilla on kuitenkin valtiona vahva motiivi kehittää vaihtoehtoisia energian lähteitä. Vaikka se on merkittävä energian kauttakulkumaa, jota halkovat öljy- ja kaasuputket Irakista, Iranista ja Azerbaidzhanista länteen, Turkilla ei ole merkittäviä omia fossiilisia energiavaroja, vaikka itäisen Anatolian kurdialueilta jonkin verran kaasua ja öljyä löytyykin, ja osa käytetystä hiilestä on kotimaista. Huoltovarmuuden nimissä valtio tukee sähköntuotantoa kotimaisella hiilellä.

Joka tapauksessa Turkki tuo 70 % kaikesta tarvitsemastaan energiasta. Tämä on suuri rasite Turkin kansantaloudelle ja tekee siitä erittäin riippuvaisen energian toimittajista ja energian hinnan vaihteluista. Turkkia halkovien öljy- ja kaasuputkien sekä merenalaisten öljy- ja kaasukenttien kartoituksen lisäksi Turkissa onkin viime vuosina panostettu ydinvoimaan ja uusiutuviin energian lähteisiin.

Turkki on tavoitellut ydinvoimalaa jo 1950-luvulta lähtien ja on viimein saamassa sellaisen. Venäjän Rosatom rakentaa Akkuyunlun 4,8 gigawatin ydinvoimalaa, joka tulee tuottamaan peräti 10 prosenttia Turkin energian tarpeesta valmistuessaan (ehkä) vuonna 2028. Ensimmäinen reaktori on tarkoitus käynnistää kuluvan vuoden lopussa.

Ydinvoimalan sijainti maanjäristysherkällä alueella on herättänyt huolta ympäristöaktivisteissa, ja Venäjän rooli sen rakentamisessa ja operoinnissa on puolestaan herättänyt huolta Turkin länsiliittolaisissa. Ydinvoimalan vuoksi Turkki on vielä aiempaa riippuvaisempi Venäjästä, ja molemmilla mailla on tarve ylläpitää hyviä suhteita tulevina vuosikymmeninä.

Suurimmassa osassa Turkkia aurinko paistaa peräti 2200 tuntia vuodessa, mutta Turkki on ollut aurinkoenergian hyödyntämisessä jäljessä Euroopan Välimeren maita. Viime vuosien kehitys on ollut kuitenkin huimaa: maan aurinkoenergian kapasiteetti tuplattiin 2,5 vuodessa. Se oli 19,6 gigawattia vuoden 2024 lopussa ja 24,7 jo vuoden 2025 marraskuussa. Kapasiteettia on tarkoitus kasvattaa nopeasti jatkossakin.

Vesivoima on Turkissa ollut tärkeää jo kauan; vesivoimaloita on yli 700 ja uusia on rakennettu myös 2000-luvulla. Niihin liittyy kuitenkin myös useita ympäristöongelmia mukaan lukien vedenvirtauksen rajoittaminen yli maan rajojen kulkevissa joissa, mikä pahentaa vesipulaa Irakissa ja Syyriassa.

Ylipäätään Turkki panostaa parhaillaan merkittävästi uusiutuviin energianlähteisiin ja tavoittelee 41 prosentin päästövähennyksiä tämän vuosikymmenen loppuun mennessä ja hiilidioksidineutraaliutta vuoteen 2053 mennessä.

Tuhoisat metsäpalot heikentävät metsien hiilinieluja

Turkin maa-alueesta lähes 30 prosenttia on metsää, joka on merkittävä hiilinielu. Turkin metsäala on – ainakin teoriassa – kasvanut viime vuosikymmeninä, mutta maan hiilidioksidipäästöt ovat kasvaneet paljon metsien (ja yleisemmin maa-alan) hiilidioksidin sitomiskapasiteettia nopeammin. Näin ollen metsien hiilinielut riittivät vuonna 2023 kattamaan vain 11,5 prosenttia Turkin hiilidioksidipäästöistä.

Turkissa perustuslaki määrittelee valtion käytännössä kaiken metsämaan omistajaksi, ja siellä on pitkät perinteet puidenistuttamiskampanjoista, joten periaatteessa Turkki voisi vähentää nettohiilidioksidipäästöjään myös metsien kasvulla. Metsien hiilensidontakyvyn kasvattamista rajoittavat kuitenkin paheneva kuivuus, kuivuuden aiheuttama laajojen metsäpalojen yleistyminen, eroosio ja metsämaan siirto muuhun käyttöön.

Turkin metsäammattilaisten yhdistyksen mukaan vuosina 2015–2024 metsäpaloja oli lähes tuplasti enemmän kuin pitkän ajan keskiarvo vuodesta 1937 lähtien. AKP:ta on myös toistuvasti kritisoitu siitä, että se on lainsäädännöllä siirtänyt maata metsämaasta muuhun käyttöön, pääasiassa kaivoksia, teollisuutta, turismia ja kaupunkirakentamista varten. Tämän lisäksi osa metsämaaksi tilastoidusta maasta on siirretty muuhun käyttöön ilman virallista statuksen muutosta.

—

Seuraavassa Turkin ympäristöä käsittelevässä kirjoituksessa keskitytään muovijätteisiin.

[1] Vuoden 2025 marras-joulukuussa julkisuuteen on ilmestynyt myös hyvin erilaisia lukuja, joiden mukaan uusiutuvat energianlähteet muodostaisivat jo 62 prosenttia kaikesta sähköntuotannosta ja hiilen osuus on painunut 18–20 prosenttiin. (Ilmeisesti alkuperäinen lähde on tämä: https://enerji.gov.tr/infobank-energy-electricity). Muutos olisi käsittämättömän nopea, mikäli luvut pitäisivät paikkansa.

Artikkelikuva: Roomalainen silta (rakennettu n. 100–150 jaa.) Seyhan-joen yli Adanassa. Kuva: Anu Leinonen 2025.

Anu Leinonen, 23 helmikuuta 2026

Ilmastonmuutos, Lähi-itä palaa, Turkki, ympäristö, ympäristöpolitiikka

---