Atatürk – Kansan pelastaja vai yksi aikansa diktaattoreista?

Marraskuun kymmenes päivä, kello 09.05 Bosporinsalmen laivojen sireenit soivat, ja koko Turkki pysähtyy muistamaan kunnioittaen vuonna 1938 kuollutta Mustafa Kemal Atatürkiä, Turkin ensimmäistä presidenttiä. Kävellessäni Istanbulin katuja näen hänen kuviaan kaikkialla. Juuri ennen hänen kuolinpäiväänsä – vieraillessani hänen hautamuistomerkillään Anıtkabirissä täällä Ankarassa – en meinannut mahtua museoon väenpaljouden takia. Monille hän on nimensä mukaisesti ”turkkilaisten isä” ja kansan pelastaja, toisille hän oli mielivaltainen diktaattori, joka sai turkkilaiset unohtamaan Osmanien valtakunnasta periytyneet juurensa radikaaleilla länsimaistamistoimillaan.

Atatürkin voi sanoa onnistuneen monissa tavoitteissaan, mutta nykyisin monet myöntävät hänen myös erehtyneen joissain asioissa. Esimerkiksi eräs historiaan perehtynyt ystäväni totesi kerran, että ”Turkin olisi pitänyt ottaa sekularismiinsa ranskalaisen rajun laisismin sijasta vaikutteita Saksasta, jossa uskonto saa näkyä yhteiskunnassa vapaammin, niin olisi ehkä vältytty pahimmilta vastareaktioilta historian saatossa, kuten poliittisen islamin nousulta”. On selvää, että Turkin historia onkin täynnä, hegeliläisittäin sanottuna, dialektista tasapainottelua erilaisten vastavoimien välillä. Osittain siitä voidaan syyttää liian rajua länsimaalaistamista.

Turkin nykyisen hallinnon suhtautuminen Atatürkiin on muuttunut sen yli 20-vuotisen hallintojakson aikana. Erdoğanin hallinto vältteli ensimmäisinä vuosinaan Atatürkin kritisoimista korostaen itseään Atatürkin perustaman tasavallan demokraattisena jatkeena. AKP:n vahvistettua valtansa ja vältettyä täpärästi puolueen lakkauttamisen vuonna 2008, Atatürkin maallinen ja eurooppalainen visio alettiin esittää ”kansalle vieraana ja elitistisenä projektina”, tällöin nykyhallinto alkoi selvästi korostaa osmanilaista historiaa osana turkkilaisen kansan ”suuruuden päiviä”.

Viime vuosina häntä koskeva retoriikka on ollut niin sanotusti valikoivaa omimista. Hänestä on puhuttu kansallisen itsemääräämisoikeuden ja tasavallan yhtenäisyyden symbolina, ja samaan aikaan poliittisia vastustajia, kuten pääoppositiopuolue CHP:tä, on syytetty hänen perintönsä ”väärinkäytöstä”. Atatürkin sekularismi sopii jokseenkin huonosti yhteen AKP:n islamia korostavan retoriikan kanssa. Tämän häivyttämiseksi hallinto on ryhtynyt muun muassa levittämään kuvia, joissa hän rukoilee yhdessä imaamien kanssa, ja hänen alkuaikojensa Anatolian muslimeita korostavaan retoriikkaan on viitattu aiempaa enemmän.

Joka tapauksessa ”mies, joka loi oman myyttinsä” elää vahvasti monien turkkilaisten sydämessä, nimensä mukaisesti isähahmona. Seuraavaksi tarkastellaan erilaisia hänestä syntyneitä kuvia.

Radikaali upseeri

Mustafa Kemal, myöhemmin sukunimien käyttöönoton jälkeen vuonna 1934 Atatürk (kirjaimellisesti: ”turkkilaisten isä”), syntyi Osmanien valtakunnassa vuonna 1881, nykyisen Kreikan alueella Thessalonikissa. Äiti halusi hänen saavan imaamin koulutuksen, mutta isä päätti laittaa poikansa sekulaarin kouluun. Päätös vaikutti ratkaisevasti nuoren Mustafa Kemalin ajatteluun.

Nykyisen tutkimuksen mukaan Mustafa Kemalin ylikorostunut rooli Turkin itsenäisyyssotaa edeltävänä aikana on vääristynyt. Mustafa Kemal oli ennen ensimmäisen maailmansodan aikaisia urotekojansa tuntematon, nuorturkkilaiselle liikkeelle omistautunut radikaali upseeri. Hän tovereidensa kanssa vastusti sen aikaista sulttaania Abdülhamid II:ta, tosin salaisesti. He myös kirjoittelivat radikaaliin sävyyn Osmanien rappiosta, Euroopan ylivertaisuudesta sekä siitä, kuinka paljon vaikutteita sieltä pitäisi ottaa ”nykyaikaisen sivilisaation” saavuttamiseksi.

Nuori Mustafa Kemal ja monet muut hänen nuorturkkilaistovereistaan olivat vakuuttuneita siitä, että uskonnollinen fanatismi ja osmanikansalaisten taikausko olivat suuria syitä imperiumin heikentymiselle. Eurooppalainen tiede, humanismi ja rationaalisuus johtaisivat edistykseen ja nostaisivat Osmanit takaisin maailmanmahdiksi. On myös viitteitä, että hän kumppaneineen vastusti monarkiaa ylipäätään ja ajoi tasavaltalaisuuden aatetta. On kuitenkin mahdollista, että tämä on myöhemmin muotoutunut käsitys.

Sotasankari, Gazi

Ensimmäisen maailmansodan aikaisissa Gallipolin taisteluissa (1915–1916) pääasiassa Yhdistynyt Kuningaskunta ja Ranska yrittivät aluksi tunkeutua Osmanien pääkaupunkiin Konstantinopoliin ja myöhemmin nousivat maihin Gallipolin niemimaalla, eli Çanakkalessa, tavoitteinaan miehittää Dardanellien rannikko ja muodostaa täten maiden laivastoille turvallinen pääsy Marmaranmerelle. Ne kuitenkin epäonnistuivat yrityksissään joutuen 11 kuukauden jälkeen vetäytymään alueelta. Çanakkalessa upseerina toiminutta Mustafa Kemalia pidetään yhtenä kyseisten taisteluiden suurimmista sankareista. Hänen nousunsa eurooppalaisten johtajien tietoisuuteen näiden taisteluiden takia korostuu visualisoituna valkokankaalla vuonna 2023 julkaistussa elokuvassa Atatürk 2, jossa brittiläinen upseeri toteaa suutuksissaan ”Kuka on tämä Mustafa Kemal?”.

Varsinaisen kulttimaineen Mustafa Kemal sai vasta itsenäisyyssodan 1919–1922 myötä. Osmanien imperiumi oli häviäjien puolella ensimmäisessä maailmansodassa, mitä seurasi nöyryyttävä Sèvresin rauhansopimus (1920), jossa eurooppalaiset imperialistit pyrkivät jakamaan jäljelle jääneen imperiumin osat itselleen jättäen osmaneille vain pienen palasen Anatoliaa.

Vuonna 1919, ennen armeijaosastojen kotiuttamista, Mustafa Kemal siirrettiin sulttaanin luvalla Anatoliaan valvomaan yhdeksännen armeijan kotouttamista ja aseistariisuntaa. Hän oli kuitenkin tehnyt tovereidensa kanssa salaisia suunnitelmia ja ryhtyi organisoimaan joukko-osastoja uudeksi vastarinta-armeijaksi. Ne liitettiin eri osissa Anatoliaa ja imperiumin Euroopan puoleisia alueita syntyneisiin ”Oikeuksien Puolustamisen Seuroihin”, jotka olivat alun perin hajanaisia, paikallisten muslimiväestöjen perustamia ryhmiä. Mustafa Kemal nousi itsenäisyysliikkeen johtoon.

Alueen muslimiväestö oli pitkään odottanut jonkinlaista muslimien pelastajahahmoa, suurta sotasankaria, ja Mustafa Kemalista he sellaisen saivat. Itsenäisyyssodassa hän pelasti Anatolian muslimit kolonisaatiolta. Häntä alettiin muinaisten osmanihallitsijoiden tapaan kutsua gaziksi (sotasankari).

Ilman Mustafa Kemalin sotilaallisia ansioita hänestä tuskin olisi tullut menestynyttä poliitikkoa ja historiankirjoihin jäävää henkilöä. Toki on pidettävä mielessä, että hänen omat muistelmansa, joista tunnetuimpana hänen parlamentissa vuonna 1927 pitämänsä niin kutsuttu Kuuden Päivän Puhe, antoivat hänen esittää tasavallan perustamista edeltävät tapahtumat itselleen suotuisassa valossa. Häntä voi pitää paitsi miehenä, jonka saavutukset olivat poikkeukselliset, myös miehenä, joka loi oman myyttinsä.

Mustafa Kemalia kuvailtiin myös erittäin vahvatahtoisena johtajana, joka oli valmis tekemään mitä vain saadakseen tahtonsa läpi. Tämän korostui ajan mittaan siinä, miten hän eliminoi kilpailijansa yksi toisensa jälkeen ja hankki itselleen lähes rajattoman vallan.

Diktaattoriko?

Vuonna 2023 Atatürkistä julkaistiin kaksiosainen elokuva Turkin tasavallan satavuotisjuhlan kunniaksi. Elokuvan oli alun perin tarkoitus olla sarja, jota oltiin julkaisemassa Disney+ -palvelussa, mutta armenialaisdiaspora Yhdysvalloissa sai somekampanjallaan estettyä julkaisun. Sarjaa väitettiin ”kansanmurhaajadiktaattorin ylistykseksi”. Tästä herääkin kysymys, oliko Mustafa Kemal osallinen armenialaisiin kohdistuneessa väkivallassa, ja missä määrin hän todella oli diktaattori.

Ensiksi on otettava huomioon ajankohta. Ensimmäisen maailmansodan (1914–1918) aikana itäisessä Anatoliassa muslimeiden ja armenialaisväestön kesken tuli väkivaltaisia yhteenottoja, jonka seurauksena valtakuntaa sodassa johtanut kolmen pashan triumviraatti aloitti armenialaisten pakkosiirron, joka johti lukuisten armenialaisten menehtymiseen, monien lähteiden mukaan osittain tarkoituksellisesti. Tuolloin Mustafa Kemal toimi riviupseerina Çanakkalessa, eikä hänellä ollut mitään tekemistä itäisen rintaman tapahtumien kanssa. Toiseksi on muistettava, että Mustafa Kemalin noustua kansalliskomitean johtoon, kyseinen kolmen pashan triumviraatti oli jo maanpaossa. On myös suotavaa tuoda esiin, että useiden lähteiden mukaan Mustafa Kemal otti heihin selvää etäisyyttä, eikä ollut samaa mieltä heidän kanssaan radikaaleista toimenpiteistä kuten mm. väkivaltaisista pakkosiirroista.

Kun Atatürkiä syytetään diktaattoriksi, on syytä tarkastella väitteitä kriittisesti ja oman aikansa kontekstissa. On selvää, että hän onnistui haalimaan itsellensä suurimman mahdollisen päätäntävallan ja että hänen hallintonsa toimi autoritäärisesti toteuttaessaan uudistuksiaan sekä tukahduttaessaan oppositiotoiminnan muutamaa ”kokeilua” lukuun ottamatta. Kyseessä oli kuitenkin sodissa runnellun imperiumin viimeisistä jäänteistä 1920-luvun alussa perustettu tasavalta. 1920- ja 1930-luvuilla Eurooppa kuhisi diktatuurien alkuja. Jos verrataan Atatürkin hallinnon autoritäärisiä toimia esimerkiksi Hitleriin, Mussoliniin tai Staliniin, on selvää, ettei häntä voida panna samaan kerhoon aikansa hirmuhallitsijoiden kanssa.

Turkkilainen konventionaalinen historiankäsitys katsoo, että Atatürkin aloittamien uudistusten pitkän tähtäimen tavoite oli demokraattinen hallinto, mutta suurimmaksi osaksi lukutaidoton, monietninen ja suurilta osin sotien takia harventunut kansa ei ollut vielä valmis siihen. Loppujen lopuksi demokratia oli kuitenkin yksi hänen suurista visioistaan Turkin tulevaisuudelle. Toki Atatürkin elitistimäistä ja holhoavaa ylhäältä-alas-johtamistapaa kritisoidaan vahvasti, ja kriittiset kemalismin tutkijat ovat kiistelleet tästä paljon – oliko tavoitteena demokratia. Myös nykyinen Turkin hallinto on usein retoriikassaan viitannut tasavallan alkuvuosien sortoon. Usein hänestä toistetaankin kuuluisaa ja ironista ”Kansaa varten, kansasta huolimatta”- fraasia.

Uudistaja vai pakkolänsimaalaistaja?

Mustafa Kemalin aloittamiin uudistuksiin on alusta asti liittynyt useita ristiriitoja. Erityisesti kalifaatin lakkauttaminen ja raju pakkolänsimaalaistaminen ovat herättäneet vastareaktioita. Suuri osa turkkilaisista kuitenkin pitää kokonaisuudessaan hänen saavutuksiaan positiivisina, vaikkakin monet kriittiset tutkijat puhuvat epäonnistuneesta modernisaatiosta, kuullaan jopa puhuttavan modernisaatioparadigmasta, jolla viitataan viime vuosisadalla vallinneeseen uskomukseen, minkä mukaan eurooppalaisten valtioiden tapainen sekulaarihumanistinen modernisaatio on ainoa toimiva malli universaalisti eri materiaaliskulttuurillisista todellisuuksista piittaamatta.

Mustafa Kemal runnoi pakolla läpi uudistuksia, joilla oli tarkoitus luoda moderni turkkilainen kansakunta ja liittää se osaksi ”eurooppalaista sivilisaatiota”, joka oli ristiriidassa ”rappioituneen ja jälkeenjääneen islamilaisen sivilisaation” kanssa. Osittain nämä uudistukset onnistuivatkin luomaan Turkista modernin kansallisvaltion, mutta varsinkin nykytutkimuksessa Mustafa Kemalia syytetään usein historiallisen katkoksen luomisesta.

Modernin turkin kielen luominen, eli kielireformi oli yksi tärkeä syy historialliselle katkokselle, sillä uudessa tasavallassa ei juuri kukaan osannut enää lukea vanhoja osmaniturkilla kirjoitettuja tekstejä. Samaan aikaan kielireformi oli kuitenkin yksi suurimpia menestystarinoita Turkin historiassa. Kun Mustafa Kemal perusti Turkin Tasavallan 1923, kieli toimi yhtenä nationalismin symboleista ja oli selvästi tarvetta kielelle, joka voisi yhdistää uuden tasavallan väestön yhtenäiseksi kansaksi.

Kielireformilla oli kaksi pääpyrkimystä: arabialaisten aakkosten korvaaminen latinalaisilla ja muista kielistä poimittujen sanaston ja kielioppisääntöjen kitkeminen. Massojen puhuma turkki kodifioitiin ja kehitettiin korvaamaan osmaniturkki mm. hallinnossa ja koulutuksessa. Kursseja järjestettiin eri puolilla maata opettamaan ihmisille uusia kirjaimia, mikä myös edesauttoi lukutaidon lisääntymistä huimalla nopeudella.

Atatürkiä syytetään joissakin muslimipiireissä kafiriksi, uskonluopioksi, mutta toisissa muslimipiireissä hänet taas nähdään turkkilaisen islamin uudistajana, joka opetti turkkilaiset palvomaan yksityisesti vain itse Jumalaa, korruptoituneiden uskonoppineiden sijasta. Myös Turkin alevit, heikossa asemassa ollut uskonnollinen vähemmistö, ottivat sekularisoivat uudistukset ilomielin vastaan, sillä se vähensi sunnalaisen islamin pakottamista ja vainoamista.

Myöhemmin Turkin historiassa valtion muotoilemaa sunnalaista islamin tulkintaa on alettu uudelleen pönkittää koulujen opetussuunnitelmien ja Turkin virallisen uskontoasioiden hallintoelimen Diyanetin kautta. Tämä on saanut jälleen sorron kohteeksi joutuneen aleviväestön haikailemaan vanhaa kemalistista sekularismia, jolloin uskonto oli riisuttu julkisesta elämästä lähes näkymättömiin. Viimeisetkin shariaan perustuneet lakipykälät poistettiin perustuslakia tehdessä ja tilalle tuotiin sveitsiläinen siviililaki. Tämä oli omiaan nostattamaan uskonnollisten tahojen vastarintaa Mustafa Kemalia kohtaan.

Varsinkin turkkilaisissa piireissä kehuskellaan esimerkiksi sillä, että naiset saivat äänioikeudet Turkissa Atatürkin ansiosta huomattavasti monia eurooppalaisia valtioita aikaisemmin (1930 paikallisvaaleissa ja 1934 täydet). Monet eurooppalaiset kirjoittajat myös ovat hehkuttaneet useita hänen alullepanemia reformejaan ja hänen tapaansa esimerkiksi kannustaa naisia pukeutumaan eurooppalaisittain. Tosin monet pukeutumiseen liittyvistä reformeista, kuten miesten hattupakko, nostivat paljon närää sen ajan turkkilaisten keskuudessa. Atatürk uskoi vahvasti, että ihmisten ei pitänyt vain ajatella kuin eurooppalaiset, vaan heidän piti myös pukeutua kuin eurooppalaiset.

Varsinkin nykyihmisen linsseillä on helppo nähdä hänen puheistaan ja teoistaan tyypillinen orientalistinen näkemys, joka oli vahvasti sidoksissa ajan eurooppalaisiin opetuksiin. Pitää kuitenkin muistaa, että hän sai sekulaarin koulutuksen, joka oli saanut mallinsa Euroopasta, jossa niinä aikoina vallitsi pseudotieteellisen rotuopin, imperialismin ja ylipäätään valkoisen ihmisen ylivertaisuuden korostamisen aikakausi.

Edward W. Said ja hänen aikoinansa alkanut postkoloniaalinen tutkimus oli vielä vuosikymmenten päässä, joten Mustafa Kemalia ei voine liiaksi syyttää hänen orientalisista näkemyksistään. Hän naiivisti uskoi, että eurooppalaistyylisellä modernisaatiolla saavutettaisiin Euroopan vauraus, sillä sen ajan tutkimus ei sitä kyseenalaistanut. Nykyaikana on hieman selvempää, että Euroopan ja muiden niin kutsuttujen länsimaiden, kuten Yhdysvaltojen, vauraus perustunee suurimmaksi osaksi kolonisaatioon, orjuuttamiseen ja riistoon, ja vielä tänäkin päivänä yli puolen maapallon luonnonvarojen hallitsemiseen.

Turkkilaisten isä

Loppujen lopuksi Atatürk muistetaan kaikista parhaiten turkkilaisten isänä, mistä hänen sukunimensäkin tulee.  ”Isähahmo” on hänen kohdallaan monitulkintainen termi, mutta ennen kaikkea sillä tarkoitetaan tapaa, miten hän muovasi uutta kansakuntaa ylhäältä käsin. Nyt 100 vuotta tasavallan perustamisen jälkeen on selvää, että turkkilaisen kansakunnan luonti onnistui.

Atatürkiä on syytetty rasistisesta diskurssista hänen uppoutuessaan myöhäisinä vuosinaan pseudotieteellisiin teorioihin, kuten aurinkokieliteoriaan, jonka mukaan kaikki maailman kielet ovat lähtöisin Keski-Aasian turkkilaisista kielistä. Alun perin hän suhtautui kuitenkin kriittisesti rodun käsitteeseen turkkilaisuuden määrittelyssä ja oli hyvinkin tietoinen Anatoliassa asuvan väestön monietnisyydestä ja monikielisyydestä eikä siksi rakentanut turkkilaista identiteettiä alun perin minkään tietyn etnisyyden varaan. Puheissaan hän sanoi pitävänsä turkkilaisia kansana, joka on ”muodostunut vuosisatojen aikana eri etnisyyksien sekoituksesta, kuten esiheettiläisiä, heettiläisiä, fryygialaisia, kelttejä, juutalaisia, makedonialaisia, roomalaisia, armenialaisia, kurdeja ja mongoleja… [Jossain vaiheessa] Aasian turkkilaiset lisäsivät itsensä joukkoon.”

Isänä häntä voidaan pitää myös käytännöllisessä mielessä, sillä hänellä oli tapana adoptoida orpotyttöjä, joita hän opasti kuolemaansa asti erityisellä antaumuksella. Tunnetuimpana Turkin armeijaan hävittäjälentäjäksi päässyt Sabiha Gökçen, jonka mukaan yksi Istanbulin lentokentistä on nimetty.  Usein myös sanotaan, että koska hänellä ei ollut omia biologisia lapsia, niin kaikki turkkilaiset olivat kuin lapsia hänelle. Sellaisena hänen muistonsa täällä Turkissa vieläkin vahvana elää.

 

Pääasialliset lähteet:

Mango, A. (2002). Atatürk: The Biography of the Founder of Modern Turkey. Abrams Press.

Mango, A. (2006). The Turks Today. Abrams Press.

Alpaslan Özerdem (Editor), Matthew Whiting (Editor). (2020). The Routledge Handbook of Turkish Politics. Routledge.

Alaranta, T. (2019). Turkin historia. Atatürkista Erdoğaniin. Gaudeamus.

Zürcher, E.-J. (2003). Turkey: A Modern History. I.B. Tauris.

Doğançay-Aktuna, S. (2004). Language planning in Turkey: Yesterday and today. International Journal of the Sociology of Language, 5-32.

Kayalı, H. (2008). The Struggle for independence. In The Cambridge History of Turkey (pp. 112-146). Cambridge University Press.

Heper, M. (2007). The state and Kurds in Turkey: The Question of Assimilation. Houndmills: Palgrave Macmillan.

Kuoppa, S., & Tanskanen, R. (2023). Kapitalismin suuri illuusio. Into.

Said, E. W. (1978). Orientalism. Pantheon Books.

Pamuk, O. (2003). Hatıralar ve şehir. Yapı Kredi Yayınları.

Buyuk, H. F. (2023, Elokuu 3). Disney’s Decision to Cancel Ataturk Series Leaves Turks Angry. Balkan Insight.

 

Artikkelikuva: Atatürkin rintakuva on ollut pikkukylässä kaapissa pölyttymässä jo 70-luvulta lähtien. Kuva: Esengül Ayyıldız.

Ilari R. Eskelinen, 17 joulukuuta 2025

Erdoğan, Turkki

---