Syyrian kurdien umpikuja ja unelma Rojavasta

Syyriassa asiat ovat viimeisen viikon aikana edenneet nopeasti ainakin, mitä tulee Al-Sharaan johtaman uuden väliaikaishallinnon ja Syyrian SDF-ryhmän (Syyrian demokraattiset joukot) väliseen suhteeseen. Kurdijohtoiset joukot ovat joutuneet luopumaan nopeassa tahdissa hallitsemistaan alueista, erityisesti Deir ez-Zorin ja Rakkan alueilla samalla, kun SDF-joukkoihin vuosien varrella löyhästi kuuluneet arabitaistelijat (eri alueen arabiheimoista) ovat vaihtaneet puolta ja siirtyneet täten Damaskoksen tukijoiksi.

Nyt kyse on lähinnä siitä, että SDF-joukkojen ytimenä olevat YPG-joukot (Syyrian kurdipuolue PYD:n aseellinen siipi) ovat vetäytyneet kurdien Rojavaksi nimittämän ydinalueensa sisälle peläten taistelujen siirtymistä myös sinne. Tätä kirjoittaessa esimerkiksi Kurdien kansalliseksi symboliksi muodostunut Kobanen kaupunki – jonka puolustajat urhoollisesti kestivät Isis-terroristijärjestön hyökkäykset vuonna 2015 – on al-Sharaan joukkojen piirittämänä.

Alkuvuoden neuvotteluasemat osapuolten välillä ovat muuttuneet ennen muuta sen vuoksi, että Yhdysvallat on lopulta muodostanut kantansa ja päätynyt panostamaan yksinomaan al-Sharaan hallintoon syyrialaisena liittolaisenaan hyläten kurdit. Yhdysvaltojen kannalta onkin tässä suhteessa kyse enää lähinnä siitä, asettaako se jotkin rajat Al-Sharaan joukkojen etenemiselle myös lopuilla YPG:n hallitsemilla alueilla vai ei. Tämän lisäksi uutena kehityskulkuna ulkoisten toimijoiden osalta on ollut Israelin kannan liikkuminen; toisin sanoen se ei ole ainakaan aktiivisesti enää pyrkinyt lobbaamaan Trumpia Al-Sharaan hallintoa vastan. Turkki on tietysti koko ajan painostanut ja rohkaissut liittolaisenaan pitämänsä Syyrian uuden hallinnon kovia otteita Syyrian kaikkien alueiden saattamiseksi keskusvallan alle.

Miksi SDF on passiivisesti odottanut Al-Sharaan toimia?

Kaikki nämä viimeaikaiset tapahtumat ovat saanet monet Syyriaa seuraavat kansainväliset kommentaattorit ihmettelemään, miksi kurdit eivät heränneet näihin jo jonkun aikaa käynnissä olleisiin muutoksiin ajoissa vaan jäivät ikään kuin odottamaan sen ajatuksen perustalta, että al-Sharaan hallinto ei pysty vakiinnuttamaan valtaansa eikä saa kansainvälistä hyväksyntää.

Tämä on oikeutettua pohdintaa, mutta se jättää huomioimatta kurdien sisäisen dynamiikan ja ennen muuta Rojavan autonomisen alueen kriittisen merkityksen koko kurdikansalle. Jo Assadin hallinnon aikana alkaneen PKK:n ja Turkin välisen uuden rauhanprosessin keskeiseksi elementiksi on Assadin kaatumisen ja HTS:n valtaannousun jälkeen noussut kysymys Rojavan turvaamisesta.

Kurdien tavoitteista huonosti perillä olevat kommentoijat tuntuvat pitävän jotenkin itsestään selvänä, että al-Sharaan hallinolla on paitsi kyky myös selvä oikeus vallata kaikki Syyrian alueet, ja näissä tulkinnoissa kurdien autonominen alue tulkitaan helposti ”oudon vasemmistolaisen” PKK:n projektina, jonka puitteissa alueelle on rakennettu autoritaarinen PKK:n ideologiaa toetuttava hallinto.

Kurdien perspektiivistä katsottuna tilanne näyttää kovin toisenlaiselta. Ensinnäkin PYD:n vallan haastaminen ja kurdihallinnon sisäisen järjestelmän monipuolistaminen voi olla mahdollista vain, jos jokin autonominen alue on olemassa. Nyt tilanne on vaarassa ajautua siihen, että kurdeilla ei ole mitään omaa aluetta, missä tapauksessa ei ole mitään mieltä myöskään pohtia, kuka kurdialueella on vallassa.

Al-Sharaa ei ainakaan tällä hetkellä salli mitään oman valtakeskittymän ulkopuolista poliittista toimintaa Syyriassa. Hän on vain yksinkertaisesti huudattanut itsensä presidentiksi asejoukkojensa voimalla ja Turkin tukemana. On vähän vaikea ymmärtää, mistä kumpuaa ajatus, että kaikkien Syyrian uskonnollisten ja etnisten ryhmien pitäisi jotenkin automaattisesti alistua hänen valtaansa. Tämähän on asia, josta nyt neuvotellaan – ja valitettavasti yhä enemmän myös soditaan.

Turkin hallinnon lanseeraaman ”rauhanprosessin”, jos sellainen olisi oikeasti olemassa, tulisi auttaa tässä puolueettomana välittäjänä, mutta nyt Erdoğanin hallinto vain painostaa Syyrian hallintoa koviin otteisiin. Tältä osin on vaikea nähdä, miten valittu linja mahdollistaa pysyvämpää rauhaa sen enempää Syyriaan kuin Turkkiinkaan. Toimiakseen pidemmän päälle uusi Syyria tarvitsee uuden yhteiskuntasopimuksen, johon muutkin kuin sunniarabit sitoutuvat – siihen ei riitä vain se, että Turkki, USA ja Saudit pönkittävät nykyistä hallintoa.

Rojavan autonomia on tärkeää myös Turkin kurdeille

Ehkä kokonaisuutta kannattaa hetken miettiä myös kurdien kokemusten pohjalta: ovatko he sotineet yli kymmenen vuotta Isisiä ja Turkin ja Qatarin rahoittamia palkkasotilaita vastaan vain siksi, että nyt luopuvat kaikesta saavuttamastaan?

Monet kurdien perheet ja suvut ulottuvat Turkki-Syyria-rajan molemmille puolille. He näkevät nyt Turkin avustavan (ja käytännössä johtavan) keskitetysti johdetun sunni-nationalistisen projektin arabiversiota Syyrian puolella ja pyrkivän näin alistamaan kurdien kymmenvuotisen itsehallinnon. Kaiken keskustelun palauttaminen ”PKK-kysymykseen” tuossa tilanteessa on hyvin ongelmallista, itse asiassa hyvin samalaista kuin keskittyminen yksinomaan Hamasiin Israel-Palestiina-konfliktissa aina, kun keskusteluun tulevat palestiinalaisten oikeudet – se on kätevä tapaa delegitimoida näiden ryhmien vaatimukset.

Turkin ja PKK:n rauhanprosessin käynnistyessä vangitun PKK-johtaja Abdullah Öcalanin kaikki julkaistut viestit painottivat nimenomaan tarvetta löytää turkkilais-kurdilainen veljeys ja yhteistyö ulkoisten voimien ja Israelin alueellisen hegemonian estämiseksi. On hyvä muistaa, että PKK:n taistelukoulutuksen juuret ovat Libanonin Bekaan laaksossa, jossa kurdisissit saivat koulutusta aseellisilta palestiinalaisjärjestöiltä ja auttoivat myös taistelussa Israelin joukkoja vastaan. Tuon ajan PKK-aktiivien silmissä ”Palestiinan asia oli koko meidän (vallankumouksellisen) sukupolvemme asia”.

Öcalanin mukaantulo nykyiseen rauhanprosessiin ja aseellisen toiminnan päättämiseen Turkissa on kuitenkin ollut sidoksissa yhteen suureen päämäärään: Rojavan (siis Syyrian kurdialueen) autonomian takaaminen neuvottelemalla Turkin kanssa. Jos Erdoğanin hallinto ei tule millään tavalla kurdeja vastaan Rojavan suhteen, on vaikea nähdä, miksi kurdit olisivat pitkään rauhanprosessissa mukana. Osa on myös valmis pyytämään apua Israelilta – tilanteessa, jossa mikään muu taho ei ole valmis auttamaan.

Turkissa, Syyriassa ja Iranissa onkin tällä hetkellä nähtävissä ikäviä kaikuja 1. maailmansodasta tutusta mekanismista: jos uskonnolliset ja/tai etniset vähemmistöt pyrkivät suojelemaan ja ajamaan omia oikeuksiaan valtapolitiikan murroksessa, esim. tekemällä (muiden vaihtoehtojen puutteessa) yhteistyötä joidenkin ulkoisten toimijoiden kanssa, nämä vähemmistöt leimataan välittömästi imperialismin kätyreiksi. Tunnetuin ja surullisin esimerkki tästä on Osmanivaltion armenialaisten Dashnak-puolueen yhteistyö Venäjän kanssa, joka johti armenialaisten kansanmurhaan vuosina 1915–1916. Keskusvallan turvaaminen ja ylläpitäminen on tärkeää, mutta se ei voi tapahtua millä hinnalla hyvänsä.

Kaikki Öcalanin kanssa rauhanprosessin kuluessa keskustelemassa olleet Turkin kurdien DEM-puolueen jäsenet ovat useaan kertaan painottaneet, että myös Abdullah Öcalanin mukaan ”Syyria on meidän kriittinen rajamme” (Öcalan: Rojava kırmızı çizgimdir) ja että Syyrian kurdialue on ”kurdeille kaikista sensitiivisin asia” (Rojava Kürt halkının en büyük hassasiyetidir). Myös pitkään rauhan puolesta töitä tehnyt veteraani kurdipoliitikko Ahmet Türk on vastikään ilmaissut saman kannan.

Kaikesta voi oikeutetusti päätellä, että Öcalan on viesteissään samaan aikaan painottanut sekä PKK:n aseellisen toiminnan lopettamista Turkissa rauhanprosessin mahdollistamiseksi että Syyrian autonomisen kurdialueen turvaamisen tärkeyttä odottaen tähän apua Turkin johdolta, selkeästi osana käynnissä olevaa rauhanprosessia. Jos tämän haluaa tiivistää, Öcalanin linja on ollut se, että PKK on tehnyt isoja uhrauksia Turkin sisällä mahdollistaakseen Syyrian autonomisen kurdialueen säilymisen. Tämä on tietysti sisältänyt ajatuksen, että Turkki pyrkisi avustamaan kurdihallinnon ja Syyrian uuden keskushallinnon välisissä neuvotteluissa. Turkki on kuitenkin ottanut täysin päinvastaisen linjan.

Tilanne Syyrian keskusvallan ja autonomisen kurdialueen suhteen on tätä kirjoittaessa täysin auki. Vielä lienee mahdollista edetä aikaisempien sopimusrunkojen pohjalta niin, että kurdien alue integroidaan osittain keskushallintoon, jolloin esimerkiksi poliisivoimat ja jokin osa paikallishallinosta jäisi kurdien haltuun. Yhtä todennäköistä on kuitenkin taistelujen jatkuminen, sillä, kuten edellä on kuvattu, Rojava on koko kurdikansan silmissä eksistentiaalinen kysymys, johon on ladattu valtava määrä kansallisia toiveita ja odotuksia – se on monella tapaa rajat ylittävän vasemmistolaisen kurdiliikkeen tähän asti suurin saavutus. Asian tärkeyttä kurdeille kuvaavat hyvin ne suuret joukot vihaisia kurdinuoria, jotka jo useamman päivän ajan ovat marssineet Rojavan puolesta niin Turkin ja Irakin kurdialueen kaupungeissa kuin eurooppalaisen diasporankin keskuudessa.

Artikkelikuva: Mielenosoitus, jossa vastustetaan Turkin aggressioita Syyrian kurdeja kohtaan, Berliinissä 2019. Kuvassa​​ Kurdistanin ja YPG:n liput sekä kyltti naisten ja Rojavasta vapautuksen puolesta. Kuva: TommoT.

Aiempia kirjoituksia aiheesta Lähi-itä NYTissä:

• Turkin ja PKK:n suhteissa tapahtui mullistava käänne 12.3.2025
• Turkki ja Syyrian kurdien autonomisen alueen tulevaisuus 19.2.2025

Toni Alaranta, 22 tammikuuta 2026

Kurdistan, kurdit, Rojava, Syyria, Turkki

---