500 virallisesti leimattua tyhjää paperia: järjestötoiminnan arkea Diyarbakırissa

Diyarbakırin blogikirjoituksen 2. osa

Neljä viikkoani Diyarbakırissa olivatkin yhtäkkiä ohi ja oli aika lähteä takaisin Suomeen. Mitä opin näiden viikkojen aikana kansalaisjärjestöjen toiminnasta ja paikallisen politiikan kiemuroista?

 

Uuvuttava byrokratia suitsii järjestötoimintaa

Diyarbakırissa viettämieni neljän viikon jälkeen minulla on aivan uudella tavalla tarkka käsitys siitä, millaisten rajoitusten alaisena kansalaisyhteiskunta Turkissa toimii – tai ei toimi. Tiesin toki jo etukäteen, että autoritaarisen Oikeus ja kehitys -puolueen (AKP) ja Erdoğanin hallitsema Turkki ei rohkaise kansalaisten omaehtoista järjestäytymistä, eikä välttämättä luota edes aatteellisesti itseään lähellä oleviin itsenäisiin toimijoihin. On kuitenkin aivan toinen asia tarkastella asiaa käytännön tasolla, jossa erilaiset byrokratian kiemurat on valjastettu rajoittamaan itsenäistä toimintaa.

Annan muutaman esimerkin. Turkissa kullakin yhdistyksellä pitää olla oma osoite. Samaan osoitteeseen ei voi olla rekisteröityneenä useita toimijoita. Vaatimus omasta, uniikista osoitteesta lisää kustannuksia, mutta tuttavieni arvioiden mukaan säännön taustalla on viranomaisten halu pystyä sulkemaan ja sinetöimään tilat yhdistyksen sulkemisen yhteydessä. Tätä ei voisi tehdä, jos samassa osoitteessa olisi useita toimijoita. Turkkilaiset yhdistykset joutuvat myös ylläpitämään useita paperisia vihkoja toiminnastaan. Käsin täytettävä paperinen jäsenrekisterikirja, hallituksen päätöskirja ja viranomaiskirjeenvaihdon seurantakirja täytyy leimauttaa etukäteen kansalaisyhteiskunnasta vastaavalla viranomaisella tai julkisella notaarilla.

Viranomaisille tulee siis raportoida kaikki yhdistyksen jäsenet, mikä tuskin rohkaisee kansalaisia liittymään jäseniksi esimerkiksi yhdistyksiin, jotka jollain tavalla ajavat kurdien asiaa. Myös kaikki saadut avustukset tai lahjoitukset tulee ilmoittaa viranomaisille jo ennen niiden käyttöä. Näin viranomaiset tietävät reaaliaikaisesti, kuka millaistakin toimintaa rahoittaa, mikä voi osaltaan vähentää rahoitushaluja. Tämä kaikki raportointi tulee tehdä kaksinkertaisesti sekä leimattujen paperivihkojen ja paperisten tiedonantojen että sähköisen portaalin kautta.

Turkissa toimivien yhdistysten työntekijät ramppaavat yhtenään Diyarbakırin provinssin kansalaisyhteiskuntasuhteiden osastolla. Ero Suomeen on suuri: en edes muista milloin olen viimeksi käynyt FIMEä valvovan Patentti- ja rekisterihallituksen toimistolla.

 

Turkissa yhdistyksen ei tarvitse pitää vuosikokousta – yleiskokous kerran kolmessa vuodessa riittää. Silloin tosin pitää saada paikalle vähintään puolet jäsenistä. Kuinkahan monelta suomalaiselta yhdistykseltä tämä onnistuisi? No, ainakaan yhdistyksillä ei ole intressejä paisutella jäsenmäärää tai pitää listoilla ”haamujäseniä”. Jos yleiskokouksen haluaa pitää etänä, sitä ei saa järjestää Zoomissa tai Teamsissa, vaan kokousalustana pitää käyttää yksityistä ja maksullista viranomaisten valitsemaa järjestelmää. Luottamus järjestelmän yksityisyyden suojaan ei käsittääkseni ole kovin korkealla. Ennen virallista kokousta pidetäänkin usein Zoom-kokous, jossa keskustelua uskalletaan käydä vapaammin.

Ulkopuolista toiminnantarkastajaa tai tilintarkastajaa yhdistyksiltä ei vaadita, vaan tehtävään nimetään yhdistyksen sisäinen kolmejäseninen toimielin. Toiminnantarkastusraportti tehdään valmiille, peräti 13 sivua pitkälle lomakkeelle. Viranomaiset voivat myös tehdä oman toiminnantarkastuksensa 1–3 vuoden välein. Ilmeisesti tarkastusväli riippuu ennen kaikkea siitä, pidetäänkö yhdistyksen toimintaa huolestuttavana – riskinä hallinnolle. Myös vuosiraportti viranomaisille tehdään täyttämällä pitkä ja yksityiskohtainen lomake. Ymmärtääkseni Suomen kaltaista toimintasuunnitelmaa ja toimintakertomusta ei tarvita. Ainakin Kurditutkimuksen keskuksella oli meikäläisen toimintasuunnitelman sijaan Excel-aikataulu.

 

Virkamies leimaa työkseen tuhansia tyhjiä arkkeja

Kirjanpidon yhdistykset saavat sentään tehdä sähköisenä, tilitoimistolle ulkoistettuna. Vuoden lopussa kirjanpidon ajot täytyy kuitenkin tulostaa virallistetulle paperille. Tätä varten yhdistykset käyvät tilinpäätösaikaan viranomaisten luona leimauttamassa riisin tyhjiä papereita. Jossain koneiston uumenissa on siis virkamies, jonka työpäivät kuluvat tyhjiä paperiarkkeja leimatessa!

Uuvuttavaa byrokratiaa voidaan käyttää – valtaa pitävien niin halutessa – järjestötoiminnan tukahduttamiseen. Jokin virhe löytyy aina. Toisaalta Kurditutkimuksen keskuksen johtaja Reha Ruhavioğlu toteaa, että Diyarbakırin provinssin kansalaisyhteiskuntasuhteiden osasto suhtautuu positiivisesti paikallisiin järjestöihin ja niiden toimintaan, eikä ongelmia ole niinkään paikallisviranomaisten kanssa, vaan pidemminkin järjestelmätasolla ja Ankarassa.

Ylenmääräisen byrokratian lisäksi järjestöjen rahoitus on heikolla tolalla. Suurin osa kansalaisjärjestöistä joutuu tulemaan toimeen ilman mitään julkisen puolen tukia – niitä kun myönnetään vain AKP:ta lähellä oleville toimijoille. Osa järjestöistä toimii lähes rahoituksetta, pitkälti vapaaehtoisvoimin, osa saa puolestaan Kurditutkimuksen keskuksen tavoin toimintaansa rahoitusta kansainvälisiltä toimijoilta, esimerkiksi EU:lta, saksalaisilta säätiöiltä tai Ruotsin kansainvälisen kehitysyhteistyön keskusvirastolta Sidalta. Projektirahoituksen ongelma on tietenkin se, että sen avulla on vaikea turvata organisaation ammattimaisen toiminnan jatkuvuutta. Mitä tapahtuu, jos jonain vuonna ei saadakaan rahoitusta?

 

Ennen ja jälkeen – diyarbakırilainen aikakäsitys

Suuri osa diyarbakırilaisista järjestöistä on uusia ja kurdimielisen kansalaisyhteiskunnan tukahduttaminen vuoden 2016 vallankaappausyrityksen jälkimainingeissa on edelleen tuoreessa muistissa. Kaksivuotisen poikkeustilalain aikana lakkautettiin paljon järjestöjä – erityisesti sellaisia, joiden katsottiin olevan aatteellisesti lähellä PKK-vetoista, kurdinationalistista liikettä. Järjestön lakkauttaminen tarkoitti myös kaiken sen omaisuuden takavarikointia, kirjastosta aina pöytiin ja teelaseihin. Tuolloin lakkautettiin myös kurdinkieliset yksityiset televisioasemat ja irtisanottiin suuri määrä tutkijoita yliopistoista.

Vallankaappausyritys tehtiin heinäkuussa 2016, vuosi sen jälkeen, kun Turkin valtion ja PKK:n väliset, melko huonosti edenneet rauhanneuvottelut olivat katkenneet, ja PKK oli siirtänyt taistelut Kurdialueen kaupunkeihin. Näihin kaupunkitaisteluihin päättyi myös 2000-luvun alkuvuosina alkanut kieli- ja kulttuurioikeuksien asteittaisen laajentamisen kausi, jonka huippu saavutettiin valtion ja PKK:n välillä vuosina 2013–2015 käytyjen virallisten rauhanneuvottelujen aikana. (Epävirallisia oli käyty jo ennen vuotta 2010.)

Kaupunkitaisteluiden yhteydessä tuhottiin iso osa Diyarbakırin vanhaa kaupunkia Suria. Vallankaappausyrityksen jälkeistä poikkeustilalakia käytettiin erottamaan kurdikaupunkien vaaleilla valittu paikallishallinto ja korvaamaan se keskushallinnon nimittämillä sijaisilla (tr. kayyum) sekä lakkauttamaan muun muassa kurdin kielen kursseja järjestävien yhdistysten toiminta.

Käydessäni Diyarbakırissa ensimmäistä kertaa syksyllä 2019, Vanhankaupungin jälleenrakennus oli yhä kesken, ja kansalaisyhteiskunta oli vasta vähitellen toipumassa. Nyt suurin osa Vanhankaupungin uusista kortteleista on valmiita. Kansalaisyhteiskunnan aktivoituminen jatkuu yhä, vaikka edellä kuvattuja rajoitteita toiminnalle onkin. Kaupunkeja hallitsevat yhä keskusvallan edustajat, joilla ei ole erityistä kiinnostusta tukea kansalaisyhteiskuntaa tai kurdinkielistä kulttuuritoimintaa.

Diyarbakırissa monien puheissa toistuu jako aikaan ennen ja jälkeen: Ennen rauhanprosessin, usein vain ”prosessin” päättymistä, ennen Vanhankaupungin tuhoja, ennen pormestarien syrjäyttämistä ja sijaisia. Nykyhetki on jälkeen. Mennyttä, parempaa aikaa muistellaan nostalgisesti.

 

Perinteinen jako kahteen poliittiseen leiriin

Kurditutkimuksen keskuksen johtaja Reha Ruhavioğlua ottaa päähän se, että kurdit tuppaavat kiinnostamaan muita vain äänestäjinä vaalien aikaan. Tämä on sinänsä luonnollista, sillä Kurdibarometrin mukaan Turkissa on 12 miljoonaa vähintään 17-vuotiasta kurdia. Kurdien äänillä on siis väliä. Istanbulilaisten kurdien äänten katsotaan siivittäneen Istanbulin pormestari Ekrem İmamoğlun voittoon vuoden 2019 paikallisvaaleissa.

 

Keitä kurdit sitten kannattavat poliittisesti? Perinteisesti kurdit ovat jakautuneet kahteen, toisistaan etäällä olevaan blokkiin: sekularistisen, vasemmistonationalistisen, kurdinmielisen puolueen kannattajiin ja hallitsevan AKP:n kannattajiin. Näistä riippumattomien, itsenäisten toimijoiden liikkumatila on ollut kapea.

Vuoden 2018 presidentin vaalikampanjansa vankeudesta käynyt Kansojen demokraattisen puolueen (HDP) ehdokas, Turkin suosituin kurdipoliitikko Selahattin Demirtaş sai Diyarbakırissa 64 prosenttia äänistä, kun taas Recep Tayyip Erdoğan jäi 27 prosenttiin. Samaan aikaan pidetyissä parlamenttivaaleissa kurdimielinen HDP sai 65,5 prosenttia äänistä ja AKP 21,5 prosenttia. Muiden puolueiden kannatus oli marginaalista.

Ilmeisesti kurdien poliittiset mielipiteet ovat kuitenkin monipuolistumassa: tämän vuoden toukokuussa pidetyissä parlamenttivaaleissa sekä kurdimielisen Vihreän vasemmistopuolueen (Yeşil Sol Parti, YSP, lakkautusuhan alainen HDP ei pystynyt osallistumaan näihin vaaleihin) että AKP:n äänimäärät laskivat hieman, ja suurin oppositiopuolue, kemalistinen Tasavaltalainen kansanpuolue (CHP) sai peräti 7,7 prosenttia Diyarbakirin äänistä ja yhden kansanedustajan parlamenttiin. Laittaisin tämän ennätyksellisen suorituksen CHP:n ehdokkaan, Sezgin Tanrikulun henkilökohtaisen suosion piikkiin, mutta kurdibarometrin mukaan seitsemän prosenttia kurdinuorista määrittää itsensä atatürkiläisiksi (eli kemalistisiksi). Barometrin mukaan poliittisten näkemysten tai identiteettien kirjo on ylipäätään monipuolistumassa, erityisesti nuorison parissa.

 

Jumalan puolueen nousu?

Monet Diyarbakırissa ovat huolissaan radikaalin islamistisen HÜDA PARin suosion kasvusta. Puolueen nimi on virallisesti Vapauden asian puolue, mutta lyhennyksen voi lukea persialaisittain tai kurdilaisittain tarkoittavan Jumalan puoluetta, Hizbollahia. 1990-luvulla marxilais-leninistinen itsenäisyysliike PKK ja kurdien sunnalainen äärijärjestö Hizbollah taistelivat aseellisesti toisiaan vastaan, ja Hizbollah tuli tunnetuksi muun muassa sekularististen kurdi-intellektuellien murhista ja kidutuksista. HÜDA PAR on Hizbollahin myöhempi, väkivallaton poliittinen jatke.

Toukokuun 2023 vaaleissa neljä HÜDA PARin johtohahmoa valittiin kansanedustajiksi AKP:n listoilta, ja tämän pelätään nostaneen sen legitimiteettiä ja suosiota. HÜDA PAR osallistui paikallisvaaleihin viimeksi vuonna 2014, jolloin se sai vajaat 5 prosenttia äänistä Diyarbakırissa. On kiinnostavaa nähdä, millaisen äänisaaliin puolue saa ensi maaliskuun paikallisvaaleissa. Onko sen suosio kasvanut? Puolue liitetään erityisesti naapurikaupunki Batmaniin, jossa se sai vuonna 2014 lähes kahdeksan prosenttia äänistä.

En itse tunne henkilökohtaisesti yhtään HÜDA PARin kannattajaa. Muut sikäläiset pitävät heitä uskonnollisesti äärikonservatiiveina. Oletan, että kaduilla näkyvät, kasvohuntuja käyttävät naiset ovat hüdaparlaisia. Kasvohunnun käyttö on todella harvinaista Turkissa. Yksi nuori miestutkija kertoi halunneensa haastatella puolueen aktiiveja, joihin kuului myös naisia. Eräälle haastattelun luvanneista naisista ei riittänyt, että naistutkija tekee haastattelun miehen sijaan; hän ei halunnut miestutkijan kuulevan edes ääntään, joten tämä sai käyttöönsä vain transkription.

 

Onko tulossa kaikkien aikojen lehmänkaupat: vaihdetaanko Istanbul Diyarbakıriin?

HÜDA PARin suosion kasvun lisäksi toinen suosittu poliittisen spekulaation kohde on se, yrittääkö kurdipuolueiden sarjan uusin versio Kansojen tasa-arvon ja demokratian puolue (DEM) solmia sovun presidentti Erdoğanin ja tämän AKP:n kanssa – tai ainakin tehdä itseään tykö maaliskuun paikallisvaalien yhteydessä.

DEM eroaa edeltäjästään HDP:stä selvästi. HDP korosti demokratiaa, ajoi tasa-arvoa ja LGBTQ+-vähemmistöjen oikeuksia ja havitteli asemaa koko Turkin puolueena Selahattin Demirtaşin johdolla, keräten parhaillaan yli 13 prosenttia äänistä. DEM näyttää perääntyneen näistä ylevistä tavoitteista ja keskittyy nyt perinteisemmin kurdien asian ajamiseen. Ehkä vahvan demokratian ajaminen tuntuu toivottomalta tehtävältä nyky-Turkissa.

Kamppailun Istanbulista arvellaan muodostuvan tiukaksi, ja kurdiäänestäjät ovat siinä vaa’ankieliasemassa, kuten he olivat vuonna 2019, jolloin CHP:n Ekrem İmamoğlu voitti vaalit – kurdiäänestäjien tuella. Turkissa sanotaan, että Istanbul on maan suurin kurdikaupunki, sillä siellä asuu arvioiden mukaan enemmän kurdeja kuin Diyarbakırissa.

Tällä kertaa DEM vannoi asettavansa pormestariehdokkaat kaikissa kaupungeissa. Erään mielipidetiedustelun mukaan yli 60 prosenttia DEM:in kannattajista Istanbulissa äänestäisi ennemmin puolueen omaa ehdokasta kuin İmamoğlua, riippumatta siitä, kuka ehdokas olisi. Etukäteisspekulaatio (sekä Diyarbakırissa että kansallisessa mediassa) keskittyi pohtimaan, kenet DEM asettaa Istanbulissa ehdolle ja mitä se kertoo DEMin suhteista muihin puolueihin.

Yleinen arvio oli, että, mikäli ehdokas on valovoimainen kurdipoliitikko, kuten esimerkiksi Leyla Zana tai Selahattin Demirtaşin vaimo Başak (Turkissa on ollut tapauksia, joissa vangitun tai politiikkakiellon saaneen miespoliitikon vaimo ”tuuraa” miestään), joka ilmoitti julkisesti olevansa käytettävissä, DEM tekee selvästi palveluksen AKP:lle. Jos AKP saa himoitsemansa Istanbulin takaisin kurdien avulla, kurdiprovinssien pormestarien korvaamisen nimitetyillä sijaisilla saattaisi loppua, mikä puolestaan helpottaisi elämää alueella.

No, Başak Demirtaşista ei tullut ehdokasta, vaan ehdokkaiksi nimettiin Meral Danış Beştaş ja Murat Çepni. He ovat molemmat kokeneita ja uskollisia puolueen kaadereita, jotka edustavat hyvin uutta, lähinnä kurdien asiaa ajavaa linjaa, mutta eivät kuitenkaan ole erityisen valovoimaisia. En tiedä miten tämä pitäisi tulkita. Tehtiinkö lehmänkaupat vai ei? Kansallista mediaa ei Diyarbakırin paikallisvaalit pahemmin tunnu kiinnostavan: DEM voittaa.

—

Diyarbakırin ihanat vesimelonit

Turkkia osaavalle suomalaiselle Diyarbakır oli kerrassaan helppo ja mukava paikka. Vastaanotto kaupungissa oli ystävällinen, mutta ei tungetteleva. Näen kurdi-identiteetin ytimessä olevasta yhteisöllisyydestä lähinnä sen parhaat puolet. Kiireisetkin ihmiset varaavat aikaa teen juomiseen ja jutteluun. Nemrutin päiväretken oppaani kutsui minut äitinsä kotiin syömään, ettei minun tarvitsisi istua bussiasemalla kolmea tuntia. Illallinen oli herkullinen ja mielenkiintoinen, sillä puolet oppaan suvusta asui väliaikaisesti vanhan äidin luona. Heidän kotikaupunkinsa Kahta oli kärsinyt pahasti helmikuun maanjäristyksissä ja äidin talo oli turvallinen. Minulta voi kysyä mahtavan oppaan yhteystietoja!

 

Ulkopuolisena minuun ei tietenkään kohdistu suvun tai naapuruston painostus. Eräs paikallinen tuttuni, eronnut nainen kertoi, kuinka varovainen hän joutuu olemaan, että naapureille ei vain synny väärää käsitystä. Hänen miespuolinen kollegansa oli tulossa auttamaan häntä erään hakemuksen teossa, joten kotiin oli paras kutsua vierailulle myös naapurin rouva. Tutustuin useampaan pariskuntaan, joilla oli ollut vaikeaa päästä naimisiin suvun vastustaman ehdokkaan kanssa. Toki tutustuin myös naisiin, jotka elävät omillaan, omannäköistään elämää.

Lähdin Diyarbakırista haikein mielin. Olisin viihtynyt pidempäänkin ja tahdon pian takaisin. Jäin myös miettimään, mitä voisin tehdä vaikeissa oloissa hyvää työtä tekevien diyarbakırilaisten kansalaisjärjestöjen hyväksi.

 

Ensi kerralla menen kuitenkin vesimeloniaikaan, sillä rakastan vesimeloneja, ja Diyarbakırin vesimeloneja hehkuttaa jo kuulu 1600-luvun osmanimatkaaja Evliya Çelebi:

Näiden puutarhojen mehukkailla vesimeloneilla ei ole vertaa, paitsi ehkä Bohtanissa Vanin provinssissa. Diyarbakırin melonit ovat valtavia, mehukkaita ja maukkaita, ja niillä on herkullinen aroma, kuin puhdasta myskia ja ambraa, niin että se joka syö niistä edes kerran, tuntee aromin sieraimissaan kokonaisen viikon. Kurdistanin tiedemiehet ja Soranin maan oppineet miehet sanovat jopa ”Kunnioitetun, uskollisen Abu Bakrin tuoksu oli kuin vesimelonien tuoksu”, ja Diyarbakırin uskonoppineet sanovat, että tämän on täytynyt olla Tigrisin vesimelonien tuoksu…. jotkut Diyarbakırin meloneista saavuttavat 60 kilon painon. Ne ovat kaikki vihreitä. Niitä viedään lahjoina moniin eri maihin, niin kauas kuin ne säilyvät tuoreina. (Oma käännös englannista. Alkuperäinen teksti osmaniturkkia)

—

Diyarbakır-kirjoituksen 1.  osa.

Anu Leinonen, 20 helmikuuta 2024

AKP, demokratia, Erdoğan, kansalaisjärjestöt, kurdit, Lähi-itä, Turkki

---