Kansannousun henki nousi parlamenttiin Libanonin vaaleissa

Vaalit keskellä syvää kriisiä

Sunnuntaina 15.5. Libanonissa kansalaiset äänestivät parlamenttivaaleissa keskellä synkkää talouskriisiä ja maan rakoilevaa perusinfrastruktuuria. Vaaleissa puhalsivat muutoksen tuulet, kun vuoden 2019 kansannoususta ponnistavat ryhmät nousivat parlamenttiin merkittävänä 13 edustajan blokkina. Keskenään riitaiset vanhat valtapuolueet pitivät otteensa suurimmasta osasta kansanedustajapaikkoja, ja enemmistön muodostaminen maan parlamenttiin tulee jatkossakin olemaan vaikeaa.

Libanon on parlamentaarinen demokratia, jossa valta on jaettu uskonkuntien välillä. Maassa asuu reilun 4,5 miljoonan kansalaisen lisäksi arviolta miljoona syyrialaista pakolaista, satojatuhansia palestiinalaispakolaisia ja parisataatuhatta siirtotyöläistä, jotka jäävät vallanjaon ulkopuolelle. Libanonin politiikkaa on koko sen olemassaolon ajan jakanut sektarianismin ja sekularismin välinen jännite: kuinka suuri merkitys uskonkunnilla tulisi olla maan politiikassa? Sektarianismista ja sekularismista oli osaltaan kysymys myös sunnuntain vaaleissa. Maan kansalaisuusjärjestelmä asettaa jokaisen kansalaisen uskonkuntaan kuuluvaksi, riippumatta heidän henkilökohtaisesta vakaumuksestaan. Merkittävimmät uskonkunnat ovat sunni- ja shiiamuslimit sekä kristityt kirkkokunnat, suurimpana maroniittikirkko.

Viime vuodet ovat olleet Libanonille raskaita: maan finanssi- ja palvelusektoreihin nojautuva talousjärjestelmä on ajautunut syvään kriisiin, hyperinflaatio on ajanut väestöä köyhyyteen ja vuonna 2019 laaja kansannousu ravisteli politiikan perusteita. Beirutin sataman räjähdystä vuonna 2020 tutkitaan edelleen, eikä turvallisuussäännösten vastaisesta ammoniumnitraatin varastoinnista vastuullisia poliitikkoja ja virkamiehiä ole edelleenkään saatu vastuuseen.

Libanonin politiikassa merkittäviä jakolinjoja on nykyään ainakin kaksi. Vanha jakolinja kulkee poliittisenakin puolueena vaikuttavan, vaikkakin aseellisesta toiminnastaan paremmin tunnetun, Hizbollahin ja sen lähinnä kristittyjen liittolaisten sekä toisaalta Saudi-Arabian tukemien sunnipoliitikkojen ja heidän kristittyjen liittolaistensa välillä. Jakolinjat ovat kuitenkin muutoksessa. Uusi jakolinja kulkee kaikkien vanhojen valtapuolueiden ja 2019 kansannousun perintöä jatkavien puolueiden ja ryhmien välillä. Viime viikon vaaleissa tämä uusi oppositio tavoitteli maan perusteellista uudistamista.

Libanonin politiikka on ollut muutenkin murroksessa. Hizbollahin liittolaiset sekulaarissa ”vanhassa” vasemmistossa ovat ottaneet siihen etäisyyttä. Esimerkiksi paikallisesti Etelä-Libanonissa ja Sidonin kaupungissa merkittävät Libanonin kommunistipuolue ja Osama Saadin arabisosialistinen Popular Nasserite Organization (PNO) ovat julistaneet tukensa oppositiolle. Merkittävän aukon poliittiseen kenttään jätti ex-pääministeri Saad Hariri julistaessaan vaaliboikotin. Sunnimuslimeiden äänet aiemmin kahminut Haririn Tulevaisuusliike hajoili kuitenkin vaaleissa moneen suuntaan: osa noudatti boikottia ja vietti vaalipäivää uima-allasjuhlien merkeissä liikkeen ydinalueilla, osa kilpaili vaaleissa omilla listoillaan.

Huutavasta uudistustarpeesta huolimatta libanonilaiset eivät vaivautuneet vaaliuurnille

Lähestulkoon vaalilain mukaisesti ajallaan järjestettyjen vaalien äänestysprosentti jäi 50 %:n pintaan edellisten, vuonna 2018 järjestettyjen vaalien tapaan. Kansannousun nostamista toiveista huolimatta alhaiseksi jääneeseen äänestysprosenttiin on monia syitä, esimerkiksi Haririn liikkeen vaaliboikotti, yleinen toivottomuus ja lisääntyvä köyhyys sekä uuden opposition kyvyttömyys tarjota äänestäjille selkeää vaihtoehtoa. Keskeinen syy alhaiseen äänestysprosenttiin oli kuitenkin myös äänestämisen vaikeus. Libanonin vaalilain mukaan äänestäjät rekisteröidään heidän perheidensä kotikyliin, ei asuinpaikkakunnalle. Tämän vaalilain takia matka omalle äänestyspaikalle oli monille tuntien ajomatkan takana.

Entä vaalit itse, olivatko ne avoimet ja vapaat? Kyllä, varauksin. Libanonissa on käytössä suhteellinen vaalitapa, jota edustajanpaikkojen uskonkunnittainen jyvitys monimutkaistaa. Ehdokasasettelu ja listojen muodostaminen oli vapaata. Vaaleissa nähtiin kuitenkin monenlaista pientä vilppiä äänten ostamisesta ehdokkaiden uhkailuun. Nämä eivät kuitenkaan olleet mittakaavassaan niin laajoja, että itsessään määrittäisivät tuloksen. Merkittävämpää vaalituloksen kannalta on se, että monet kansalaiset ovat esimerkiksi palveluiden, koulutuksen ja työpaikkojen suhteen riippuvaisia nykyisistä valtapuolueista.

Uuden opposition läpimurto?

Libanonissa on pitkään toiminut sektarianismia, nepotismia ja reaaliuusliberalismia yhdistävää poliittista järjestystä vastustavia liikkeitä ja ryhmiä, mutta niiden pyrkimykset on torpattu tehokkaasti. Muutoshenki kanavoituikin viimeisten parinkymmenen vuoden aikana paljolti ajan hengen mukaisesti kansalaisyhteiskuntaan ja länsimaiden rahoittamiin kansalaisjärjestöihin, jotka ovat toimineet uuden opposition kasvualustoina. Edellisissä, vuoden 2018 vaaleissa 2015 roskakriisin herättämistä protesteista ja kansalaisyhteiskunnasta ponnistavat ryhmät osallistuivat vaaleihin, mutta saivat vain yhden edustajan, uutisankkuri Paula Yacoubianin parlamenttiin. Vuoden 2019 kansannousu, tai vallankumous kuten sitä Libanonissa kutsutaan, läpäisi kuitenkin maan yhteiskuntaa aivan uudella tavalla. Uusia oppositioryhmiä kasvoi kuin sieniä sateella, ja vanhat saivat uutta energiaa toimintaansa. Kansannousun ja vaalien väliin mahtui kuitenkin kaksi vuotta koronapandemiaa ja syvenevää talouskriisiä.

Sunnuntain vaaleissa uuden opposition listat koostuivat erilaisista yhteenliittymistä 2019 kansannousun aktivistiryhmiä, vallankumouksen riveihin asettuneita perinteisiä pienpuolueita, loikkareita valtapuolueiden riveistä ja pitkään kansalaisyhteiskunnassa toiminutta väkeä. Opposition rivejä yhdistää oikeastaan vain ajatus, että järjestelmää tulisi uudistaa, poliittista sektarianismia purkaa ja korruptiota ja nepotismia kitkeä. Jakolinjoja löytyy, ja osaltaan siksi oppositio epäonnistui selkeiden yhteislistojen luomisessa suuressa osassa vaalipiirejä. Oppositiota jakoi esimerkiksi kysymys siitä, onko tärkeämpää luoda mahdollisimman laaja yhteisrintama vai tarjota selkeä ja perusteltu vaihtoehto nykymenolle. Liikettä jakoi myös kysymys siitä, kuinka korkealla prioriteettilistalla Hizbollahin aseisiin puuttuminen on.

Vaaleissa oppositioryhmät saivat 13 edustajaa 128 edustajan parlamenttiin. Luku vastaa ennakkoarvioita, mutta oman arvioni mukaan tämä on jopa positiivinen yllätys. Mukaan mahtui kipeitä ja täpäriä ulosjäämisiäkin, kuten suositun toimittaja Jad Ghosnin vaalitappio alle sadalla äänellä. Opposition listoilta nousee parlamenttiin monenlaista väkeä – uusien sosialidemokraattisten pienpuolueiden edustajista järjestelmänvastaisiin bisnesmiehiin ja pitkän linjan kansalaisaktiiveihin. Yhteistä politiikkalinjaa voi siis olla vaikea löytää blokin sisälläkin.

Uusi oppositio keräsi kannatusta ja edustajia tasaisesti ympäri maata kaikkien uskonryhmien keskuudesta, mikä on positiivinen merkki tulevaa silmällä pitäen. Opposition uskottavuus nimittäin riippuu siitä voiko se sanoa edustavansa koko Libanonia uskonryhmittäin jakautuneita valtapuolueita vastaan. Opposition vahvimmat läpimurrot tapahtuivat pääkaupunki Beirutissa, Libanonvuorten druusienemmistöisessä Chouf-Aleyn vaalipiirissä ja maan eteläosassa alueella, jossa shiiapuolue Hizbollah liittolaisineen on perinteisesti ollut vahvoilla.

Enimmäkseen omilla listoillaan vaaleihin osallistuneen, vasemmistohenkisen taloustieteilijä Charbel Nahhasin poliittisia ohjelmia painottaneen ja kompromissiliitoista kieltäytyneen Citizens in a State (MMFD) -puolueen vaaliprojekti epäonnistui. Vaikka se sai muihin opposition pienpuolueisiin verrattuna merkittävän määrän ääniä, yhtään sen omaa edustajaa ei noussut parlamenttiin, ja joissain piireissä äänien hajautuminen jätti koko uuden opposition äänikynnyksen alle.

Oppositioliikkeiden 13 edustajan ryhmä kilpailee koossaan perinteisten valtapuolueiden ryhmien kanssa, ja sillä voi jatkossa olla merkittävä ääni maan parlamentissa. Tätä olisi ollut mahdotonta kuvitella ennen vuoden 2019 kansannousua. Opposition todellinen painoarvo voi olla vielä suurempi. Jos se onnistuu tekemään yhteistyötä vuoden 2019 kansannousua tukeneiden perinteisten poliittisten toimijoiden, Osama Saadin nasseristien (3 edustajaa), falangistien (4 edustajaa) ja muutaman omilla listoillaan parlamenttiin nousseiden valtapuolueiden loikkarien kanssa, on edustajia jo merkittävä osa parlamentin paikoista. Tätä joukkoa ei tosin yhdistä juuri muu kuin nykyisen status quon vastustaminen. Onnistuuko se ajamaan yhtenäisenä ryhmänä esimerkiksi oikeusjärjestelmän uudistusta tai muita kipeästi kaivattuja reformeja? Ainakin yhtenäisen talouspoliittisen linjan löytäminen on varmasti vaikeaa.

Mikä muuttui vaaleissa?

Kansainvälisessä lehdistössä otsikoihin nousi Hizbollahin ja sen liittolaisten blokin kutistuminen noin kymmenellä paikalla. Puolueen oma kannattajakunta säilyi melko vakaana, mutta etenkin sen kristityt liittolaiset presidentti Aounin vävypoika Gebran Bassilin johtamassa Free Patriotic Movement -puolueessa menettivät paikkoja. Sen sijaan vaaleissa Saudi-Arabian tukema ja Hizbollahia vastustava Lebanese Forces -puolue näyttää voittaneen kristittyjen valtapuolueiden keskinäisessä kamppailussa. Tämä tarkoittaa, että parlamentissa ei enää ole Hizbollahin liittolaisten enemmistöä. Voi siis olla, että Hizbollahia tukevan Iranin vaikutusvalta maassa heikkenee, ja vaalivoiton saaneita valtapuolueita tukeneiden Saudi-Arabian ja länsimaiden vaikutusvalta kasvaa. Toisaalta on hyvä muistaa, että nämä liittolaisuudet eivät ole olleet ehdottomia aiemminkaan, ja Libanonin politiikassa myös liittolaisten väliset valtakamppailut ovat yleisiä.

Enemmistön muodostaminen parlamenttiin näyttää vaikealta, ja uuden hallituksen muodostaminen tulee olemaan liki mahdoton urakka. Voisiko uusi oppositio muodostaa yhteishallituksen joidenkin valtapuolueiden kanssa? Tuskin, sillä se tulkittaisiin petoksena opposition kannattajien keskuudessa. Ehkä kaikkien valtapuolueiden yhteishallitus olisi mahdollinen? Tällaisia kansallisen yhtenäisyyden hallituksia on maassa nähty ennenkin, mutta uuden opposition vahva parlamentaarinen edustus saa vanhat valtapuolueet entistä herkemmin varomaan tilannetta, jossa ne näyttäisivät yhteisrintamassa puolustavan epäonnistunutta nykyjärjestelmää uutta oppositiota vastaan.

Todennäköisin vaihtoehto on, että Libanon jatkaa epämääräisessä tilassa, jossa poliittinen päätöksenteko ei toimi, mutta uusien vaalien julistaminenkaan ei houkuttele. Vanhat valtaklikit osaavat kuitenkin hyötyä tilanteesta, onhan Libanonissa kokemusta maan hallitsemisesta ilman toimivaa hallitusta tai presidenttiä. Voi siis hyvin olla, että Libanonin suunta jatkuu nykyisellä vakaasti synkkenevällä kurssillaan.

Vaikka vaalitulos ei tuo nopeaa muutosta Libanonin kurjaan tilanteeseen, luo se kuitenkin oppositiohenkisen väestön keskuudessa toivoa poliittisen järjestäytymisen suhteen. Vaalit osoittivat, että oppositioliikkeiden on mahdollista saada laajaa vaalikannatusta Libanonissa. On mahdollista, että seuraava askel nyt hajanaisen opposition sisällä on selkeämpien, puoluemuotoisten poliittisten ryhmien syntyminen.

Sunnuntain vaaleissa nähtiin vuoden 2019 kansannousun hengen muutos parlamentaariseksi vallaksi. Onko sillä kestävää merkitystä, selviää tulevina vuosina. Muutoksen tuulia – toki, mutta kuinka vahvoja?

---

Artikkelikuva: Shutterstock/Diego Fiore, Libanonin parlamentti

Samuli Lähteenaho, 20 toukokuuta 2022

Beirut, demokratia, Libanon, Lähi-itä, sektarianismi, vaalit

---