Syyrialaispakolaiset puun ja kuoren välissä Libanonissa

Keskustelu syyrialaispakolaisten palaamisesta takaisin kotimaahansa on virinnyt ympäri Lähi-itää ja Eurooppaa viime kuukausina Syyrian sisällissodan verisimpien taisteluiden laannuttua. Erityisesti Syyrian naapurimaan, Libanonin, poliittisessa keskustelussa on vaadittu kovinkin sanakääntein pakolaisten paluuta sodanruntelemaan maahan. Kuuden miljoonan asukkaan Libanonissa on väestöön verrattuna eniten syyrialaispakolaisia koko maailmassa. UNHCR:n mukaan maassa asuu yli 900 000 rekisteröityä syyrialaispakolaista, todellisen luvun ollessa huomattavasti suurempi—jopa 1,5 miljoonaa.

Värikkään julkisen keskustelun lisäksi Libanonin hallituksen viimeaikaiset päätökset ovat osaltaan heijastaneet paikallisten ja syyrialaisten välille vuosien mittaan kasvanutta jännitettä. Kesäkuussa hallitus teki päätöksen, joka velvoittaa syyrialaiset tuhoamaan pysyvärakenteisia asumuksia leireillään määräaikaan mennessä. Libanonin asevoimat ovat tuhonneet näitä asumuksia määräajan umpeuduttua heinäkuussa 2019. Tämän on nähty olevan yksi esimerkki Libanonin hallituksen kampanjasta, joka pyrkii painostamaan pakolaisia omaehtoiseen paluuseen takaisin Syyriaan. Useat seikat vaikuttavat libanonilaisten kielteiseen asennoitumiseen pakolaisiin, mutta keskeisimmät syyt liittyvät eritoten pakolaisten aiheuttamiin uhkiin maan taloudelle ja poliittiselle järjestelmälle.

Libanonin talous koetuksella

Toisen maailmansodan jälkeen aina vuoden 1975 sisällissodan alkuun asti Libanon kehittyi yhdeksi tärkeimmistä Lähi-idän pankki- ja yritysmaailman keskuksista. Libanon toimi eräänlaisena siltana lännen ja idän välillä, ja siitä tuli merkittävä kaupan ja matkailun keskus. Libanonia kutsuttiin vertauskuvallisesti Lähi-idän Sveitsiksi ja pääkaupunki Beirutia verrattiin eurooppalaiseen kulttuurikehtoon Pariisiin. Muiden arabimaiden kääntyessä sisäänpäin, oli Libanon omaksunut kapitalistisen ja avoimen talouden idean. Sisällissotaa edeltänyt suhteellisen vakaa ajanjakso houkutteli myös ulkomaalaisia investointeja maahan.[i]

Vuosien 1975–90 sisällissota vaikutti kuitenkin tuhoisasti Libanonin talouteen: infrastruktuuri kärsi pahoin, valuutta devalvoitui ja aivovuoto oli voimakasta. Sisällissodan jälkeenkin Libanon nähtiin maailmalla epävakaana, väkivaltaisena ja uskonnollisen fundamentalismin kehtona. Tämä heikensi kansainvälisen yritys- ja pankkitoiminnan edellytyksiä.[ii]

Sisällissodan jälkeen Libanonin taloudellista asemaa on yritetty aktiivisesti palauttaa erinäisillä jälleenrakennusohjelmilla. Näistä tunnetuin on edesmenneen pääministerin Rafik al-Haririn toimeenpanema Horizon 2000 -ohjelma, joka pyrki suurilla rakennushankkeilla piristämään Libanonin taloutta. Hiljalleen elpyneen talouskasvun katkaisi 2000-luvulla mm. Hizbollahin ja Israelin välinen vuoden 2006 sota ja viimeisimpänä vuonna 2011 alkanut Syyrian sisällissota. Sota on pienentänyt alueen kauppaa, heikentänyt turistivirtoja ja vähentänyt ulkomaisten investointien määrää. Tällä hetkellä Libanonin valtion velka-aste—157,8 prosenttia bruttokansantuotteesta—on yksi maailman korkeimmista. Iso osa velasta on kotimaista ja juontaa juurensa jälleenrakennusprojekteihin.

Jo pitkään jatkunut kehno taloustilanne on pakottanut Libanonin poliittisia toimijoita tekemään epäsuosittuja päätöksiä. Toukokuussa 2019 Beirutissa järjestettiin mielenosoitus Libanonin hallituksen leikkaus- ja säästöpolitiikkaa vastaan. Helmikuussa kootun hallituksen uusi talousarvio pyrkii vähentämään budjettialijäämän 7,5 prosenttiin bruttokansantuotteesta, jotta vaatimukset uusien kansainvälisten avustuksien ja lainojen saamiseksi täyttyisivät. Tämä tarkoittaa muun muassa isoja leikkauksia armeijaan, sotilaiden eläkkeisiin ja julkisiin palveluihin.

Eläköityneiden sotilaiden Beirutissa toukokuussa 2019 järjestämä mielenosoitus hallituksen talouskuria vastaan. Kuva: Ekim Özdemir.

Libanonin heikko taloustilanne on kasvattanut jännitteitä maan sisällä ja lisännyt vihamielistä suhtautumista pakolaisiin. Nykyisessä taloustilanteessa syyrialaispakolaiset nähdään ennen kaikkea taloudellisena taakkana, vaikka Libanon ei joudu kantamaan pakolaisista aiheutuvia taloudellisia vastuita yksin. Maa saa rahallista tukea syyrialaisten olojen parantamiseen kansainvälisiltä järjestöiltä ja valtioilta, esimerkiksi UNHCR:ltä ja Euroopan unionilta. EU on yksi suurimmista taloudellisista tukijoista: Syyrian sisällissodan aikana unioni on tukenut Libanonia yli 1,7 miljardilla eurolla, josta humanitaarisen avun osuus on ollut noin 580 miljoonaa euroa. Avustuksia käytetään mm. pakolaisten terveydenhuoltoon, koulutukseen ja oikeudellisen avun tarjoamiseen ja kaikista köyhimmille annetaan käteisavustusta elämän perusedellytysten turvaamiseksi.

Pakolaisten leimaaminen ainoastaan ”taloudelliseksi taakaksi” peittää helposti alleen ilmiön moniulotteisuuden. Taloustieteilijät ovatkin korostaneet pakolaisten tuomia positiivia vaikutuksia Libanonin taloudelle. Esimerkiksi syyrialaispakolaisten leirit ja asumukset sijaitsevat lähellä Syyrian rajaa, kaukana perinteisistä yritystoiminnan ja kaupan keskuksista. Pakolaisten asuttaminen ja avustaminen ovat lisänneet varsinkin syrjäseuduilla palvelujen ja kulutushyödykkeiden kysyntää ja näin ollen yritysten elinvoimaa. Jos pakolaisten integroiminen toimisi jouhevammin, toisivat syyrialaiset Libanonin työmarkkinoille lisää työikäistä ja -kykyistä työvoimaa.

Epäselvä oikeudellinen asema luo ahdinkoa

YK:n alaisen Maailman ruokaohjelman raportti vuodelta 2018 kuvastaa syyrialaispakolaisten huonoa asemaa Libanonissa: pakolaisten kotitalouksista 69 prosenttia elää yhä köyhyysrajan alapuolella ja lähes kaksi kolmasosaa (61%) 15–24-vuotiaista ei ole töissä, koulussa tai harjoittelussa. Yksi merkittävä taustavaikuttaja syyrialaisten ongelmalliseen tilanteeseen on se, että Libanon ei ole allekirjoittanut vuoden 1951 Geneven pakolaissopimusta ja siihen liittyvää vuoden 1967 lisäpöytäkirjaa, jonka mukaan pakolaisille on tarjottava mahdollisuus työntekoon, koulutukseen ja sosiaaliturvaan.

Vaikean taloudellisen tilanteen lisäksi syyrialaisten suurta määrää on pidetty huolestuttavana työmarkkinoiden kannalta. Libanonilaisten näkemykset, joiden mukaan syyrialaiset ovat tulleet “varastamaan” libanonilaisten työpaikat, ovat varsin yleisiä.

Syyrian sisällissodan jatkuessa Libanon rajoitti syyrialaisten mahdollisuuksia osallistua työmarkkinoille. Tiukat työrajoitukset ovat estäneet myös maassa pitkään asuneita palestiinalaispakolaisia työskentelemästä tietyillä aloilla. Libanonissa on useita kymmeniä ammatteja, joihin ei ole pääsyä ulkomaan kansalaisena, kuten esimerkiksi lakimiehen, turistioppaan ja kalastajan ammatit.

Lainsäädännön kiristykset ja virallisten oleskelulupien puute ovat asettaneet syyrialaiset haavoittuvaan asemaan, minkä seurauksena osa pakolaisista on valmis työskentelemään laittomasti ja huomattavasti pienemmillä palkoilla kuin paikalliset. Syyrialaiset ovat näin houkutteleva vaihtoehto libanonilaisille työnantajille. Pakolaisten epäselvä tilanne on kuitenkin altistanut yksilöitä pakkotyövoimalle, orjuudelle ja ihmiskaupalle. Samalla syyrialaisperheiden kokema köyhyys ja niukkuus ovat pakottaneet myös lapsia töihin.

Alhaisilla palkoilla työskentely ei kuitenkaan ole uusi ilmiö. Lainsäädännöllisesti syyrialaisen “halpatyövoiman” liikkuvuus mahdollistettiin vuonna 1993 Libanon ja Syyria allekirjoittamalla kahdenvälisellä vapaakauppasopimuksella. Syyrialaiset ovat perinteisesti hakeutuneet töihin matalapalkka-aloille jotka eivät ole kelvanneet paikallisille.

Uhka poliittiselle järjestelmälle

Libanonin poliittinen järjestelmä pohjautuu uskonnollisten yhteisöjen keskinäiseen vallanjakoon. Yhteiskuntarauhan on uskottu säilyvän uskonnollisesti hajanaisessa maassa parhaiten kaikkien tullessa kuulluksi ja käyttäessä valtaa. Nyt syyrialaispakolaiset, ja libanonilaisten suhtautuminen heihin, ovat nostaneet tuon perinteisen mutta hauraan vallanjaon tasapainon takaisin yhteiskunnalliseen keskusteluun.

Maan irtautuessa Ranskan mandaatista itsenäiseksi valtioksi vuonna 1943 Libanonin eri uskonnolliset yhteisöt solmivat Kansallisen sopimuksen (National Pact), jossa vallanjako eri yhteisöjen välillä sementoitiin: presidentin tuli aina olla maroniittikristitty, pääministerin sunnimuslimi ja edustajainhuoneen puhemiehen šiiamuslimi. Ministerineuvoston ministereiden valtasuhde jakautui niin, että kristityillä oli kuusi ministeriä ja muslimeilla viisi ministeriä. Presidentillä oli veto-oikeus, joka mahdollisti muiden ryhmien tekemien lakialoitteiden pysäyttämisen.[iii]

Libanonin sisällissodan nähtiin pitkälti johtuneen uskonnollisten yhteisöjen välisten jännitteiden kasvusta ja näiden vuorostaan palautuvan demografisiin tekijöihin. Vuonna 1989 sodan päättäneen Taifin sopimuksen yksi keskeisimmistä tavoitteista olikin uudistaa vallanjakoa, sillä vuoden 1989 väestörakenne erosi Kansallisen sopimuksen taustalla olevan vuoden 1932 väestönlaskennan tuloksesta merkittävästi. Erityisesti muslimien määrä oli kasvanut huomattavasti. Taifin sopimuksessa tasattiin muslimien ja kristittyjen valtasuhde edustajainhuoneessa. Samoin kolmen keskeisimmän poliittisen viran, presidentin, pääministerin ja edustajainhuoneen puhemiehen, valtaa säädeltiin niin, ettei yksikään niistä voisi nousta järjestelmän ainoaksi dominoivaksi voimaksi. Käytännössä tämä tarkoitti maroniittikristityn presidentin veto-oikeuden rajoittamista.[iv]

Libanonin poliittisen järjestelmän demografisten perusteiden takia kysymys syyrialaispakolaisista, jotka ovat pääosin sunnimuslimeja, on hyvin politisoitunut ja jyrkkiä mielipiteitä synnyttävä. Libanonissa vieraillessa törmää väistämättömästi näkemykseen uhkakuvasta, jonka mukaan kansalaisuuden myöntäminen jopa 1,5 miljoonalle syyrialaispakolaiselle muuttaisi Libanonin väestöosuuksiin pohjautuvaa vallanjakoa huomattavasti, mikä saattaisi johtaa uuteen sisäiseen konfliktiin.

Libanonin korkeimmat poliittiset toimijat ovat myös omilla ulostuloillaan lisänneet vastakkainasettelua ja uhkakuvia syyrialaisista. Maroniittipresidentti Michel Aounin vävypoika, ulkoministeri Gebran Bassil, on useampaan otteeseen luonut syyrialaisista kuvaa ”elintasopakolaisina” ja korostanut, että syyrialaiset ovat jääneet Libanoniin vain taloudellisten syiden takia. Vastakkainasettelu ja syyrialaispakolaisten syyllistäminen on levinnyt myös mediaan. Uutiset syyrialaisten aiheuttamasta ”taloudellisesta taakasta”, ”työpaikkojen varastamisesta” ja ”uhasta sisäiselle turvallisuudelle” voidaan nähdä epäinhimillistävän pakolaisia.

Epävarma tulevaisuus

Kysymys syyrialaispakolaisten tulevaisuudesta on noussut viimeisten kuukausien aikana uudelleen poliittiseen keskusteluun, kun Syyrian presidentti Bashar al-Assadin hallinto näyttäisi jäävän valtaan ja väkivallan monopoli on ainakin osittain palautunut takaisin keskushallinnolle. Toisaalta Syyriassa, erityisesti Idlibissä, on käyty kevään ja kesän aikana yhä taisteluja. Sekä Syyrian että Venäjän hallinnon joukot ovat tehneet ilmaiskuja, joiden seurauksena satoja siviilejä on kuollut.

Syyrialaispakolaisten tulevaisuus on hyvin epävarma. Pakolaisten suuri määrä kuormittaa jo entuudestaan Libanonin heikkoa taloutta ja jännitteet ihmisryhmien välillä lisääntyvät. Taloudellisten syiden rinnalla vihamielisen suhtautumisen taustalla vaikuttaa yhä Libanonin sisällissodan tapahtumat ja Syyrian miehitys. Libanon oli miehitettynä vuoteen 2005 asti—lähes 30 vuotta—mikä synnytti eri yhteisöjen keskuudessa antipatiaa syyrialaisia kohtaan. Libanonissa vieraillessa pystyykin aistimaan, kuinka pakolaiset maalataan useiden yhteiskunnallisten ongelmien syntipukeiksi. Jännitteinen ilmapiiri on kuitenkin jättänyt taka-alalle keskustelun pakolaisten tosiasiallisista mahdollisuuksista palata takaisin kotimaahansa.

Millaiset edellytykset syyrialaisilla sitten on palata, ja mikä kohtalo heitä Syyriassa odottaisi? Raporttien ja palanneiden sukulaisten haastattelujen perusteella on aiheellista pelätä, että Syyriaan palatessaan he saattaisivat kohdata väkivaltaa, pidätyksiä, katoamisia ja mielivaltaisia teloituksia. Kun samaan aikaan Libanonin hallitus toteuttaa pakolaisia marginalisoivaa ja syrjäyttävää politiikkaa, ei kestäviä vaihtoehtoja juuri näytä olevan.

Syyrialaiset ovatkin ajautuneet tilanteeseen, jossa monet heistä joutuvat tahtomattaan palaamaan takaisin kotimaahansa—joko elinolosuhteiden tai Libanonin epäinhimillisen pakolaispolitiikan vuoksi.

Artikkelikuva: Syyrialaisten pakolaisten epävirallisia teltta-asumuksia Libanonin Bekaan laaksossa helmikuussa 2017. Kuva (editoitu): Russel Watkins/DFID. CC BY 2.0.

[i] Tom Najem (2012) Lebanon: The Politics of a Penetrated Society, 2, 21.

[ii] Ibid., 46–7, 84–5.

[iii] Ibid., 11–4.

[iv] Ibid., 49–50.

 



Ekim Özdemir, 2 elokuuta 2019

, , ,


Jaa artikkeli

Facebook
Twitter
LinkedIn
Email



Kommentoi

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *