Miten Persianlahden arabimaiden kriisi tulisi ymmärtää?

Sopivasti vuoden 1967 sodan juhlapäivänä arabimaailma osoitti jälleen kerran kuuluisaa yhtenäisyyttään, kun Saudi-Arabia, Yhdistyneet arabiemiirikunnat, Bahrain ja Egypti katkaisivat dramaattisesti diplomaattisuhteensa Qatariin ja käytännössä asettivat sen saartoon. Mukaan liittyi myös kaksi Jemenin ja Libyan sotien osapuolina toimivaa näennäishallitusta ja Saudi-Arabian uusin vasalli, Malediivit. Kriisi on muhinut jo pitkään ja siihen on liittynyt myös molemminpuolista kybersodankäyntiä, tai ainakin syytöksiä tästä. Tapahtuma heijastelee hyvin useita tärkeitä piirteitä arabimaiden politiikan ja Lähi-idän alueellisen järjestelmän ajankohtaisista ja kestävistä ongelmista. Ajankohtaisten kysymysten osalta sekä Suomessa, (ks. http://www.hs.fi/ulkomaat/art-2000005241529.html ja https://yle.fi/uutiset/3-9650625) että maailmalla on jo julkaistu useita päteviä analyyseja.

 

Erimielisyyden aiheina Muslimiveljeskunta ja Iran

 

Suuttumus Qatarin politiikkaa kohtaan liittyy ennen kaikkea kahteen tärkeään tekijään. Ensinnäkin Qatar on jo pitempään – ja erityisesti niin sanotun arabikevään muutosten jälkeen – tukenut Muslimiveljeskuntaa ja sen eri veljesjärjestöjä Libyassa, Tunisiassa, Egyptissä, Palestiinassa ja muualla. Saudi-Arabia, Egypti ja Yhdistyneet arabiemiirikunnat puolestaan kokevat veljeskunnan vaaralliseksi viholliseksi. Erityisesti Syyrian konfliktia ja ISIS-järjestöä tutkinut Hassan Hassan menee tuoreessa kirjoituksessaan jopa niin pitkälle, että näkee alueen merkittävimpänä jakolinjana sunni-šiia-jaon sijaan jakautumisen niihin valtioihin, jotka ovat valmiita käyttämään islamistisia ryhmiä hyväkseen ja niihin, jotka vastustavat islamismia. Hasssanin mukaan Qatar kuuluu edelliseen ryhmään, kun taas Yhdistyneet arabiemiirikunnat ja Saudi-Arabia jälkimmäiseen. Muslimiveljeskunnan suhteen Hassanin väite on pääosin totta, mutta todellisuudessa myös jälkimmäiset valtiot käyttävät islamisteja hyväkseen, kun se palvelee maiden omaa etua. Syyrian nykytilanne, jossa useat islamistiryhmittymät taistelevat osittain keskenään, on hyvä esimerkki siitä, kuinka kaikki keskeiset osapuolet, esimerkiksi Qatar ja Saudi-Arabia, ovat käyttäneet eri islamistiryhmiä omien valtatavoitteidensa saavuttamiseksi.

Toinen tärkeä erimielisyyden lähde liittyy alueen jakautumiseen Saudi-Arabian ja Iranin johtamiin vastakkaisiin ryhmiin, mikä heijastuu lähes jokaisessa alueen konfliktissa. Qatar, ja sen lisäksi myös Oman, ovat erityisesti Saudi-Arabian mielestä olleet aivan liian neutraaleja konfliktissa. Nyt esitettyjen syytteiden mukaan Qatar on Iranin rinnalla jopa tukenut šiia-ryhmittymiä Saudi-Arabian itäosissa ja Bahrainissa.  Saudi-Arabian nykyjohto vaikuttaa olevan huomattavan haluton liennytykseen Iranin kanssa. Kuvaavaa on, että toukokuun alussa 2017 prinssi Muhammad, Saudi-Arabian puolustusministeri ja kuningas Salmanin vaikutusvaltainen poika syytti Irania pyrkimyksistä ottaa valtaansa koko islamilainen maailma. Prinssin mukaan Iranin kanssa ei ole mahdollista käydä neuvotteluja, sillä maa pyrkii islamilaisen maailman hallinnalla luomaan otolliset olosuhteet Mahdin paluulle. Kyse ei siis ole rationaalisesta politiikasta, vaan syvästi uskonnollista tavoitteista, joista ei voida tehdä kompromisseja. Prinssi Muhammad jatkoi toteamalla, ettei Saudi-Arabia anna Iranille mahdollisuutta käydä taistelua Saudi-Arabiassa, vaan aikoo taistella Irania vastaan Iranissa . Qatarin painostaminen on olennainen osa tätä politiikkaa. Presidentti Trumpin ylistävät kommentit kuningas Salman bin Abd al-Azizista lisäävät varmasti hallitsijasuvun päättäväisyyttä. Kesäkuun kuudentena päivänä kirjoittamassaan twiitissä Trump näytti antavan täyden tukensa tulkinnalle, jonka mukaan nimenomaan Qatar rahoittaa radikalismia. On ilmeistä, että Qatar antaa periksi; sillä ei yksinkertaisesti ole juuri muita realistisia vaihtoehtoja. Tosin jotkut analyytikot arvioivat, että Qatar saattaisi saada lisätukea Turkilta tai jopa Iranilta. Turkin ja Iranin mahdollisesta tuesta huolimatta jo nyt useat Hamasin johtohahmot ovat Qatarin viranomaisten toiveesta jättämässä maan, mikä kuvaa hyvin Qatarin halua etsiä kompromissia. Monet uskovat, että muutoksia on tulossa Qatarin omistaman televisiokanavan Al Jazeeran ja Al-Arabi al-Jadidin (’Uusi arabi’) asemaan. Nämä vaikutusvaltaiset mediat ovat jo pitempään olleet Saudi-Arabian ja muiden alueen maiden tiukan kritiikin kohteena.

 

Qatarin ulkopolitiikan perusteet

 

On syytä pohtia, miksi pieni Qatar haastaa sitä selvästi vaikutusvaltaisemman Saudi-Arabian politiikan. Molemmat valtiot ovat jäseniä vuonna 1981 perustetussa Persianlahden alueen valtioiden yhteistyöelimessä (Majlis al-ta’awun li-duwal al-Khalij, Gulf Cooperation Council). Näennäisesti keskinäisriippuvuuteen perustuvan liiton tarkoitus on todellisuudessa ollut aina tukea Saudi-Arabian ulkopoliittisia tavoitteita.  Luontevin vaihtoehto Qatarille olisi luonnollisesti se, mistä kansainvälisen politiikan realistisen koulukunnan parissa käytetään termiä bandwagoning: pienempi toimija liittoutuu itseään vahvemman kanssa säilyttääkseen edes jotain itsenäisyydestään. Alueen valtioista Bahrain on ääriesimerkki tällaisesta politiikasta. Vastakkainen menettelytapa pienemmälle valtiolle on tasapainottava politiikka (balancing). Tällöin pienempi valtio pyrkii etsimään uusia liittolaisia laajentaakseen liikkumatilaansa ja heikentääkseen hegemonisen valtion asemaa ennen kuin uhaksi koetun valtion asema on liian vahva. Qatarin politiikka on perustunut juuri näiden kahden vastakkaisen menetelmän vaihtelevaan käyttöön.

 

Saudi-Arabia on Qatarin suurin ongelma

 

Jotta Qataria ymmärtäisi, täytyy ensiksi käsittää, että sen ensisijainen uhka on Saudi-Arabia, jonka vallasta itsenäistyminen on aina ollut keskeistä Qatarille. Kun Iso-Britannia ilmoitti vuonna 1968 vetäytyvänsä Persianlahden tukikohdistaan, alueen pienet valtiot pelkäsivät joko Iranin tai Saudi-Arabian kasvavaa valtaa. Bahrainin kohdalla kyse oli Iranista, Qatarin osalta suurin huoli oli puolestaan Saudi-Arabia. Brittivalta oli turvannut hallitsijasukuja 1800-luvulta lähtien, ja niiden ulkopolitiikka oli sidottu Lontoon tahtoon. Itsenäistymisen jälkeen pikkuvaltiot jäivät kuitenkin ennen kaikkea Saudi-Arabian vaikutuspiiriin, joskin Iran on erityisesti vuoden 1979 vallankumouksen jälkeen ajoittain pyrkinyt vahvistamaan vaikutusvaltaansa. Kun šeikki Hamad Al Thani nousi Qatarin emiiriksi vuonna 1995, Saudien väitetään pyrkineen järjestämään lukuisia vallankumousyrityksiä. Yksikään niistä ei onnistunut.

Se, että Qatar on käyttänyt ulkopolitiikassaan myös tasapainottavaa ulkopoliittista linjaa, selittyy usealla eri tekijällä. Ensinnäkin Qatarissa ei ole merkittävää šiiaväestöä, mutta maalla on kuitenkin tärkeitä yhteisiä taloudellisia intressejä Iranin kanssa. Maat jakavat keskenään maailman suurimman kaasuesiintymän. Näin ollen Qatar hyötyisi selvästi, jos Iranin ja Saudi-Arabian välinen kylmä sota loppuisi. Saudi-Arabian politiikan myötäily ei ole ollut sille yhtä hyödyllistä tai tärkeää, kuin esimerkiksi Bahrainille. Toiseksi Qatarilla on käytettävissään tärkeitä voimavaroja. Kaasuvarojen ansiosta se on yksi maailman rikkaimmista valtioista, minkä lisäksi sillä on Yhdysvaltojen lentotukikohta al-Udaid pääkaupunki Dohan lähistöllä. Tukikohta on merkittävässä roolissa Yhdysvaltojen sotilaskampanjoissa Afganistanissa ja Irakissa. Toimiessaan emiirinä šeikki Hamad pyrki tietoisesti kasvattamaan Yhdysvaltojen sotilaallista roolia Qatarissa 1990-luvulta alkaen. Samanaikaisesti Qatarilla on Al Jazeeran välityksellä käytössään merkittävästi pehmeää voimaa. Kuten eräs egyptiläinen politiikan tutkija sanoi minulle kerran, Qatarin ulkopolitiikka on täydellinen yhdistelmä: maalla on samanaikaisesti Yhdysvaltojen turvasateenvarjo ja mediakanava, joka antaa sille poikkeuksellisen legitimiteetin alueen asukkaiden keskuudessa. Nyt tämä yhdistelmä tuntuu olevan suurissa vaikeuksissa – ellei aivan tiensä päässä.

Persianlahden maiden politiikalle on tyypillistä vahvojen instituutioiden puute. Poliittiset päätökset ovat usein yksittäisten johtajien päätöksiä. Tämä tekee politiikasta usein poukkoilevaa. Qataria vuodesta 1995 aina vuoteen 2013 hallinnut šeikki Hamad, ja nykyinen emiiri šeikki Tamim bin Hamad Al Thani ovat olleet keskeisessä roolissa Qatarin aktiivisen ulkopolitiikan kehittäjinä. Hamadin suuri haave on ollut tehdä Qatarista teknisesti edistynyt, kansainvälinen ja näkyvä toimija. Tämä aktiivinen ulkopolitiikka ei ole koskaan ollut Saudi-Arabian mieleen. Vastaavasti Saudi-Arabian ja Yhdistyneiden arabiemiirikuntien viime vuosina tiukentunut linja liitetään ilmeisen perustellusti kuningas Salmanin poikaan prinssi Muhammadiin ja Abu Dhabin kruununprinssiin Muhammad bin Zayidiin. Jälkimmäisellä on ilmeisen läheiset suhteet myös Trumpin hallintoon. Joka tapauksessa näiden yksilöiden toimet vaikuttavat poikkeuksellisen voimakkaasti valtioiden politiikkaan.

Pohjimmiltaan Qatarin ja Saudi-Arabian välinen kriisi muistuttaa jälleen kerran siitä, kuinka epävakaa arabimaailma on. Koko modernin historiansa ajan monin tavoin heikot arabivaltiot ovat kilpailleet keskenään sotilaallisesti ja poliittisesti. Ne ovat epäilleet toisiaan ja liittoutuneet yhä uudelleen toisiaan vastaan. Tilanteet ovat muuttuneet, mutta perusrakenteet ovat pysyneet samoina. Valtioita rasittaa pysyvä turvallisuusvaje. Alueellisen integraation merkitys on ollut, ja on edelleen mitätön. Tämän kriisin valossa on ironista, että Persianlahden yhteistyöjärjestö on toistaiseksi onnistunein esimerkki alueellisesta integraatiosta.

 

Kuva: Flickr / Kevin Gong

Hannu Juusola, 7 kesäkuuta 2017

Iran, kansainvälinen politiikka, Qatar, Saudi-Arabia

---